Identiteetin astevaihteluja

Kansallisteatterin Sorsastaja-näytelmässä lavalla elämäänsä ja identiteettiään perkaa neljä suomalaista näyttelijää, joilla on afrikkalainen isä. Mukaan tarinaan kutoutuu myös pala näytelmän ohjanneen Pirkko Saision omaa elämää.

Teksti: Pia Laine

PitkätKulttuuriTeatteriEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Sorsastaja-näytelmä Kansallisteatterissa. (Kuva: Leena Klemelä)
Sorstastajassa näyttelevät Kaisa Löyttyjärvi (vas.), Jani Toivola, Amira Khalifa ja Henry Hanikka.

Alun perin juttuidea tuntui selvältä: mennään katsomaan Kansallisteatterin uutuusnäytelmää Sorsastajaa jonkun afrikkalaiset juuret omaavan suomalaisen kanssa. Saadaan juttuun vähän kaikupohjaa sille, mikä näytelmän kokemuksissa on yksityistä, mikä yleistä.

Ei kun soittelemaan tutuille ja puolitutuille: tunteeko kukaan ketään kolmikymppistä suomalaista, jonka toinen vanhempi olisi afrikkalainen, toinen suomalainen? Aika nopeasti käy selville, ettei juttua tällä kaavalla saada aikaan. Omaan ja tuttavien tuttavapiiriin kuuluu kyllä afrikkalaisia ja afrikkalaistaustaisia suomalaisia, mutta jälkimmäisistä aika moni on vaipoissa tai peruskoulussa.

Paljon helpompaa olisi löytää Afrikassa lapsuutensa viettänyt valkoinen suomalainen kuin Suomessa kasvanut afrikkalaistaustainen suomalainen. Lopulta teatteriseuraksi lähtee Suomeen parikymppisenä Somaliasta muuttanut Mohamed-Nur Mohamud. Sujuvaa suomea puhua, it-insinööriksi kouluttautunut Nur on asunut Suomessa jo 16 vuotta.

Niin meitä on katsomossa yksi suomalaistunut afrikkalainen ja vuosia Afrikassa asunut suomalainen katsomassa näytelmää, jonka pohjana ovat afrikkalaistaustaisten suomalaisten omat kokemukset suomalaisuudesta. Identiteetit alkavat olla yhtä solmussa kuin sanatkin.

Määritelty elämä

Maaliskuussa ensi-iltaan tullut Sorsastaja on neljän tummaihoisen suomalaisnäyttelijän kokemuksiin pohjaava esitys, jonka on ohjannut lavallakin nähtävä Pirkko Saisio. Näytelmä pohtii oman identiteetin löytämistä ympäristössä, joka ei aina tiedä, miten suhtautua erinäköiseen samanlaiseen.

Näytelmässä kaikki neljä näyttelijää määrittelevät itsensä eri termillä: Amira Khalifa on tummaihoinen suomalainen, Kaisla Löyttyjärvi suomalainen musta nainen, Jani Toivola afrosuomalainen ja tarpeen vaatiessa Henry Hanikka lyhyen ytimekkäästi mulatti - termin kun sanoo paljon nopeammin kuin "ulkomaalaisperäisen tummaihoisen".

Sorsastaja-näytelmän ohjasi Pirkko Saisio.(Kuva: Leena Klemelä) Näytelmän ohjaaja Pirkko Saisio nähdään lavalla, esittämässä ohjaajaa."Missä maailmassa sä oikein elät?" tivaa Hanikka Khalifalta lavalla, kun Khalifa on sitä mieltä, ettei häntä kukaan neekeriksi ole nimitellyt. Jos on tummaihoinen suomalaismies, jonka elämäntapaan kuuluvat öisin snagarin kautta kiertävät retket, niin reaktiot nimittelyyn hioutuvat kyllä. Ensin treenataan nyrkkien käyttöä ja sitten siitä eroon pääsemistä.

Sorsastajan alkupuolella näytellään näytelmän tekemistä. Lavalla tehdään improvisaatioita: välillä näyttelijät kertovat tarinoita omasta näkökulmastaan, välillä ohjaajaa esittävä Saisio käskee näyttelijät ottamaan omien tai toistensa sukulaisten rooleja. Tarpeen vaatiessa lisää hahmoja löytyy lavalla olevasta hyllyllisestä barbeja.

Pinnan alla kulkee kysymys siitä, miksi oman itsensä määrittelyyn on käytettävä niin paljon paukkuja. Aikuiseksi kasvamisessa on tarpeeksi tekemistä ilman, että ulkoisen erilaisuuden takia joutuu aina olemaan esillä arjessaankin.

Kadonneet isät

Sorsastaja on myös näytelmä kadonneista isistä. Kolme näytelmän neljästä näyttelijästä kertaa lavalla suhdetta isään, joka on jossain - ehkä. Suomalaiset sukulaiset ovat täällä, mutta jossain on kai lisääkin sukulaisia.

Riipaiseva ja samalla räävittömän hauska on kohtaus, jossa Hanikka laitetaan keinutuoliin esittämään omaa voimakasluontoista äitiään. Toivolan näyttelemä poika yrittää saada äidiltään vastausta siihen, onko valokuvassa oleva mies oma isä vai ei. Kiertely, kaartelu ja välttely kiskoo yleisöstä makeat naurut, mutta samalla selkäpiitä kylmää. Vuoden päivät repussa kulkeneen kuvan mies on isä - ehkä.

Näytelmässä identiteetin etsimisessä riittää kerrostumia: suku, ammatti, seksuaalisuus, unelmat ja pelot. Ulkonäkö ihonväreineen päivineen on vain osa omaa identiteettiä, vaikka tummaihoisille suomalaisille tyrkytetäänkin stereotyyppistä afrikkalaisen roolia, sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Kun Nur muutti Suomeen vuonna 1990, oli Suomessa paljon vähemmän mustaihoisia kuin tänään. Eräskin vanha mummo on joskus halunnut kokeilla, lähtisikö väri ihosta hankaamalla. Ja Khalifa, Löyttyjärvi, Toivola ja Hanikka ovat syntyneet parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Lavalla olijoista vain yksi on käynyt Afrikassa: Saisio. Mitä tavallinen suomalainen nyt Afrikassa tekisi, ja miksi sen pitäisi kiinnostaa, miettivät näyttelijät. Ja toisaalta: onko pakko tuntea yhteenkuuluvuutta vain siksi, että isät sattuvat olemaan kotoisin samalta mantereelta?

Aina esillä

Ennakkoluulot erilaista ulkonäköä kohtaan istuvat tiukassa. Tummaihoiseen suomalaiseen ei oikein osata suhtautua muuten kuin maahanmuuttajana. Vaikka kasvaa suomalaisena suomalaisessa kulttuurissa, moni kohtelee kuin vierasta. Omaa suomalaisuuttaan joutuu perustelemaan helposti.

"Näiden asioiden käsittely on jokaiselle vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on tehdä se julkisesti teatterin lavalla", miettii Nur näytelmää.

Aikuisena toiseen kulttuuriin silmätikuksi päätyminen on aivan eri asia kuin toisenlaisena kasvaminen. Erilaisuuteen liittyvää huomiota ja nimittelyä kestää silloin aivan toisin kuin lapsena.

"Lapselle nimittely tuntuu paljon pahemmalta. Aikuiselle se on vain hetki, joka sitten unohtuu, mutta lapsi muistaa sen aina", Nur miettii.

Sorsastajassa näytellään näytelmän tekemistä ja mietitään, mitä palasia omasta elämästä näyttämölle voisi tuoda. Monissa kohtauksissa liikutaan menneisyydessä ja kerrataan, mitä on tapahtunut lapsena ja nuorena.

Näytelmää katsoessa huomaan, että tarinoiden teemat kuulostavat tutuilta: kun itse tuntee olevansa kuin kaikki muutkin, mutta ympäristö näkee vain erilaisuuden; näitä tarinoita on kertonut afrikkalais-ruotsalainen ystäväni. Kokemukset siitä, mitä on kasvaa osana ensimmäistä erinäköistä sukupolvea, taitavat olla samankaltaisia kaikkialla.

Näytelmän jälkimmäisellä puoliskolla kerronta siirtyy kalevalaiseen mittaan. Kullervon tarina etenee rummun säestyksellä, kun isätön ja maaton poika etsii paikkaansa.

Pitkin iltaa ihmettelen, miksi Hanikka kulkee lavalla merimiespuvussa ja Toivola mustalaishameessa. Vasta käsiohjelmaa katsoessani älyän, että näyttelijät on siinä esitelty Musta pekka -korttien hahmoina. Merikapteenin poika ja naapurin vaimohan ne siellä lavalla ovat olleet. Khalifan kansallispukua en muistanut edes ihmetellä.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Pia Laine profiilikuva oranssilla taustalla

Pia Laine

Pia Laine on Maailman Kuvalehden toimittaja. Hän kirjoittaa, editoi ja kuvatoimittaa.