Afrikkalaista musiikkia

Teksti: Peik Johansson

NäkökulmatKulttuuriMusiikkiEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

 

 Kuva: Peik Johansson. (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän)
 

Aamukahvi läikkyi rinnuksille, kun luin Helsingin Sanomien juttua maailmankuulun nigerialaismuusikon Femi Kutin konsertista Helsingin Savoy-teatterissa. Yleensä niin kovasti arvostamani kulttuuritoimittaja aloitti keikka-arvionsa toteamalla, että "Femi Kutin ’afrobeat’ on paljon lähempänä funkia kuin afrikkalaista musiikkia".

Siis eihän noin voi sanoa.

Mitä oikein on se "afrikkalainen musiikki", johon kirjoittaja viittasi? Ehkäpä jotain rummunsoittoa pölyisellä kyläraitilla ja moniäänistä kysymys-vastaus-laulua? Tai kenties kongolaista kitarapoppia, tuota takavuosina täkäläisilläkin maailmanmusiikkiareenoilla niin suosittua soukous-rumbaa?

Funkia tuo "afrikkalainen musiikki" ei ilmeisesti ainakaan voinut olla. Ei vaikka Femi Kuti sekä etenkin hänen edesmennyt isänsä Fela ovat tehneet elämäntyönsä juuri soittamalla tuota funkahtavaa, saksofoneihin ja trumpetteihin tukeutuvaa rytmikästä orkesterimusiikkiaan, afrobeatia tai afrofunkia.

Kuka sanoisi vaikkapa meidän kiteeläisestä musiikkivientiylpeydestämme, että "Nightwish-yhtyeen metallimusiikki on paljon lähempänä heavy rockia kuin suomalaista musiikkia"?

Vaikka ei tässä ole mitään uutta. Niin kauan kuin minä muistan, on täällä vierailleiden Afrikan nimekkäimpien artistien haastatteluissa miltei säännönmukaisesti kysytty, miksi heidän musiikkinsa on niin modernia ja sähköistä - eikä siis "afrikkalaista".

Alkujaan Beninistä kotoisin oleva maailmanmusiikkitähti Angelique Kidjo vastasi meille suomalaistoimittajille kerran vuosia sitten, että hänen kotikylässään pikkupojat osasivat joka tanssiliikkeen Michael Jacksonin uusimmalta videolta. "Se on afrikkalaista todellisuutta. Ja se, joka sanoo, että Afrikassa pitäisi tehdä afrikkalaista musiikkia eikä modernia musiikkia, ei tiedä paskaakaan, mistä puhuu."

Mitä sitten ihan oikeasti on tämän päivän moderni afrikkalainen musiikki? Tuokin kysymys on hankala, koska Afrikkahan on kokonainen maanosa. Kun Senegalissa on soitettu mbalaxia, Ghanassa highlifea ja Zimbabwessa chimurengaa, niin Malissa tai Etiopiassa on ollut ihan omat musiikkityylinsä ja Etelä-Afrikassa on kuunneltu township-poppia, mbaqangaa, ja sittemmin paikallista house-teknoa, kwaitoa.

Kokonaisista musiikkityyleistä oikeastaan vain reggae, rai ja kongolainen rumba ovat onnistuneet isommassa mitassa ylittämään Afrikan maiden rajoja.

Tämän hetken afrikkalaisten musiikkitrendien kiistaton ykkönen on maanosan lähes joka kolkassa huippusuosittu paikallinen hiphop. Jos haluaa tietää, mitä Afrikan nykymusiikissa tapahtuu, suosittelen tutustumista esimerkiksi eteläafrikkalaisen Skwatta Kampin tuotantoon tai Nairobin gettonuorten Kilio cha haki -albumin yhteiskuntakriittiseen kenialaisrappiin. Senegalilaisen Positive Black Soul -bändin Didier Awadin sooloalbumista Un autre monde est possible voisi puolestaan povata uutta afrohiphopin klassikkoa. On se niin groovya, niin sympaattista, ja ah niin afrikkalaista…

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2005

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!