Dokumentti antaa äänen Iranin muusikoille

Iranissa poppi on poliittista, kertoo Amir Hamzin esikoisdokumentti. Jokainen levy ja julkisuuteen haluava artisti joutuu läpäisemään ankaran sensuurin.

Teksti: Mike Pohjola

PitkätIhmisoikeudetMusiikkiAasiaLähi-itäIran

(Kuva: Mike Pohjola) Ohjaaja Amir Hamz vieraili Helsingissä Rakkautta&Anarkiaa -festivaaleilla, joilla esitettiin miehen elokuva Sounds of Silence.

Hamz tilaa kinkkuvoileivän. "Olen kyllä muslimi, mutta liberaali", hän selittää. "Olen tavallinen muslimi, en sellainen hihhuli, mitä länsimaisessa televisiossa lähes pelkästään näytetään."

Hamz halusikin elokuvallaan ottaa kantaa muslimien ja iranilaisten mediakuvaan. "Halusin näyttää sellaisia kasvoja ja kertoa sellaisia tarinoita, joita CNN:n ja Foxin uutisotsikot eivät paljasta. Kanavien tarjonta on 'fast news', pikauutisia, ei mitään oikeaa tiedonvälitystä."

"Saksan-iranilaisena olen väsynyt siihen, miten ihmiset puhuvat iranilaisista ja miten iranilaiset näytetään telkkarissa. Me olemme tavallisia ihmisiä."

Minä, Khomeini ja Morrison

Hamzin elokuva Sounds of Silence kertoo iranilaisista muusikoista, jotka kamppailevat saadakseen tehdä ja esittää musiikkia ankarien sensuurilakien alla. Uskonnollisen sensuurin läpäisee lähinnä klassinen musiikki ja täysin pinnallinen purkkapoppi.

Elokuvan muusikot tekevät rokkia, räppiä, hiphopia ja jazzia. Alussa Iranista annetaan kuva 70-luvun länsimaisen musiikin kliseitä toistelevana pop-ghettona. Seinälläkin on Ajatollah Khomeinin kuvan vieressä vain nuori Jim Morrison.

Myöhemmin löytyy omaleimaisempiakin ääniä, jotka soittavat nykyaikaisia musiikkityylejä perinteisillä iranilaisilla instrumenteilla tai jotka ottavat sanoituksensa klassisen ajan arabiankielisestä runoudesta. Lontoon-iranilaisen hopparin seinällä onkin Tupac-juliste.

"Oma suosikkini on Iranin hiphop-skene, sekä O-Hum. Kasvaessani Saksassa olin kuullut iranilaisesta musiikista vain mitäänsanomatonta radiopoppia, mutta ensimmäisen kerran kun kuulin O-Humia ihoni meni kananlihalle. Hän yhdisti itämaisia sanoituksia ja musiikkia rokkiin, ja se todella kolahti minuun."

"Jo lapsena halusin kertoa tarinan Iranin nuorista. Nykypäivän Iranista ei voikaan kertoa ilman nuorisoa, sillä 65 prosenttia väestöstä on alle kolmekymppisiä." Vuodesta 1980 vuoteen 1988 kestänyt Iranin-Irakin sota aiheutti vauvabuumin. Sodan aikana syntynyt sukupolvi on nyt kasvamassa aikuiseksi.

Vallankumouksen lapsi

Ohjaaja Amir Hamz syntyi Saksassa 1979 Iranin islamistisen vallankumouksen vuonna. Mies opiskeli Saksassa kirjallisuutta ja elokuvaa, ja myöhemmin Lontoossa viestintää ja politiikkaa.

"Vanhempani muuttivat Saksaan opiskelemaan kymmenen vuotta ennen syntymääni. Arkisin kävin saksankielistä koulua, lauantaisin jouduin vielä lukemaan farsia. Oli ikävää mennä kouluun viikonloppuna, mutta opin kyllä paljon."

"Silloin pienenä koetin päättää, olenko saksalainen vai iranilainen. Nyt tajuan, että voin olla molempia: saksan-iranilainen, iranilaissaksalainen."

Hamz ei suunnitellut ryhtyvänsä elokuvaohjaajaksi vaan toimittajaksi. Hän aloitti journalistin uransa radiossa ja laajensi televisioon. Halu käsitellä iranilaisen musiikin kenttää johti ennen pitkää tarpeeseen tehdä aiheesta oma dokumenttielokuva.

"Tällä hetkellä kutsuisin itseäni dokumenttijournalistiksi", Amir Hamz sanoo.

Rock loppuu kuin seinään

Islamilaisen kulttuurin ja opetuksen ministeriö Ershad valvoo tarkasti koko Iranin mediaa. Se sensuroi kirjat, ennakkokuuntelee levyt ja määrittelee ketkä saavat esiintyä julkisesti.

Sounds of Silence kertoo millaista elämä on aidan toisella puolella ja antaa äänen sensuurin alla eläville taiteilijoille. Dokumentissa yksi muusikko kertoo, että hänen konserttinsa peruutettiin, koska hän oli ajellut päänsä kaljuksi. Hamz väittää, että elokuva ei kuitenkaan ota kantaa, näyttää vain miten asiat ovat.

"Ei elokuvani ole mikään valtion sensuurijärjestelmän kritiikki. Se ei ole elokuva politiikasta, vaan musiikista. Tosin ehkä musiikin tekeminen Iranissa on itsessään poliittista. Näytän muusikoita, jotka ilmaisevat poliittisia tuntojaan, mutta eihän dokumentissani kovin syvällä poliittisissa aiheissa vellota. Mutta se, että he eivät saa tehdä sellaista musiikkia kuin haluavat, tekee musiikista poliittista."

Hamz uskoo, että Iranissakin voidaan päästä sananvapauteen, sillä monet arvostetut mullahit haluavat erottaa valtion ja uskonnon. Jos nyt kotiarestiin tuomitut mullahit saisivat äänen, tilanne voisi muuttua radikaalistikin.

"Suurin osa väestöstä on uskovaisia muslimeita, mutta eivät silti halua päästää hallitusta yksityiselämäänsä. Ihmisillä pitää aina olla oikeus sanoa mitä ajattelevat. Se on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Eivätkä he halua mitään vallankumousta tai edes hallituksenvaihdosta, he vain haluavat olla yhtä vapaita kuin kaikkialla muuallakin."

"He haluavat demokratiaa. En tiedä onko se hyvä vai paha asia, selvästikään demokratia ei sovellu kaikkialle. Minusta edustuksellinen demokratia ei ole mikään pelastuksen enkeli, mutta Iranin kansa tuntuu uskovan niin."

Varjoissa vapaan maailman

Hamzin elokuva on herättänyt paljon kiinnostusta lännessä. Nykyisenlaisessa Iranissa sitä tuskin tullaan näyttämään, mutta elokuvassa esiintyneet iranilaiset pitivät siitä suuresti. "Yksi muusikko tosin valitti, että se nuori toimittajanainen oli liikaa esillä", ohjaaja virnistää. "Mutta varmaan siksi, että nainen oli hänen entinen tyttöystävänsä."

Hamz ei tiedä, onko Ershad jo tietoinen elokuvasta. "Saattavat ollakin. Ongelmahan on siinä, että he vahtivat paitsi musiikkia, myös kirjallisuutta ja elokuvia. Heidän kanssaan on vaikea tehdä yhteistyötä, joten kannattaa vain tehdä omaa juttua. Ei pidä herättää uinuvia koiria. Minulle tuskin tulisi vaikeuksia, mutta elokuvassa esiintyville muusikoille voisi tulla."

Sounds of Silencen mukaan yksi sensuurilaeista määrää, että naiset eivät saa laulaa lyriikoita, ainoastaan ääntä. Sekakuoroja ei kuitenkaan kielletty, joten muusikot tekivät lauluihinsa kuoro-osuuksia, joissa yksittäinen naisääni saattoi "vahingossa" nousta esiin. Päästyään tästä vihille sensuuriviranomaiset asettivat tarkan sekuntirajan, jonka yksittäisen naiskuorolaisen ääni voi erottua muista. Ja muusikot keksivät taas uusia tapoja tehdä taidettaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Mike Pohjola