Retoriikka on antiikista lähtöisin oleva taito pukea ajatuksia puheeksi. Aristoteles aloittaa retoriikkaa käsittelevän teoksensa määritellen sen dialektiikan eli väittelyn vastakohdaksi. Retoorikko vakuuttelee, muttei pidä tarpeellisena kuunnella vastausta. Platon, Aristoteleen opettaja, halveksi tyhjää puhetta ja piti tärkeänä sen erottamista johtamistaidosta.
Aristoteleen mukaan puheen vakuuttavuuteen vaikuttaa kolme tekijää: eetos eli puhujan uskottavuus, paatos eli kyky liikuttaa kuulijan tunteita, ja logos eli kyky todistaa totuus tai näennäinen totuus.
Nykyajan poliitikot käyttävät puheenkirjoittajia, usein alansa huippuja. Paraskaan puheenkirjoittaja ei kuitenkaan voi vaikuttaa viestin perillemenoon tai vakuuttavuuteen. Paras esimerkki tästä ovat Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja kumppanit. Bushin hallinnon retoriikka on alusta asti tehty ”ohjeiden” mukaan, paitsi että siitä on puuttunut eetos, paatos ja logos.
Puhujan tyhjä ilme ja lapsellinen ilo olla keskipisteessä huutavat joka puheen taustalla niin lujaa, että puhetta on vaikea kuulla. Yrittääkseen epätoivoisesti parantaa vakuuttavuutta Bushin neuvonantajat ja puheenkirjoittajat ovat muuttaneet hallinnon retorista strategiaa toisen kauden alkaessa. Kun eetos ja paatos eivät Bushin tapauksessa voi vaikuttaa, ja vanha ”totuus” on kovin kalpea, on ainoa ratkaisu vaihtaa totuutta toiseen!
Syyskuun 11:nnen jälkeinen Bushin ja läheisten puheiden rakenne ja sanavalinnat olivat hyvin uskonnollisia. Sanat paha ja hyvä, jumala, rukous ja jopa ristiretki ja Raamatun lainaukset toistuivat usein.
Toisen kauden alusta lähtien hyvän ja pahan konflikti jäi hieman sivuun ja puheet, jotka olivat Aristoteleen kategorisoinnin mukaan oikeusretoriikkaa, muuttuivat enemmän poliittiseen suuntaan. Pahuuden akseli muutui tyrannian rintamaksi, ja sotien syyt eivät olleetkaan enää puuttuvat joukkotuhoaseet tai terrorismi, vaan demokratia ja vapaus.
”Potkiiko George W. Bush demokratian oven auki Lähi-idässä?” on Bushin propagandakoneiston heittämä uusi provokaatio. Tiedotukseen satsaaminen on selvästi muuttunut tärkeämmäksi Bushin hallitukselle; valheita on kerrottu runsaasti, hirmuisia virheitä on tehty ja nyt on selityksen aika. Äskettäin kävi ilmi, että Bushin hallinto on maksanut satojatuhansia dollareita Yhdysvaltain eri tiedotusvälineiden toimittajille, jotta he sijoittaisivat hallituksen piilopropagandaa uutisiin, erottamatta niitä tavallisista uutisista ja kertomatta lähdettä.
Mutta miten ilmiselvä propaganda puree? Maaliskuun 13. päivänä Helsingin Sanomien näkökulmapaikalla kirjoittaja ihmetteli Lähi-idän tapahtumia ”Arabit yllättävät, Eurooppa ihmettelee” -otsikon alla. Hän hämmästeli muun muassa Palestiinan ja Israelin puhevälejä, irakilaisten äänestysintoa ja Saudi-Arabian paikallisvaaleja ja piti niitä Bushin aggressiivisen asenteen arvaamattomina seuraksina, ja näin olleen johtopäätös oli tämä: ”Nyt on hyvä tilaisuus luopua Pavlovin koiran asenteesta Yhdysvaltoihin!”
Samaan sarjaan kuului BBC:n huhtikuussa Dohassa järjestetty keskustelu, jossa kysyttiin täsmälleen näin: Onko George W. Bush potkinut demokratian ovet auki Lähi-idässä? Panelisteja oli puolesta ja vastaan, ja lähinnä arabimaista kotoisin oleva yleisö sai osallistua keskusteluun ja lopussa äänestää.
Yhdysvaltain viimeaikainen aggressiivisten toimien yhdistäminen demokratiaan edes epäsuorasti on mielestäni naurettava ajatus ja monelle Lähi-idän kansalle loukkaus. Yhdysvallat on ollut Lähi-idän demokratian suurin este niin kauan kun se on alueella vaikuttanut.
Yhdysvallat on tukenut lähes jokaista alueen tyrannia. Turkki ja Egypti, Israelin jälkeen alueen suurimmat aseiden ostajat ja tuen saajat, kiduttavat oppositioitaan. Saudi-Arabian diktaattorit ovat olleet Yhdysvaltain hallitsijoiden lähiliittolaisia ja itse Saddam Hussein sai valtavasti apua ja tukea Yhdysvalloista. Lähi-idän kansat ovat usein pyrkineet rakentamaan demokratioita, ja Britannia ja Yhdysvallat ovat miltei joka kerta kaataneet ne. Yksi ensimmäisistä yrityksistä oli pääministeri Mosadeghin liike Iranissa jo 50-luvulla, paljon aikaisemmin kuin joidenkin Euroopan maiden demokraattiset liikkeet. CIA kaatoi Mosadeghin hallituksen juonittelemalla, kuten monen muunkin maailman demokraattisen liikkeen.
Demokratialla Bush tarkoittaa markkinataloutta ja Amerikan-mielisyyttä. Näin Latinalaisen Amerikan viimeaikaiset tapahtumat, joissa Amerikan-vastaiset ehdokkaat yksi toisensa jälkeen voittavat vaaleja aivan demokraattisesti, eivät myöskään kelpaa. Mitä tulee Afganistaniin ja Irakiin, niin yksiä ainoita miehityksen alla suoritettuja vaaleja, joihin suurin osa väestö ei pystynyt osallistumaan, tuskin voi kutsua demokratian voitoksi. Se, mitä tekojen tasolla näemme, puhuu aivan eri kieltä.
Dohassa studion yleisön vastaus oli selvä ei: 73 prosenttia ei uskonut Bushin potkuun, vaikka kysymyksen suunnittelijat odottivat toiveikkaina toisenlaista vastausta. Mietin, mikä olisi ollut tulos, jos kysymys olisi kuulunut, pitäisikö George W. Bushille antaa potkut?
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/05