Näkökulmat

Suomalaista apartheidia

 

 
Kuva: Mark Waller.

 

Kulkiessani kaupunkien lähiöissä ja asuinalueilla minusta tuntuu kovin tutulta. Keskiluokkaisia ihmisiä on paljon, ja heistä suurin osa on valkoisia.

Keskiluokan puhtauttaan hohtavat autot on pysäköity moitteettomien kotien tuntumaan. Trendikkäillä keskusta-alueilla – joilla ollaan olevinaan taiteellisia ja vaihtoehtoisia – keskiluokkaiset pysyttelevät omiensa parissa käydessään baareissa ja kahviloissa. Ei-valkoisia näkyy kaupungilla nykyään enemmän kuin ennen, mutta useimmiten tummaihoisen löytää ajamasta bussia, siivoamasta tai tarjoilemasta.

Tällaista on suuressa osassa urbaania Etelä-Afrikkaa. Vaikka apartheidistä luovuttiin yli kymmenen vuotta sitten, rotuerottelu on juurtunut syvään.

Eteläafrikkalainen rasismi oli aina enemmän kuin vain syrjiviä asenteita tai ilkeitä mielipiteitä siitä, että tummaihoiset ihmiset olisivat alempiarvoisia kuin valkoihoiset. Siinä oli kyse rotuerottelusta. Afrikaansin sana “apartheid” viittaa erillään olevaan asuinalueeseen. Apartheid toteutettiin kömpelösti monien lakien, rikosoikeudellisen järjestelmän ja valtiojohtoisen väkivallan avulla. Tarkoituksena oli, että mustat pysyisivät poissa silmistä, mutta kuitenkin saatavilla silloin, kun valkoinen väestö tarvitsi halpaa työvoimaa.

Kuinka kotoista täällä onkaan. Pieni Suomi ihmisoikeuslakeineen ja sosiaalidemokratioineen on onnistunut erottelemaan valkoiset ja ei-valkoiset asukkaansa niin hyvin, että Etelä-Afrikan apartheidin eliitti olisi ollut siitä kateellinen vuosikymmeniä sitten.

Koko maa on minusta kuin eteläafrikkalainen lähiö, jossa lähes kaikki ei-valkoiset työskentelevät huonopalkkaisimmilla aloilla samalla, kun hemmoteltu valkoinen väestö jatkaa elämäänsä tiedostamatta, mitä todellisessa maailmassa heidän ympärillään tapahtuu. Ei-valkoisten suomalaisten tai maahanmuuttajien enemmistö asuu köyhemmissä lähiöissä, poissa rikkaamman valkoisen väestön silmistä ja mielestä. Sosiaalista kanssakäymistä ryhmien välillä on harvoin.

Monikulttuurisuutta kohti ottamamme askeleet tuntuvat vain vahvistavan likinäköisyyttämme. Monikulttuurisuutta edistetään lähinnä mahtipontisilla musiikki- ja ruokafestivaaleilla. Monikulttuurisuudesta, rasismista ja maahanmuuttajataustaisten ongelmista keskustellaan vain harvoin. Älymystö ei keskustele näistä asioista, media ei puutu aiheeseen, eikä monikulttuurisuus näy kulttuuritarjonnassakaan kuin selvin leimoin varustettuna ja tietyissä paikoissa. Meillä ei ole keinoja haastaa jakautuneen yhteiskunnan lähtökohtia.

Jopa kansalaisjärjestöt epähuomiossa edistävät tätä vapaaehtoista apartheidia. Ne ovat niin keskittyneitä omiin imagoihinsa ja maailmanlaajuisiin asioihin, että ne eivät halua ajaa yhteiskunnallista muutosta kotimaassaan yhdessä kansan enemmistön kanssa ja siten pyrkiä todelliseen monikulttuuriseen integraatioon.

Järjestelmä toimii hyvin, koska täällä siihen ei avoimesti pakoteta. Meille pidetään kyllä unettavia puheita demokratiasta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista, jotta tuntisimme olomme hyväksi. Puheille ei näy loppua. Vaikuttavinta on kuitenkin se, että kaikessa annetaan ymmärtää, että rasismia harjoittavat ainoastaan yhteiskunnan ääriainekset. Voiko ovelampaa taktiikkaa ollakaan?

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10-11/2005

Tilaa Maailman Kuvalehti