Tilaa kysymykselle

NäkökulmatDemokratiaKorruptioEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Nimi

Mitä yhteistä on Pakistanin presidentillä Pervez Musharrafilla, Saddamin henkilääkärillä Ala Bashirilla, Nigerian presidentillä Olusegon Obasanjolla sekä Iranin viimeisen shaahin leskellä Farah Dibailla? He kaikki vierailivat viime vuoden lopulla Suomessa. Musharraf ja Obasanjo kävivät virallisella valtiovierailulla ja olivat presidentin vieraana, Ala Bashir ja Farah Diba puolestaan kirjojaan markkinoimassa kustantajien kutsusta.

Tarja Halosenja Matti Vanhasen hallituksen ulkopolitiikkaa on haukuttu viime aikoina usein liian inhimilliseksi ja näin ollen haitalliseksi yritys- ja rahapiireille. Musharraf ja Obasanjo otettiin vastaan matalalla profiililla, mutta ei kuitenkaan salassa. Suomen media mainitsi vierailut ilman sen kummempia kommentteja.

Tulee mieleen uutinen, jossa Uzbekistanin presidentti oli "määrännyt" maan tiedotusvälineet vapautumaan! Suomessa puolestaan Yleisradion johto pakataan täyteen poliitikkoja, niin ettei vapautuminen tapahtuisi edes vahingossa. Kaupallisen median kohdalla Halosen käskyllä tuskin olisi mitään vaikutusta, kun esimiehenä on kerran globaalikapitalismi ja suuri raha. Musharraf vieraili samalla reissulla myös Ruotsissa. Naapurimaamme lehdistö otti pikaisesti selvää matkan tarkoituksesta: aseostokset.

Todellisuudessa Halosen ulkopolitiikan "inhimillisyys" on pelkkää puhetta. On vaikeaa löytää teko, joka osoittaisi sen todeksi. Toisaalta itse Musharrafin ja Obasanjon olemassaolo ja länsimaiden lempeä suhtautuminen heihin on todistus demokraattisen lännen tekopyhyydestä ja kaksinaismoraalista. Obasanjo ja Musharraf, molemmat siviilipukuun siirtyneitä sotilashallitsijoita, ovat tunnettuja diktaattoreita. Ihmisoikeudet Pakistanissa ja Nigeriassa ovat miltei pahimmasta päästä maailmassa. Naisten oikeudet, pohjoismaalaisille erityisen tärkeä aihe, ovat näissä maissa luultavasti myös maailman huonoimpia.

Pakistanissa majailee todennäköisesti maailman eniten ns. terroristiryhmien jäseniä, kuten al-Qaida, Taliban ja muut. Samalla, kun muita kehitysmaita rangaistaan perusteena pelkät joukkotuhoaseiden rakentamisen epäilyt, Pakistanilla on niitä todistetusti jo olemassa. Mutta tosiasiat muuttuvat hetkessä toissijaisiksi sen valossa, että nämä hirmuhallitsijat ovat länsimielisiä ja yhteistyöhaluisia. He osaavat pelata, siis tervetuloa joukkueeseen.

Moni varmasti ajattelee tässä vaiheessa, että politiikka on politiikkaa ja moraali on moraalia. Eihän poliitikko voi sanoa suoraan, mitä ajattelee? Maan presidentti ei voi kieltäytyä tapaamasta toisen tunnustetun maan johtajaa, eihän? Jos näin on, ei pitäisi olla mitään estettä kutsua Suomeen Hugo Chávezia, Fidel Castroa tai vaikkapa Zimbabwen presidenttiä Robert Mugabea. Näiden kolmen retoriikka ja ajatusmaailma ovat lähempänä Halosta ja heidän maassaan olotkin ovat paremmat kuin Pakistanissa ja Nigeriassa.

Näitä valtionpäämiehiä kuitenkaan tuskin koskaan tullaan näkemään Helsingissä, sillä he eivät kumartele länsi-maita. Politiikka on kieltämättä ihmeellinen laji omilla säännöillään ja roolipeleillään. Jos ihmiset käyttäytyisivät samalla tavalla henkilökohtaisessa elämässään, niin elämä olisi mahdotonta, tai ainakin hyvin epämiellyttävää.

Lääkärinä en voi ymmärtää enkä hyväksyä Ala Bashirin toimintaa. Potilas-lääkärisuhteen täytyy olla hyvin luottamuksellinen, siitä huolimatta, kuka potilas on. Potilaan elämän yksityiskohtien paljastaminen ja julkaiseminen voiton tai kuuluisuuden toiveessa on lääkärin eettisten periaatteiden vastaista. Mielestäni tämän eettisen kysymyksen tulisi ulottua myös kustantajiin ja kirjan ostajiin.

Muistelmien tai elämäkertojen kirjoittaminen on nykyään muotia. Lyhyenkin julkkiselämän alkaessa on tapana kirjoittaa menestyksen salaisuudet. Rappari Pikku G:n (17 v.) elämästäkin on valmistunut jo kirja!

Farah Diban vierailu Helsingissä oli suorastaan pateettinen.

"Entinen shaahitar kuvaa muistelmissaan loistokasta elämää Teheranin sadunhohtoisissa palatseissa mittaamattomien rikkauksien keskellä ja vierailuja maailman mahtavien luona, mutta myös traagisia hetkiä, kun kotimaa on jätettävä kansan noustua kapinaan eikä turvapaikkaa löydy."

Näin lukee Farah Diban muistelmien takakannen mainostekstissä. Iranin shaahin ja shaahittaren elämään kuuluu paljon muutakin kuin loistokkuus ja sadunhohtoisuus. Teheranin pelätty Evin vankila, jossa shaahin kidutuskammiot sijaitsivat, oli kivenheiton päästä palatsista. Shaahin rikkaudet olivat kansan varastettua ja väärinkäytettyä omaisuutta. Perhe otti myös mukaansa valtavan määrän kansalle kuuluvaa rahaa sekä kansallisaarteita, joilla se edelleenkin elää loistokkaasti ulkomailla.

Vieraillessaan Akateemisessa kirjakaupassa Farah oli runsaan henkivartijakaartin ympäröimänä. Valtava ihailijajoukko, joka odotti nimikirjoitusta, oli suorastaan säälittävä. Kun shaahittaren haastattelu oli ohi, eräs paikalla oleva kysyi:

"Mikä ero on teidän ja Saddamin vaimon välillä?" Vartijat ottivat kysyjää niskasta kiinni ja heittivät hänet ulos kirjakaupasta. Ihme, että rikolliselle varkaalle ja kiduttajan vaimolle löytyy kustantajia ja ymmärtäjiä, mutta aivan asialliselle kysymykselle ei löydy tilaa.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!