Nyyhkypunkkia Brasiliasta

Nopea, takova rummutus, kolmisointua jyrisevä sähkökitara ja suoraa tempoa hakkaava basso. Maukasta, melodista hardcore-punkkia parhaimmillaan. Mitä tällainen musiikki tekee kaupallisella radio-asemalla?

Teksti: Toni Eerola

PitkätKulttuuriMusiikkiAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaBrasilia

nyyhkypunkCPM22.jpg

Kumma kyllä, sanoista saa selvää, toisin kuin punkissa yleensä. Sanojen sisältökin yllättää: punk-tyyliin karjuva vokalisti laulaa rakkaudesta, menetetystä tyttöystävästään ja sydänsurusta. Eikö punkin sanoitusten pitäisi kertoa väkivallasta, kurjuudesta, sorrosta ja sodasta? Tässä nyyhkitään kaipuusta. Mistä on kyse?

Ollaan Brasiliassa, ja radiossa soi bändi nimeltä CPM 22. Yhtä hyvin radioaalloilla voisi olla Detonautas. Molemmat bändit edustavat brasilialaista uuspunkkia, joka on suosittua brasilialaisten nuorten keskuudessa. Puhutaan Emosta, emotional hardcoresta.

Emo syntyi Euroopassa ja USA:ssa 1980-luvulla, Hüsker Du, Minor Threat ja Fugazi-tyyppisten, tunteellisten ja melodisten punk-bändien inspiroimana.

Detonautas ja CPM 22 ovat kaupallisia räminäryhmiä, jotka ovat kysyttyjä esiintyjiä niin festareilla kuin TV:n musiikkiohjelmissakin. Niiden esitykset pursuavat testosteronia ja adrenaliinia uhkuvaa teinienergiaa. Siihen "kapina" jääkin.

Hardcorepunk on tee-se-itse-räkä-poskella-huonoilla-vehkeillä-osaamatta-soittaa-sähellystä, mutta brassi-emo on suurten levy-yhtiöiden tuottamaa ja harkitusti purkittamaa tavaraa. Siksi sanoistakin saa selvää.

Aito asia

CPM 22 ja Detonautas perustettiin vuosina 1995 ja 1997. "Brasilian nykyisessä rock-skenaariossa bändin pitää todistaa, että sillä on arvoa, mikä tapahtuu kaupallisen potentiaalin kautta. Olemme taistelleet pitkään päästäksemme tähän", tunnustaa Tico Santa Cruz, Detonautasin vokalisti.

"Päämäärämme oli saada Detonautas osaksi Brasilian rock-skeneä ja valloittaa yleisö. Se vaatii aitoutta. Taiteilija voi olla tuote, jonka levy-yhtiö markkinoi ja myy, mutta saadakseen tunnustusta on oltava aito. Vain silloin voi todella koskettaa ihmisiä. Me olemme onnistuneet siinä", laulaja toteaa.

"Tosin menestyksemme on saanut underground-piirit kääntämään meille selkänsä", valittaa Santa Cruz. "Olemme kuitenkin aina tehneet kaiken itse, oman päämme mukaan, kuulumatta siihen tai tähän ryhmään", hän jatkaa.

Badauí, CPM 22:n vokalisti, lisää puolestaan: "Poru on aina sama, kun joku undergroundista ponnistanut saa kaupallista suosiota. Monet kritisoivat tuntematta edes musiikkiamme", hän tuhahtaa.

Yhtyeiden fanit ovat kaikin puolin lävistettyjä, ketjuihin ja mustiin vaatteisiin pukeutuneita teinejä. Siihen yhtäläisyydet punkkareiden kanssa jäävätkin. Vaatteet ovat ehjiä, siistejä ja uusia. Hakaneuloja ei näy missään. Kiltit, hyvin käyttäytyvät ja -ruokitut fanit ovat putiikkipunkkareita, jotka edustavat hyvin toimeentulevan eliitin kauppakeskuksissa hengailevaa ja runsaita viikkorahojaan kuluttavaa jälkikasvua.

Protestiin ei ole tarvetta. Tämä sukupolvi ei yhdistä musiikkia sen punk-juuriin, riittää kun energia rämisee. Musiikista pursuava teiniuho muodostaa mielenkiintoisen vastakohdan tunteellisille sanoituksille.

"Tunteet ovat tärkeitä ja ne pitää uskaltaa sanoa, rokissakin", tuhahtaa 15-vuotias emo-opiskelija Raquel Vieira. Kysyttäessä emon epäpoliittisesta asenteesta hän jatkaa: "Emme välitä politiikasta, se on tylsää ja korruptoitunutta".

"Brasilian kulttuuri on romanttinen, ja se näkyy musiikissa", sanoo musiikintutkija Luís Fernando Lima. "Maa on tunnettu tunteellisesta ja herkästä populaarimusiikistaan. Bossa Nova on siitä ääriesimerkki, joka näyttää heijastuvan nykyrokissa", kertoo Lima.

Kun Detonautasin vokalisti kertoo että "tämä on maailmanloppu",voisi luulla, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. Mutta kuinka ollakaan, laulu jatkaa: "jos sinut menetän..."

Suuntauksen voisi suomentaa nyyhkypunkiksi. Kun love-metalkin on jo olemassa, niin mikseivät myös punkkarit voisi rakastaa?

"Brasiliassa on kuitenkin lukemattomia syitä olla kapinallinen ja kritisoida vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa, musiikissakin", muistuttaa musiikkitoimittaja Ricardo Alexandre.

Kapinaa ja kritiikkiä musiikissa edustaakin nyt slummien rap. Siihen on Brasilian köyhän ja värillisen nuorison helppo samaistua. Rapin sanoitukset ovat aivan kuin 1980-luvun brassihardcorepunkista. Tällä katurunoudella on paljon sanottavaa ajankohtaisista asioista ja yhteiskunnallisesta tilasta. Ne ovat nyyhkypunkkareilta jääneet sydänsurujen ja turvatun toimeentulon vuoksi taka-alalle. Tästä on "sota apatiaa vastaan" kaukana. Maailmantuska vaihtui kyyneliin.


Punk Brasiliassa

Diskomusiikki tanssitti brasilialaista nuorisoa 1970-luvun lopulla. Muuten tahdin määräsi sotilasdiktatuuri. Kuitenkin pääkaupungissa Brasíliassa rähjäiset ja piikkitukkaiset nuoret kuuntelivat Ramonesia ja Sex Pistolsia. Syntyi punk-bändejä, kuten Aborto Elétrico.

Muualla punk julistettiin pian kuolleeksi. Kuitenkin 1980-luvun alussa maan alla syntyi radikaali ja nopea hardcore. São Paulossa järjestettiin ensimmäiset punk-festivaalit. Maailmanlopun alku -festareilla esiintyivät muun muassa legendaariset Ratos de Porão, Cólera ja Inocentes. Muusikko Chico Buarque sanoi, että "jos punk kertoo kurjuudesta ja sorrosta, me brasilialaiset olemme sen etujoukkoa".

Brassipunkin alusta on juuri lanseerattu musiikkitoimittaja Gastão Moreiran dokumenttifilmi "Potku - Punkin alku Brasiliassa". "On uskomatonta, miten nämä nuoret uskalsivat vastustaa avoimesti sotilasdiktatuuria", tunnustaa Moreira.

Maan demokratisoituessa punk sai kaupallista suosiota, mutta 1990-luvulla punk katosi suuren yleisön tietoisuudesta. Ennen suositusta Ratos de Porãosta tuli heavybändi ja sen vokalistista, João Gordosta, MTV:n toimittaja. Brasilialainen rock muuttui romanttisempaan ja kaupallisempaan suuntaan.

Nyyhkypunk tuo osan punkin energiasta takaisin. Sopivaa räminää, hillittyä kapinaa ja suuria tunteita kaipaava nykynuoriso kuuntelee Detonautasia ja CPM 22.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Toni Eerola