Luonto-Nagapattinam 3-0

Teksti: Kari Eloranta

PitkätHätätilaKehitysyhteistyöAasiaEtelä-AasiaIntia

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Kari Eloranta

Nagapattinamista mieleen jää erityisesti kolme yksityiskohtaa. Ensimmäinen on luonnon silmiä hivelevä kauneus. Piirikunta on keskellä Koromandelin rannikkoa Intian itäreunalla, hiukan Sri Lankasta pohjoiseen. Loppumattomia auringossa kylpeviä hietikkoja katkovat vain siellä täällä pittoreskit kylät ja pari pikkukaupunkia.

Asukkaat, joista useimmat ovat kalastajia, maanviljelijöitä tai suolankerääjiä, ovat yhtä luontevia ja lämpimiä kuin leppeät talvi-illat. Heidän lapsistaan olisi epäilemättä kasvanut samanlainen sukupolvi - jos he olisivat vielä hengissä. Toinen, hätkähdyttävä piirre on se, että monissa kylissä tsunamin uhreista valtaosa on lapsia. Kolmas yksityiskohta, jonka tajuaminen vie minulta muutaman päivän, on se, että paratiisiakin voi parannella ja juuri siksi moni täkäläisistä ei ole enää hengissä.

Mathu Rajille rankka merenkäynti on tuttua. Hän on viisikymppinen mies, joka seilasi vuosikaudet kauppalaivoilla ennen kuin asettui pieneen taloon kivenheiton päähän Nagapattinamin kaupungin rantahietikosta. Talo on ilmeisen vankkaa tekoa, seisoohan se vielä, vaikka kaikkialla ympärillä on sortuneita asumuksia ja sokkelinjämiä.

Lapioidessaan puolimetristä mutapatjaa talonsa lattialta pihalle Raj hengähtää tovin ja toteaa olevansa hyvin onnekas. "Ensimmäinen aalto oli valtava, kenties kahdeksanmetrinen. En ole merillä ikinä nähnyt mitään sellaista. Se oli hyvin tumma, musta aalto. Hetken päästä, kun ensimmäinen oli laantunut, vieläkin korkeampi vyöryi päälle. Muutama tällainen tuli, mutta kuin ihmeen kaupalla pääsin vaimoni kanssa pakoon." Raj on selvästi vieläkin tolaltaan ja ihmeissään aallon väristä. Hiekka on täällä vaaleaa, kun taas rannoille kerääntynyt outo saostuma on valtameren pohjaa.

 

Kuva: xxx_mitä_tässä_kuvassa_o. (Kuvaaja: Kari Eloranta) 

Nagapattinamin piirikunta kärsi hyökyaallosta pahiten Intian mantereella - Helsingin kokoiselta alueelta on jo löydetty enemmän kuolleita kuin koko Thaimaasta yhteensä. Kadoksissa on edelleen tuhansia ja kun lukuihin lisätään ympäröivien kuntien kuten Cuddaloren ja Pondicherryn uhrit, näyttää parin vuoden takainen Orissan supersykloni myrskyltä vesilasissa.

Kuudentena päivänä tsunamin jälkeen tuhon perinpohjaisuus on helppo hahmottaa. Ihmiset ovat vielä liian kauhuissaan palatakseen pakolaisleireiltä eivätkä avustustoimet ole vielä luoneet elämän illuusiota. Autiolla rantakaistaleella joka ainoa maja on tuhoutunut ja kivitaloistakin suuri osa on murskana. Valtavat seinänlohkareet lojuvat yltympäriinsä ja niiden seassa lojuu niin arvotavara kuin rojukin.

Koko Nagapattinamin sataman troolariarmada on vesimassan kekoon survomana sillankupeessa. Joissakin kohdissa kaupunkia voi erottaa "juoksutuskanavia", reittejä, joita pitkin hyökyaalto on murtautunut läpi rakennetun maiseman. Merivesi on syöksynyt jopa pari kilometriä sisämaahan saastuttaen matkallaan käyttökelvottomiksi niin pellot kuin suola-altaatkin.

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Kari Eloranta

Paitsi visuaalisesti, maisema jättää vierailijan haukkomaan henkeään muustakin syystä. Hengitysnaamari on pakollinen, mutta kaikkialla leijuva lemu tunkee sen läpi. Raunioiden ja mudan seassa on vielä paljon vainajia.

Imran Mulla johtaa yhtä ruumispartiota. Hän miehineen on jo konkari - heidän tulikasteensa oli Bhujin maanjäristys neljä vuotta sitten. Miesten ainoat työvälineet ovat kumihanskat ja liina, jolla uhri kannetaan pois - ja oma nenä. Koiria heillä ei ole apunaan, vaan uhrit etsitään itse haistelemalla ja tonkimalla. Itse asiassa he ovat kilpasilla villikoirien kanssa. Päivisin koirat pysyttelevät poissa raunioilta, mutta öisin ne kaluavat samoja uhreja - kun ruumiit löydetään, ovat ne usein mahdottomia tunnistaa. Tautien välttämiseksi ne on kuopattava välittömästi.

Intiassa ruumiiden käsittely on perinteisesti kastittomista alimpien tehtävä, mutta Imran Mulla kertoo, että Nagapattinamin dalitit joko menehtyivät hyökyaallossa tai pakenivat. Niinpä vapaaehtoisten kaikista uskontokunnista ja kasteista bramiinit mukaan lukien on tultava paikalle hoitamaan välttämätön. Heidän tehtävänsä on rankin mahdollinen, mutta Mulla vain hymähtää kysyessäni, jääkö painajainen päälle. Hän kuitenkin myöntää, että erityisesti hindu-uhrien sukulaisia on joskus vaikea kohdata, kun kaikki hautausrituaalit ovat väistämättä jääneet tekemättä.

Kierrellessäni Nagapattinamia en ole voinut olla huomaamatta, että siltatyömaan liepeillä löyhkä on kuvottavimmillaan. Paikka sijaitsee yli puolen kilometrin päässä rannasta, mutta siihen näyttää johtavan tsunamin tekemä leveä juoksutuskanava.

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Kari Eloranta

Siltatyömaalla oli juuri tässä kohdassa tiheä telinerakennelma. Kun vesimassat hyökyivät kaupungin läpi, ne huuhtoivat mukaansa ihmiset ja eläimet, jotka tarttuivat telineisiin kuin suodattimeen, veden virratessa läpi. Samanaikaisesti maaperä telineiden alla rapautui ja pian koko rakennelma romahti haudaten alleen kaiken siihen tarttuneen. Paikalle on jo saapunut rakennusinsinööri ja joukko miehiä, joiden epäkiitollinen tehtävä on purkaa tuo äärimmäisen epävakaa ja vastenmielinen rautakumpu.

Muutaman päivän kuluttua viranomaiset alkavat jo sallia paikallisten vierailut asujaimilleen valoisaan aikaan. Jotkut, kuten Mathu Raj, löytävät talonsa jokseenkin ehjänä, toisten on vaikea tunnistaa hävityksen keskellä edes kotikortteliaan. Kaikki maamerkit kuten puhelinpylväät ovat kaatuneet.

Niinpä toiset löytävätkin vain korttelinsa ylväimmän ja parhaiten rakennetun talon ja siitä päättelevät omansa kohtalon. Kotinsa raunioilta miehet yrittävät löytää verkkonsa ja veneensä moottorin, naiset keräilevät lommoisia kattiloitaan ja perhepotretteja. He kaikki toivovat merkkiä kadonneesta lapsesta tai sukulaisesta, joka tällaisessa tiiviissä yhteisössä oli usein myös naapuri.

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Kari Eloranta

Paluun koettelemus on usein ankara. Jotkut miehistä horjuvat jo keskellä päivää ja haiskahtavat arrakkiviinalta. Tievarsilla näkyy sammuneita: Intiassa melko harvinainen näky. Mutta kenties koskettavimpia tapauksia ovat autistiseen sokkiin vajonneet. Yleensä he ovat keski-ikäisiä miehiä. He vain istuvat tunti toisensa jälkeen hievahtamatta raunioiden keskellä. Jos heiltä kysyy jotain, silmät pysyvät lukkiutuneina kaukaisuuteen ja sikäli kun he vastaavat mitään, ääni on jotenkin robottimainen. Kuin kone kääntelemässä menetetyn elämän palikoita, nykien samaan tapaan kuin ympärillä möyrivät maansiirtokoneet.

Kaikki yksilöt eivät musertavasta iskusta toivu, mutta miljardin ihmisen kansakunnalla on reservit selvitä tämän suuruusluokan katastrofista. Yksityinen avustus alkaa rullata jo muutama päivä tsunamin jälkeen ja valtionhallintokin herää mukaan. Kotikutoiset avustusjoukot koostuvat Bangaloren yliopiston opiskelijoista, Madrasin tehtaiden työläisistä, Madurain kastittomien vapaaehtoisprikaateista, kiertelevistä joogaguruista opetuslapsineen... Rekka toisensa jälkeen vyöryy Nagapattinamin kaupunkiin, ja pian jakelun lonkerot ulottuvat suurimpiin kyliinkin.

Puhelinlinjoja korjataan kuumeisesti, jotta avustusvirrat saataisiin ohjattua tarpeen mukaisesti. Armeijan helikopterit kiitävät Koromandelin rantaviivan yllä kaiken päivää paitsi siksi, että ihmiset vakuuttuisivat, ettei jälkitsunami voi yllättää, niin erityisesti siksi, että hankalamminkin saavutettavat kylät saisivat osansa avustuksesta. Lahjoitusvaatteiden kasat tienvarsilla kasvat lopulta siihen määrään, että sanomalehdissä aletaan valittaa "yliavustuksen" moraalia rapauttavasta vaikutuksesta.

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Kari Eloranta

Toisin kuin useimmilla maailman katastrofialueilla, täällä ulkomaalaisia vip-vieraita ei juuri näy. Se on Intian hallituksen tahto: se ei halua ulkomaalaista apua, eikä myöskään sitoa omia resurssejaan vieraiden hyysäämiseen. Vierailuluvat myönnetään omintakeisella intialaisella logiikalla: Kofi Annan pyysi sellaista, mutta ei saanut. Samaan aikaan Evander Holyfield on hyväntekeväisyyskiertueella läheisessä Cuddaloren kaupungissa. Ehkäpä ringin kingin katsotaan tietävän paremmin, miten tyrmäyksestä toivutaan.

Samaan tahtiin kuin armeijan ja paikallishallinnon toimet tehostuvat, yksityiskohdat katastrofin taustalta tihkuvat julkisuuteen. Intialaistiedemiehet, kuten Kanassa asuva Tad Murty, olivat varoittaneet Intian hallituksia jo vuosikaudet tsunamin mahdollisuudesta ja sen varalle rakennettavan varoitusjärjestelmän tarpeesta. Kabineteissa tapahtumaa kenties pidettiin niin harvinaislaatuisena luonnonoikkuna, ettei varoja siihen koskaan myönnetty. Vaikkei Intian olisi tällaista järjestelmää yksin tarvinnutkaan rakentaa, niin alueen mahtivaltion ratkaiseva aloite jäi tekemättä.

Kun vertailee, miten Intian valtameren rannikkovaltiot selvisivät katastrofista, alkaa myös tapahtuman ekologinen näkökulma valjeta. Sekä Bangladeshilla että Myanmarilla on suuret ja matalat suistoalueet, joilla varsinkin Bangladeshissa vieläpä asuu melko paljon ihmisiä. Tästä huolimatta ne kärsivät vain vähän. Niiden asukkaita suojasivat muun muassa mangrovemetsät ja rannikon muu tiheä kasvusto.

Paikoin myös Koromandelin rannikkoa peittävät kasuariinaviljelmät, paikoin taas sitä reunustavat dyyniriutat, jotka vaimentavat sangen tehokkaasti kovankin merenkäynnin. Itse asiassa Nagapattinaminkin edessä on ollut jono hiekkadyynejä, mutta katkaravunpyytäjien ja turistibisneksen miellyttämiseksi niitä on kaivettu pois. Sen seurauksena upean merimaiseman kääntöpuoleksi piirtyy Mustan Sunnuntain apokalyptinen näkymä.

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Kari Eloranta

Rannikkoa suojaavien hiekkadyynien tarina ei pääty vielä tähän. Eräin paikoin Intian rannikkoa ne on myyty rakennusurakoitsijoille, jotta nämä saisivat helposti raaka-aineen läheisten rakennusprojektien vaatimaan sementtiin. On myös osoittautunut, että Intian valtio on rakennuttanut näillä samaisilla yrityksillä aallonmurtajia ja suojamuureja kriittisiin kohtiin rannikkoa niin manner-Intiassa kuin Andamaanien ja Nikobaarien saarilla. Ihmisen lyhytnäköisyyden kliimaksi: vallit ovat kooltaan ja vahvuudeltaan riittämättömät vaimentamaan hyökyaaltoja, mutta kun ne on rakennettu, ei suojaavia dyynejä enää ole.

Matkani lähestyessä loppuaan kiertelen Nagapattinamia ympäriinsä tarkkaillen kuinka avustusoperaatio ja paluumuutto muuttavat maisemaa. Iltapäivällä päädyn vielä kerran hietikolle. Lähellä vesirajaa, paikassa, jossa hiekka on kosteudesta hiukan kovettunut, tapaan krikettiä pelaavan poikajoukon.

Porukasta kuuluu säännöllisin välein riemunkiljahdus; jompikumpi joukkue on napannut pisteen. Pari poikaa odottaa pelivuoroaan. Alan keskustella heidän kanssaan ja pian toinen, suorapuheisempi, tokaisee häntä vaivaavan ajatuksen: "Miten kauan niitä kuolleita nyt pitäisi sitten surra? Sitä paitsi täällä ei ole mitään muutakaan tekemistä."

Niinpä niin. Mikäli uusi tsunami vyöryisi mereltä, edes kriketinpelaajan vikkelyys ei pelastaisi poikia. Elämä jatkuu postikortiksi rakennetulla rannalla kuten ennenkin.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!