Tatvanin tiellä Kaakkois-Turkissa

Teksti: Kristiina Koivunen

PitkätMatkailuAasiaLähi-itäTurkki

Bussimatka Vanista Tatvaniin ei koskaan suju suunnitelmien mukaan. Van sijaitsee Kaakkois -Turkissa Iranin rajan tuntumassa.

Ensimmäinen matkani alkaa hyvin. Ruska on kaunis, ja Van-järvi kimaltelee turkoosin sinisenä. Kun tie nousee vuoristoon, maisemat muuttuvat vielä upeammiksi.

Äkkiä bussin tasainen kulku tuntuu muuttuneen, se ikään kuin liukuu eteenpäin. Etuikkunasta näkyy hämmentävä näky: kallioseinämä, jota kohti bussi ajautuu. Uskon viimeiseen asti, että kuski saa bussin oikaistua... mutta niin ei käy... rytinää.

Ympärilläni näyttää jotenkin oudolta, vaikka en tajua miten. Konttaan ulos etuikkunasta ja tajuan, että bussi on kaatunut kyljelleen - onneksi vuoren eikä rotkon puolelle. Bussissa näyttää tosi erilaiselta, kun penkit törröttävät lattian sijasta seinästä ja lattiana ovat rikkoontuneet ikkunat.

Bussiaseman sijasta löydän itseni Tatvanin sairaalan ensiapuasemalta. Lääkärintarkastus kestää kolme minuuttia per potilas. Pari tuntia kuluu siihen, että bussin matkustajat makaavat röntgenlaitteen alla odottamassa sähkökatkojen välisiä hetkiä, jolloin laitteet toimivat. Pääsen pois sairaalasta, kun olen allekirjoittanut lomakkeen, että en nosta oikeusjuttua bussiyhtiötä vastaan.

Puoli vuotta myöhemmin aion matkustaa laivalla Vanista Tatvaniin laivalla, joka kuljettaa myös Teheran-Istanbul -junaa. Alus lähtee Vanista kello 23 ja on perillä viideltä aamulla, eikä kukaan käytä sitä. Menen siis urheasti bussilla.

Nakkaan matkalaukkuni bussin tavaratilaan Vanissa ja käyn ostamassa vesipullon ennen kuin nousen bussiin. Se lähtee ajallaan.

Maisemat eivät näytä tutuilta. Kyselen muilta matkustajilta onko tämä suorin tie Tatvaniin. Kaikki vakuuttivat, että on. Kun Van-järvi vihdoin tulee näkyviin, epäilykseni osoittautuvat oikeiksi: järvi oli tien vasemmalla eikä oikealla puolella. Olemme siis matkalla pohjoiseen eikä etelään Tatvaniin. Olenkohan minä samassa bussissa kuin laukkuni? Olen huojentunut, kun emme käänny Iranin emmekä Agrin suuntaan vaan ajamme Van-järven rantaa pitkin Tatvaniin päin.

Maisemat ovat komeat. Tajuan reitin vaihdoksen hyvät puolet: kierrämme onnettomuuspaikan. Tie kulkee jyrkänteen reunalla. Maisema näyttäisi kauniimmalta, jos sitä ihailisi kaiteilla varustetulta tieltä. Kuski painelee kaasu pohjassa, liikennettä on vain vähän. Tämä vuoriston rallikuski tekee parhaansa, että bussi pysyisi aikataulussa, vaikka matka piteni sata kilometriä.

Kuski suorittaa tiukkoja kamikaze-ohituksia. Mafioso-tyyppistä olemusta korostaa se, että hän käyttää aurinkolaseja vielä iltahämärissä.

Kesällä olen taas Vanissa ja uutistoimisto DIHA:n toimituksessa. Puhelin soi. Soittaja kertoo, että Tatvanissa on ollut bussionnettomuus. Kuolleita on kolme, eräs heistä on iranilainen turisti .

Päätän lähteä Vanista lentäen. Mikään mahti maailmassa ei saa minua nyt Tatvanin tielle!

Noin vuosi onnettomuuden jälkeen matkustan Diyarbakirista Vaniin. Vaihtoehtoja on kaksi: noin tuhannen kilometrin lento länteen Ankaraan ja sieltä yhtä pitkä lento takaisin itään. Tai kuuden tunnin bussimatka Tatvanin kautta, mikä maksaa vain murto-osan lentolipun hinnasta. Uskaltaudun bussiin.

Bussi on hieno. Kuljettajan ohjaamossa on niin paljon mittareita, että se muistuttaa lentokonetta. Bussikuski onkin turkiksi captain. Lentokone tulee mieleen myös, kun istuinten yläpuolelle syttyy kylttejä, joissa kehotetaan kiinnittämään turvavyöt. Sen jälkeen rahastaja työntää juomakärryjä, saisiko olla teetä vai kahvia? Kuskeja on kaksi, ja he ajavat vuorotellen.

Baykanista Tatvaniin kulkevalla tiellä tehdään tietöitä. Viime vuosiin asti maantierosvoistaan tunnetusta vuoristotiestä tehdään moottoritie.

Jokin asia on kuitenkin ennallaan: kuskien ajotyyli. Istun kuskin takana ja näen nopeusmittarin. Perusvauhti näyttää olevan sata kilometriä tunnissa. Vaikka kylien kohdalla on 50 km/h nopeusrajoitus, ei bussin vauhti juuri laske. Auto lähtee Diyarbakirista lähes tunnin myöhässä, mutta saapuu Vaniin aikataulun mukaisesti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kristiina Koivunen