Sateen ja auringon mies

Kirjailija Juha Vakkurin kuningasajatus on ollut perustaa suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus Beniniin. Nyt Villa Karossa on käynyt jo 200 stipendiaattia. Tänä syksynä ilmestyi myös Vakkurin Kongo-aiheinen runoelma Leokongo.

Teksti: Eira Serkkola

PitkätKulttuuriAfrikkaLänsi-AfrikkaBeninEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Juha Vakkuri (Kuva: Raisa Karjalainen) Kirjailija Juha Vakkuri (Kuva: Raisa Karjalainen)

Kahdeksan vuotta sitten kirjailija Juha Vakkuri matkusteli Beninissä. Monet tuntevat maan parhaiten Afrikan Tähden pelilaudalta Slave Coastina, Orjarannikkona. Vakkuri oli reissannut Afrikassa jo vuosikymmeniä, aina siitä asti, kun lähti kehitysyhteistyöhön Sambiaan vuonna 1971.

Eräänä iltana Vakkuri ajeli puskataksilla pääkaupunki Cotonousta kohti Lomén kaupunkia ja sen taikakalutoria. Hän oli tekemässä juttua Beninin voodoo-uskonnosta. Matkalla hän pysähtyi merenrantakylään nimeltään Grand-Popo ja nousi jaloittelemaan kylänraitille.

"Kun näin sen maiseman, se oli melkein uskonnolliseen kokemukseen rinnastuva hetki", muistelee Vakkuri. "Olin jo pitkään epämääräisesti halunnut perustaa taide- ja kulttuuriväelle tukikohdan Afrikkaan, mutta en ollut löytänyt sopivaa paikkaa. Nähdessäni Grand-Popon rannan minut valtasi vahva tunne siitä, että tässä se nyt on."

Tien varressa oli kolme rauniotaloa. Nuo kun saisi, alkoi ajatus takoa Vakkurin päässä. Hän ryhtyi neuvottelemaan rakennuksista kunnanisien kanssa. Niissä oli toiminut Grand-Popon ensimmäinen sairaala, mutta nyt rauniot olivat virattomia.

Kahden talon kunnostuksesta alkoi kaunis yhteistyö, suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon tarina.

"Suomessahan vallitsi tuolloin merkillinen tilanne: kulttuuriporukalla oli kaikkein huonoimmat suhteet Afrikkaan, liikemiehillä ja insinööreilläkin oli paremmat. Jotenkin aavistin, että Afrikan maiden kulttuuri voisi purra suomalaisiin taiteilijoihin. Ja purihan se! Monet ovat jääneet afrikkalaisen kulttuurin koukkuun. Kiinnostuksen painopisteet ovat muuttuneet", Juha Vakkuri kertoo innostuneena.

Esimerkiksi Villa Karon Vuoden taiteilijaksi valittu valokuvaaja Tuula Heinilä on kokenut erityisen kiehtovina Beninin ja naapurimaa Togon vahvan alkuperäiskulttuurin, voodoo-uskonnon ja ihmiset. Heinilä on keskittynyt tavallisen elämän kuvaamiseen näyttääkseen, että Afrikka on muutakin kuin "yhtä suurta katastrofia".

Häkellyttävän hyvä alku

Stipendiaattien työskentelyjaksot ovat poikineet myös maalauksia, grafiikkaa, sävellyksiä, arkkitehtuurin ja muiden alojen opinnäytteitä. Yksi omaperäisimpiä kulttuurivaihdon hedelmiä taitaa olla ranska-mina-oppikirja. Minaa puhuu kahdeksan miljoonaa ihmistä, mutta kirjoitusasua kielellä ei ole ollut, kuten ei monella muullakaan Beninissä puhutuista 52 kielestä.

"Kielioppi-sanakirjaa on jaettu ilmaiseksi paikallisissa kouluissa, ja ihmiset ovat olleet todella ylpeitä siitä", Vakkuri myhäilee.

Nyt Villa Karosta on muodostunut suomalaisten taiteilijoiden ja kulttuuriväen keidas, jonne pääsee noin kuukaudeksi työskentelemään stipendillä. Keskuksessa on töissä 12 ihmistä, jotka ovat johtaja Kwassi Apkladokouta myöten beniniläisiä. Vain korkeakouluharjoittelija tulee Suomesta.

"Luovalle ihmiselle vierailu toisessa kulttuurissa on stimuloivaa. Siksi olemme myöntäneet stipendejä myös naapurimaiden taiteilijoille, kuten kamerunilaisille", mainitsee Vakkuri, joka viettää noin neljänneksen vuodesta Grand-Popossa. Villa Karon Ystävät ry:n toiminnanjohtajana hän sukkuloi useamman kerran vuodessa Helsingin ja Beninin väliä. Matkaa kertyy suuntaansa 6296 kilometriä.

Mitä tämä keidas sitten antaa Grand Popolle, paitsi ne 12 työpaikkaa?

"Voi, työpaikkoja on syntynyt paljon enemmän! Koko kylä on elpynyt turismin myötä. On syntynyt hotelleja, ravintoloita, työpajoja, Afrikan taiteen kauppoja. Tässä se nähdään, että kulttuurilla on myös taloudellista merkitystä, ei se ole pelkkää rahan kuluttamista. Kun päästään hyvälle radalle, kulttuuri synnyttää lisää kulttuuria ja taloudellista toimeliaisuutta."

Beninin valtauskonto on voodoo eli vodun, jota harjoittaa 70 prosenttia väestöstä. Öiseen aikaan myös osa kristityistä.

"Vodun tuntuu kiinnostavan kaikkia stipendiaattejamme eli villakarolaisia, ennen muuta kai siksi, että se on niin erilainen kuin oma luterilaisuutemme. Vodunin jumalat ovat tulosvastuullisia, heille uhrataan vain jos he toteuttavat sen, mitä heiltä on pyydetty", luonnehtii Juha Vakkuri.

"Vodun on hyvin avarakatseinen uskonto, joka ei aseta harjoittajilleen rajoituksia pukeutumisen, ruoan ja juoman suhteen. Sitä kautta se mahdollistaa ymmärtävän suhtautumisen myös meihin vieraisiin. Olen kuullut monista eurooppalaisista, jotka suhtautuvat sitä kunnioittavammin voduniin, mitä kauemmin ovat Beninissä asuneet."

Maastureilla pikkukyliin

Juha Vakkuri 2 (Kuva: Tuula Heinilä) Juha Vakkuri ajatuksia herättäneellä Grand-Popon rannalla.

Juha Vakkuri on julkaissut parikymmentä teosta. Aina hän ei ole kuitenkaan ollut vapaa kirjailija, vaan työskenteli yli 20 vuotta televisiossa, ensin yhteistuotantopäällikkönä Mainostelevisiossa 1975-83 ja myöhemmin pitkään ohjelmapäällikkönä Ylessä. 50-vuotislahjaksi hän antoi itselleen lähdön Ylestä.

Kuusikymppinen Vakkuri ei juurikaan tunne suomalaista kehitysmaaliikettä. Silti hänestä on helppo samastua kansalaisjärjestöjen tekemään kehitysyhteistyöhön, varsinkin kun hän on tehnyt aikoinaan virallista, monenkeskistä kehitysyhteistyötä YK:n kehitysohjelma UNDP:n palveluksessa. Hän työskenteli YK:ssa neljä vuotta, ensin Lusakassa ja sitten New Yorkissa.

"Kansalaisjärjestöjen työssä päästään lähemmäksi ihmisiä, vaikka toki ruohonjuuritasolla toimitaan varsin pienellä budjetilla. Mutta epäonnistumisetkin ovat sitten pieniä", Vakkuri tuumii.

Valtioiden ja suurten kehitysjärjestöjen tunnusmerkki etelän maissa ovat upeat maastoautot, mikä ärsyttää Vakkuria.

"Tämä ökyily lähettää täysin väärän signaalin! Sellaisilla autoilla ei pitäisi Beninin tapaisessa maassa ajaa ollenkaan. Villa Karolle riittää käytettynä ostettu 14-paikkainen minibussi, jolla pääsee kaikkiin paikkoihin, joihin autolla ylipäänsä pääsee."

Vaikka isojen organisaatioiden hallintokulut ovat väkisinkin suuret, Vakkuri pitää arvossa myös suuria infrastruktuurihankkeita, kuten teiden rakentamista.

Villa Karo puolestaan toimii linkkinä monissa pienimuotoisissa hankkeissa. Esimerkiksi eräs helsinkiläinen koulu keräsi rahaa Grand-Popon koulun kirjaston korjaukseen. Sen katto vuoti sateella niin, että kirjat menivät pilalle. Villa Karo välitti rahat, hankki rakennustarvikkeita ja valvoi korjaustyötä - ilmaiseksi. Tämäntapaisiin hankkeisiin kulttuurikeskus kaipaisi ulkoministeriön toimintatukea.

Paratiisisaari ja leokongo

Tänä syksynä Juha Vakkuri on nostanut Afrikan kehityksen kysymyksiä esille kahdellakin teoksella. Kongo-aiheinen runoel­ma Leokongo ilmestyi syyskuussa, ja pari viikkoa sitten sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmä nimeltä Paratiisisaari.

Leokongossa Vakkuri käsittelee runoilijan keinoin Kongon valloitusta ja sen luonnonvarojen ryöstöä. Kongon historiaa pidetään siirtomaa-ajan ääriesimerkkinä.

"Leokongo on hyvin tärkeä kirja itselleni. Halusin siinä välttää kaikkea moraalista kauhistelua, sillä mikään ei ole helpompaa kuin tuomita sata vuotta sitten tehtyjä tekoja nykyajan arvojen mukaan", sanoo Vakkuri.

Kirjassa hän antaa kaikkien osapuolten puolustella tekojaan. Ääneen pääsevät Belgian kuningas Leopold II, joka teki Kongosta ikioman kultakaivoksensa ja "puuhamaansa", ja kuninkaan työrukkanen, tutkimusmatkailija Henry Morton Stanley, samoin kyläläiset, kuminkerääjät, kantajat, kersantit, lähetyssaarnaajat, jopa Kongon itsenäisyystaistelun johtaja Patrice Lumumba.

Kongon ryöstössä kiteytyy myös toiseuden arvoitus. Nykyarvojen valossa voi ajatella, että silmitön ryöstö ja väkivalta oli mahdollista siksi, ettei kongolaisia pidetty varsinaisesti ihmisinä. Kulttuurituristit taas voivat haksahtaa vääränlaiseen toisen kulttuurin ihannointiin, johon Vakkuri viittaa vanhan "jalon villin" myytin avulla.

"Afrikkalaiset eivät ole koskaan sortaneet eurooppalaisia; heillä ei ole ollut tilaisuutta siihen, kuten ei suomalaisillakaan ollut tilaisuutta olla rasisteja ennen 1950-lukua", Vakkuri huomauttaa.

Uutuusnäytelmä Paratiisisaari rikkoo erään rajan: liekö koskaan ennen suomalaisen laitosteatterin lavalla nähty päähenkilönä afrikkalaista heimokuningasta? Näyttelijä Aarno Sulkanen on väkisinkin koominen näky ruskeiksi maalattuine kasvoineen. Mutta paratiisisaaren kuninkaan hahmosta löytyy silti syvyyttä ja moniulotteisuutta. Näytelmässä Vakkuri pohtii perinteisen elämänmuodon ja länsimaisen kehityksen ristiriitaa. Katalyyttinä on himoittava musta kulta, öljy, jota alueelta on löytynyt.

"Kehitys kulkee vain yhteen suuntaan, ja muut suunnat ovat taantumusta", kiteyttää amerikkalaisen öljy-yhtiön tiedotuspäällikkö yrityksensä kehityspolitiikan.

Näytelmän vanha kuningas ei kuitenkaan edusta yksipuolisesti viattomuuden ja onnen aikaa.

"Minun kokemukseni on, että afrikkalaiset ovat täysin samanlaisia ihmisiä kuin eurooppalaiset. Mutta kun olosuhteet ovat erilaiset, tulee helposti sellainen taittovirhe, että ihmisetkin näyttävät erilaisilta. Tämä on tietysti yksinkertainen asia, ja voi hyvällä syyllä kysyä, miksi minulta meni sen oppimiseen 35 vuotta", Vakkuri virnistää.
 

Aarre-museo syntymässä

Afrikan taivaan alla syntyneet kuningasajatukset eivät päättyneet kulttuurikeskukseen. Yhtenä iltana Gabonin Librevillessä vannoutunut taiteen harrastaja tuli ajatelleeksi sitä, missä afrikkalaisen taiteen aarteet ovat. Ne ovat kulkeutuneet tuhansissa kapsäkeissä ja konteissa muun maailman museoihin ja yksityiskoteihin.

"On ihan perverssiä, että afrikkalaisten on pakko matkustaa Eurooppaan ja Amerikkaan nähdäkseen omien kulttuureidensa keskeisiä taideteoksia", fundeeraa Vakkuri.

Hän keksi, että Beniniin voitaisiin perustaa palautettavan taiteen museo - Aarre-museo Afrikan aarteille, joita siirtomaaisännät, turistit ja kehitysyhteistyöväki ovat ostaneet, varastaneet ja kuljettaneet pois Afrikasta. Vakkurin varhaisessa teoksessa Päiväntasaaja (1985) näkyy jo aihio tästä teemasta: siinä valkoinen älykkömies havittelee kiihkeästi pogoni-kansan sateenrukoilijaveistosta matkamuistokseen. Museon nimi tulee sanoista African Art Returns.

"Nyt pyrimme kääntämään johdonmukaisesti virtaa toiseen suuntaan", Vakkuri kiteyttää toimintaidean.

Niin, miksi olla turhan vaatimaton? Aarre-museo olisi tiettävästi ensimmäinen museo, joka perustuu ryövättyjen taide-teosten palauttamiseen. Ajatus on sen verran kumouksellinen, että uutinen museon perustamisesta julkaistiin viime heinäkuussa eteläisellä pallonpuoliskolla Hongkongista Meksikoon.

Haastattelun aikoihin Juha Vakkuri oli taas pakkaamassa laukkujaan lentääkseen Beniniin. Samalla reissulla hän kävi Ghanassa, Senegalissa ja Togossa. Mikä on päällimmäinen tunne, jonka Afrikka hänessä herättää?

Asiallinen älykkömies puhkeaa hymyyn.

"Rakkaus! Se on perustunteeni Afrikkaa kohtaan. Viihdyn siinä kulttuurissa. Pidän ihmisten elämäntavasta, elämännäkemyksestä ja ystävällisyydestä."

"Rakastuminen maanosaan tekee ihmisen hölmöksi, kuten rakastuminen ihmiseen. Se on saatava muuttumaan aidoksi rakkaudeksi, joka ei vähene, kun näkee rakkautensa kohteen realistisessa valossa."


Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2006


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!