Uteliaisuus pitää liikkeellä

Vaikka Elisabeth Rehn raaskii jo monista työtarjouksista kieltäytyä, mitään tavallista eläkeläisrouvan elämää hän ei vietä.

Teksti: Lauri Haapanen

PitkätIhmisoikeudetRauhaEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Elisabeth Rehn (Kuva: Sirpa Päivinen)

Vain yksi piippaus ja puhelu ohjautuu vastaajaan.

Seuraavana päivänä Elisabeth Rehn vastaa. Hän on palannut edellisiltana Liberiasta, jossa kansa valitsi maanpaossa vastarintaliikettä johtaneen Ellen Johnson-Sirleafin Afrikan mantereen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Nyt Rehn on hoitamassa lapsenlastaan.

Haastattelu toki sopii. Hän lähettää ajo-ohjeet sähköpostitse ja liittää loppuun pienen pyynnön:

Minulla on luento seuraavana päivänä Tukholmassa ja matka Qatariin sunnuntaina, joten joudumme olemaan tehokkaita keskustelussa.

Hilan kylässä Kirkkonummella oven avaa hymyilevä ja ystävällisenoloinen ministeri. Vaikka hän on 71 ikävuotensa aikana tavannut satoja ellei tuhansia toimittajia, hän jaksaa tarinoida Liberian-matkastaan vuolaasti kuin olisi ensi kertaa ulkomailla käynyt.

"Me tanssittiin presidenttiä myöten kaikki, ja mä tunsin itseni harvinaisen suomalaisen kömpelöksi näiden sutjakoiden afrikkalaisten keskellä", Rehn nauraa stadionin kansanjuhlaa.

Varsinaiset virkaanastujaiset olivat seuraavana päivänä kaupungintalon pihamaalla. Rehn edusti tilaisuudessa Suomea, ja hänen nimikoitu puutarhatuolinsa oli eturintamassa heti Afrikan päämiesten takana.

"Condoleezza Ricella ja Laura Bushilla oli paljon huonommat paikat, mutta se oli ehkä Yhdysvaltain turvallisuus, joka halusi työntää heidät nurkkaan."

Päiväntasaajan polttavan auringon alla Johnson-Sirleaf vannoi virkavalansa ja sai johdettavakseen pitkästä sodasta kärsineen maan, jonka tieverkosto ja vedenjakelu ovat murskana, sähköntuotanto yksittäisten generaattoreiden varassa. Lisäksi 3,3 miljoonan asukkaan maassa on satatuhatta entistä taistelijaa - monet jo lapsena uransa aloittaneita - jotka pitäisi saada sopeutettua yhteiskuntaan.

"Ellenin puhe oli tietysti voimakas, erittäin voimakas", Rehn arvioi ja muistelee nauraen istumapaikkaansa Afrikan presidenttien keskellä.

"Kun Ellen alkoi puhua korruptiosta, niin ne istui kaikki jäykkinä kuin tikut. Luulenpa, että siinä jengissä olin yksi niitä harvoja, joka ei ole korruptoitunut."

Sodankäynnin metodina raiskaus

Rehn ja Johnson-Sirleaf tutustuivat tehdessään raporttia naisten asemasta sodissa. Kaksikko kiersi YK:n naisten kehitysrahaston UNIFEM:in toimeksiannosta 14 konfliktialueella Itä-Timorista Kongoon ja Lähi-idästä Kolumbiaan, jututti johtajia, kuunteli naisia ja julkaisi vuonna 2003 raportin Women, War and Peace.

Raportti paljasti ongelman kaikessa karmeudessaan: sodissa on tapana laskea kaatuneet ja haavoittuneet, mutta unohduksiin jäävät miljoonat nykysotien uhrit - raiskatut naiset.

Vaikka kyse ei ole uudesta ongelmasta, raiskauksista on tullut viime vuosikymmeninä suoranainen metodi, jonka levittämiseen televisio ja radio on valjastettu.

"Esimerkiksi Ruandassa hutumiesten piti raiskata mahdollisimman paljon tutsinaisia - varsinkin jos he olivat hiv-positiivisia - jotta aids saatiin leviämään. Ja hehän onnistuivat: 30 prosenttia raiskatuista sai tartunnan ja siitä eteenpäin sitten lapset, että se on kyllä hirveä sodankäynnin keino", Rehn kertoo.

Lisäksi sekasorrossa ja köyhyydessä elävillä naisilla on suuri riski joutua kansainvälisen naiskaupan uhreiksi.

Useimmiten rikokset jäävät rankaisematta, ja silloinkin, kun syytteitä nostetaan, tuomiot ovat uskomattoman lieviä.

"Siihen, että syylliset joutuisivat todelliseen vastuuseen teoistaan, on vielä pitkä matka."

Rehnin mielestä olisi tärkeää, että naiset pääsisivät mukaan päätöksentekopöytiin.

"Olen patistanut Ahtisaaren tiimiä, että he ottaisivat Kosovossa naisia mukaan täysivaltaisina neuvottelijoina", hän kertoo. “Kyse on siitä, saadaanko naiset päätösten taakse vai ei."

God save us if Elisabeth is coming

Elisabeth Rehnin ura on edennyt sattumien kautta. Hän lähti mukaan kunnallispolitiikkaan vuonna 1972, jolloin perheen nelikon kuopuskin oli jo teini-iässä. Eduskuntaan hänet valittiin 1979 niukalla 19 äänen marginaalilla.

Kesällä 1990 avautui kesken kauden puolustusministerin paikka, ja Rehn kolmannen kauden kansanedustajana oli Rkp:ssa niin sanotusti ministerivuorossa. Kuten arvata saattaa, kaikki eivät lämmenneet ajatukselle naisen nimittämisestä puolustusministeriksi. Toimikautta oli kuitenkin jäljellä enää turvalliset yhdeksän kuukautta, ja Rehnistä tuli Suomen ensimmäinen naispuolustusministeri.

Hän otti pestin tosissaan ja jatkoi puolustusministerinä myös seuraavassa hallituksessa. Vuoden 1994 vaalien alla kansansuosio oli sitä luokkaa, että Rkp tavoistaan poiketen asetti oman presidenttiehdokkaan. Vaikkei Rehn saanut tähänkään pyrkimykseensä puolueen varauksetonta tukea, hän keräsi toisella kierroksella 46,1 prosenttia äänistä.

"Se oli Luojan onni, että en tullut valituksi", Rehn lausahtaa. "Nyt olen voinut vaikuttaa juuri naisten aseman hyväksi, vaikka ihan pikkuisenkin mutta kuitenkin. En olisi pystynyt tekemään sen asian puolesta niin hyvää työtä presidenttinä."

"Presidentti Ahtisaari taas, josta ei ole niin kovin korkeita arvioita Suomen presidenttinä, sai siitä jämäkän ponnahduslaudan erinomaisille neuvottelutaidoilleen. Että molemmille tuli niin kuin oikea paikka."

Keväästä 1995 Rehniä näkyi Hilan pihamailla enää harvakseltaan. Rkp oli valinnut suosituimman kansanedustajansa europarlamenttiin, ja taas sattumien kautta Rehn olikin pian YK:n ihmisoikeusraportoijana Bosniassa.

"Siihen tehtävään minua pyysi Saksan ulkoministeri Klaus Kinkel. Suomelta oli kyllä kysytty, jos täällä olisi joku sopiva, mutta meidän hallituksemme ei tiennyt kenestäkään sopivasta", Rehn naurahtaa.

Vuonna 1997 YK:n pääsihteeri Kofi Annan pyysi Rehniä erityisedustajakseen Bosniaan. Ja kuten niin usein aikaisemminkin, miehet älähtivät.

"Sain haltuuni aika mielenkiintoisen e-mail correspondanssin, jossa kauhisteltiin huhua, jonka mukaan Kofi Annan aikoo nimittää tuon Elisabeth Rehnin", hän nauraa ja kertoo viestin loppuneen hartaaseen pyyntöön God save us if Elisabeth is coming.

"Olen jälkeenpäin kysynyt näiltä henkilöiltä, että ovatko he vieläkin samaa mieltä", Rehn hymähtää.

Alipääsihteerin ja Bosnian ja Hertsegovinan erityislähettilään pestien myötä edessä oli auttamatta muutto Sarajevoon. Miestään Ovea ja newfoundlandinkoiriaan Sukua ja Lakua hän näki parin kuukauden välein. Seuraavat kaksi vuotta Rehnin vastuulla olivat kaikki alueen YK-toiminnot, alaisina 2 000 kansainvälistä poliisia, 400 siviiliä ja 1 300 paikallista työntekijää.

Elisabeth Rehn (Kuva: Sirpa Päivinen) Todistaakseen kyvykkyytensä Rehn kertoo joutuneensa tekemään töitä enemmän ja huolellisemmin kuin miehet samoissa viroissa. Naiseudesta on kuitenkin ollut hänen mielestään tavattomasti hyötyä.

"Jopa pahimmilla roistoilla oli sellainen kasvatus, että naista pitää kunnioittaa. Jos mies olisi sanonut kaiken sen pahan, mitä heille sanoin, niin sitä olisi suunnilleen lyöty naamaan. Mutta mulla oli etu ja mä käytin sitä häikäilemättä hyväkseni hyvän puolesta."

"...Ja tämä pomppaus kun ammutaan"

Rehn on kiertänyt työkseen maailman synkimmissä rotankoloissa - kuten hän on asian ilmaissut - ja kuullut pikkuvauvojen raiskaamisista, raajojen silpomisista ja elävältä hautaamisista. Saapuvatko sadistit uniin?

"Silloin kun kiersin aktiivisesti maailmaa, onnistuin pitämään sen kaiken näkemäni kauhun jotenkin yhtenä pakettina", hän muotoilee.

Viime kesänä arpeutuneet haavat sitten repesivät. Rehn vieraili puhumassa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n kokouksessa, jossa näytettiin vuonna 1995 kuvattu filmi, jossa serbijoukot teloittavat kuusi muslimipoikaa Srebrenicassa.

"Kuinka poikia pidettiin maassa makaamassa kun sotilaat naureskelivat ja polttivat tupakkaa ja filmasivat toisiaan, se oli loputonta."

Rehnin sanat hidastuvat ja ääni on murtumaisillaan.

"Ja yksitellen heidät paimennettiin kädet sidottuina sinne peltoaukealle... ja tämä pomppaus kun ammutaan. Viimeiset kaksi pakotettiin raahaamaan ystävänsä liiteriin ja sitten heidät komennettiin makaamaan näiden ruumiiden päälle ja ammuttiin."

Suurlähettiläät hiipivät salista yksitellen pois, mutta Rehn ei kutsuvieraana voinut.

"Kyllä tämä teki mulle taas uudestaan pahaa ja olin aika masentunut pitkän aikaa. Ensinnäkin se, että oli jo tullut etäisyyttä, ja toiseksi, että nämä pojat olivat juuri lastenlasteni ikäisiä."

Uteliaisuus pitää liikkeessä

Rehn näyttää Jasser Arafatilta saamaansa koristeellista rasiaa. Kodissa on muistoesineitä maailmalta, kosolti kirjoja, seinät taulujen peitossa mutta viherkasveja tuskin lainkaan.

"Matkustan niin paljon, että kukkien kastelusta olisi vaikea huolehtia."

Puhujakutsuja saapuu useita joka viikko, ja vaikka Rehn joutuu monesta kieltäytymään, maailma kiehtoo yhä.

"Kyllä se on uteliaisuus mikä pitää liikkeellä. Ja mitäs mulla täällä enää oikeastaan on, kun rakas mieheni on kuollut ja rakkaat koirani ovat poissa."

Ove Rehn kuoli marraskuussa 2004. Se oli raskas isku. Onneksi kaikki perheen lapset asuvat pääkaupunkiseudulla ja käyvät usein helssaamassa.

Mutta nyt, puolitoista tuntia on kulunut ja Rehnin täytyy kiiruhtaa Katajanokalle allekirjoittamaan tuttavansa, Kosovon presidentin Ibrahim Rugovan muistoadressi. Jos aikaa jää, hän käy ennen auringonlaskua vielä kävelyllä rannassa, joka pilkottaa heti ulko-ovelta.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!