Elämä kantaa

Kun valokuvaaja Magi Viljanen astui ensimmäistä kertaa Intian kamaralle, hän tajusi tulleensa kotiin. Hän oli silloin maailmanympärimatkalla vastavihityn miehensä kanssa. Vuosi oli 1989. Sen jälkeen Viljanen on kuvannut ainakin seitsemässä maassa, mutta Intiaan hän palaa aina.

Teksti: Eira Serkkola

KulttuuriEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Magi Viljanen (Kuva: Ida Pimenoff) Magi Viljanen, 43, tunnetaan omaperäisistä valokuvanäyttelyistään. "Prinssi No. 627 G 382 N" esittelee joukon mielisairaaloiden potilaita Kellokoskella, Mosambikissa, Venäjällä ja Japanissa. Muotokuvat ovat lämpimiä ja kunnioittavia, ja niistä koottiin myös kirja. Viljanen on tehnyt myös useita valokuvanäyttelyitä Intiasta.

Vuosituhannen vaihteessa hän alkoi kuvata laitoslapsia: Yhdysvaltain käyttämän Agent Orange -taistelukaasun vammauttamien lasten hoitokodissa Vietnamissa, naisvankilassa Nepalissa, buddhalaisluostarin pikkunoviisien asuntolassa Thaimaassa ja lastenkodissa Intiassa. Jokaisessa kohteessa vierähti useampi viikko.

Lopputuloksena syntyi jättimäisiä "kiiltokuvia", jotka ankeuden sijaan ankkuroituvat lasten leikkeihin.

Viime keväänä valmistui kulttuurivaihtohanke "Women from Finland and Mozambique" yhdessä mosambikilaisen valokuvaajan Rui Assuijubin kanssa. Tuloksena oli näyttely ja kirja.

Runoilijan puutarha

Mielisairaalaprojektia Viljanen alkoi kuvata vuonna 1994 Kellokosken sairaalan ylilääkäri Ilkka Taipaleen pyynnöstä. Ensin syntyi sairaalan juhlanäyttely "Puutarha no. 12".

"Vielä silloin mielisairaalat olivat minulle tuntemattomia paikkoja. Minulla oli samat pelot ja ennakkoluulot hulluutta kohtaan kuin kenellä muulla tahansa", valokuvaaja myöntää. Hän tajusi vähitellen, että mielen sairaus on mielen sairautta ja vakava juttu.

"Kun pelottavaan asiaan tutustuu, se pelottaa vähemmän. Alkaa nähdä siinä myös toivoa, jotain kaunista ja arvokasta. Kellokoskella oli muuan potilas, joka oli toisaalta "sekaisin kuin seinäkello", mutta myös elävä, kävelevä runoilija. Onko tämä henkilö vähempiarvoinen kuin joku runoilija, jonka kirjan luen kerran? Tämä ihminen kävelee tässä vierelläni ja puhuu minulle runoja."

Monta, monta kuvausmatkaa myöhemmin Viljanen tuumiikin, että nyt hänellä on pohjaa mennä vaikka millaisiin paikkoihin. Laitosympäristö tai köyhyys ei säikäytä, vaan voi levollisesti olla läsnä ihmisten luona ja antaa todellisten asioiden nousta esiin.

"Ihmisten kanssa voi kommunikoida paljonkin ilman yhteistä kieltä, tekemällä yhdessä, istumalla puun alla, katsomalla kuvia", pohtii puhelias kuvaaja.

Kyky olla osa jotakin

Mosambikissa sijaitsevan Infulenen mielisairaalan potilaiden kuvaaminen vei Viljasen ensimmäistä kertaa Afrikkaan.

"Kehitysmaista kiinnostuneethan jakautuvat niihin, joita kiinnostaa Aasia, ja niihin, joiden juttu on Afrikka tai Latinalainen Amerikka", hän sanoo.

Viljanen viihtyi mainiosti Mosambikissa. Hän löysi ihmisissä sellaisia asioita kuin intuitiota, elämän hyväksymistä sellaisenaan ja kykyä olla osa jotakin. Mutta hän kokee Afrikan etäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi kuin Aasian.

"Aasialaiset perusarvot ovat jotenkin lähempänä länsimaisia. Aasialaiset ovat kovia tekemään töitä, ja perhe on pyhä yksikkö. Afrikassa yhteisö tuntuu olevan kaikkein tärkein. Toisaalta ulkonaisesti esimerkiksi Mosambik näyttää länsimaisemmalta kuin Intia, jonka vanhaa, vahvaa kulttuuria vieraat hallitsijat eivät ole pystyneet muuttamaan", Viljanen mietiskelee.

Kuvausprojekti raskausaikana

"Laitoslasten kuvaaminen alkoi siitä, kun olimme mieheni kanssa adoptoimassa lasta. Siihen asti en ollut tuntenut olevani äitityyppiä. Adoptiolasta saa odottaa kauan, mutta silti raskausaika puuttuu. Ajattelin, että olisi kiinnostavaa tutkia lasten maailmaa laitoksissa, sillä lastenkodistahan meidänkin tuleva lapsemme tulisi", Viljanen kertoo.

Hän sopi erään kansalaisjärjestön kanssa kuvaavansa Nepalin lapsiprostituoituja. Mutta pari päivää ennen lähtöä järjestö perui koko jutun. Viljanen lensi kuitenkin Katmanduun.

Pari kolme päivää kului ihmetellessä ja kuulostellessa. Kyselemällä ja paikallisen tuttavan avulla hän löysi kontaktin: katmandulaisen aktivistinaisen, joka kävi auttamassa vankilassa olevien äitien lapsia. Monet heistä kärsivät tuomiota miehensä taposta.

Laitoksia kolutessaan Viljanen huomasi, että lapset ovat äärimmäisen sopeutuvaisia. Vaikka ympäristönä olisi karukin laitos, lapsi rakentaa sinne omat leikkinsä ja "parhaan mahdollisen maailman".

"Minulle ei ole pääasia kuvata kaltereita, ulkoisia merkkejä. Haluan kuvata sitä, millaisia lapset ovat, miltä heistä tuntuu, miten he kokevat sisäisen maailmansa. On lohdullista ja ihanaa, että lapsissa on se sama lapsi tallella, olivatpa he missä tahansa."

Viljanen näki kyllä, miten isommat voivat rökittää ja pomottaa pienempiään. Mutta hän näki yhtä lailla hellyyttä ja huolenpitoa.

"Lapsissa on valtavasti toivoa. He pystyvät luomaan selviytymisstrategian käsittämättömissä tilanteissa! Esimerkiksi ne luostarin pienet thai-pojat olivat siellä tavallaan hyvittämässä sukunsa syntejä."

Delhiläisessä lastenkodissa Viljanen kävi parin viikon ajan auttamassa pikkulasten potalle opettamisessa. Juuri tästä lastenkodista on kotoisin perheen 5-vuotias tytär Devi.

"Juurimatkalle" 18-vuotiaana?

Kun Viljanen aloitti aikoinaan maailmanympärimatkan miehensä Jouko Ollikaisen kanssa Intiasta, hän tunsi heti tulleensa kotiin. Moni asia hänen elämässään oli jo sitä ennen viitannut Intiaan: ruoka-, musiikki- ja tarinamieltymykset sekä kiinnostus idän filosofioihin.

Matkalaisilla kävi satumainen tuuri: he tutustuivat vanhempaan pariskuntaan, joka antoi heidän käyttöönsä tyhjän mökin hedelmäfarmiltaan. "Intian-vanhemmat" ostivat nuorelleparille myös vaatteet ja veivät syömään.

Tämä ystävyys on kestänyt jo 16 vuotta. Pikku Deville he ovat nyt Intian-isovanhemmat.

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!