Kehitys on sekä siunaus että kirous

Teksti: Sini Kuvaja

NäkökulmatIhmisoikeudetEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Lapsuuskesinä halusin aina olla intiaani länkkäreissä ja inkkareissa. Samastuminen intiaaneihin meni niin pitkälle, että päätin pitää mustaa intiaaniperuukkia, kunnes oma tukkani tummuisi. Kuuma kesä vei voiton päähänpistostani.

Ymmärsin jo varhain, millaisen vääryyden Amerikan valloittajat tekivät alkuperäiskansoille. Kesti paljon kauemmin käsittää, ettei intiaanien kohtalo ollut mikään poikkeus vaan sääntö. Kaikkialla maailmassa alkuperäiskansojen elämän edellytyksiä on tuhottu surutta, eikä esimerkkejä olisi tarvinnut etsiä läheskään niin kaukaa kuin intiaaneista.

Nykyisin valloittajat ovat muuttuneet kehityksen airueiksi tai suuryrityksiksi. Kansojen elinehtoja tuhotaan myös hyvää tarkoittaen, kehityksen nimissä. Maailmasta häviävät vääjäämättä ne saarekkeet, joissa on mahdollista elää toisella tavalla, länsimaisen elämäntavan ja -käsityksen ulottumattomissa.

Tämä kaikki on totta, mutta totuus ei ole näin yksinkertainen. Kehitys ei ole pelkästään kirosana.

Eikö esimerkiksi jokainen äiti ja isä haluaisi pelastaa sairaan lapsensa kuolemalta? Sellainen kehitys olisi varmaan useimmista toivottavaa, joka toisi lääkkeen omalle lapselle.

Entä YK:n lasten oikeuksien julistus kaikille lapsille kuuluvista oikeuksista kuten oikeudesta käydä koulua? Onko koulunkäynti tärkeämpää kuin oman kulttuuri-identiteetin säilyttäminen?

Onneksi valintaa näiden kahden välillä ei välttämättä tarvitse tehdä. Nykyään on jo olemassa kouluja, joissa ei ole tyydytty vain kääntämään oppikirjoja paikalliselle kielelle, vaan opetus on muutenkin vahvasti sidoksissa kansan kulttuuriin ja elämäntapaan. Kehitys ei väistämättä tarkoita juurien katkaisemista.

Ihannetilanteessa alkuperäiskansa saisi itse sanella kehityksen ehdot ja sillä olisi paperillakin määritelty oikeus omaan asuinalueeseensa. Silloinkin ongelmaksi jäisi, kuka kansan jäsenistä ehdot sanelee. Onko esimerkiksi naisilla sananvaltaa?

Kehitys ei saisi olla ainakaan sellaista, että se tekee rikkaan alkuperäiskansan köyhäksi. Enkä tarkoita nyt pelkästään omavaraisen kansan siirtämistä viidakosta kaupungin slummiin. Ihmisten köyhdyttäminen käy paljon helpommin. Tarvitaan vain ulkopuolinen kauhistelemaan, kuinka köyhää ja alkeellista kansan elämä on, miten ihmeessä he voivat selvitä kaikesta kurjuudesta ja kuinka valtavasti heiltä puuttuukaan. Tällainen asenne on romahduttanut monien elämäänsä tyytyväisten ihmisten käsityksen oloistaan.

Ehkä romanttista ja ainakin täysin epärealistista, mutta toivoisin, että niillä harvoilla alkuperäiskansoilla, jotka vielä elävät eristyksissä jossakin syrjäisessä maailmankolkassa, olisi mahdollisuus säilyttää elämäntapansa, jos he sitä haluavat. Sillä kuka voi lopulta sanoa, että meidän elämämme on parempaa, onnellisempaa tai rikkaampaa kuin heidän?

Valitettavasti heillä ei kuitenkaan ole valinnanvaraa. Heidän asuinalueellaan on öljyä, mineraaleja, metsiä tai muita luonnonvaroja, joihin yritykset tahtovat päästä käsiksi. Toivon, että ennen yrityksiä he kohtaavat sellaisia kehityksen airuita, jotka kuuntelevat heitä ja tukevat heitä heidän elinehtojensa puolustamisessa.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2005

 

 

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!