Norsu yli tien

Etelä-Afrikan koilliskulmassa sijatseva Krugerin kansallispuisto on paratiisi, jossa näkee kaunista luontoa, uskomattomia maisemia ja paljon eläimiä. Monilla uhanalaisilla eläimillä menee Krugerissa hyvin - joillain jo liiankin hyvin.

Teksti: Lauri Haapanen

PitkätMatkailuYmpäristöAfrikkaEteläinen AfrikkaEtelä-Afrikka

haapanen_norsu1_ pieni.jpg

Tämän artikkelin kuvat näet kokonaisina kuvaa klikkaamalla.

Uskomatonta.

Muistan - tai pikemminkin minua on muistutettu - miten pienenä poikana jännitin, ehtisikö lentävä Dumbo-norsu ajoissa pelastamaan romahtaneen sillan saartamaa sirkusjunaa. Sittemmin piirsin omia eläinkirjoja, joihin kopioin eläimiä voipaperin avulla. Olen nähnyt norsuja televisiossa ja eläintarhoissa - yhdeksänvuotiaana Thaimaassa ratsastanutkin norsulla.

haapanen_norsut_pieni.jpg Mutta ensimmäinen villi norsulauma luonnossa on elämys. Suuret korvat leyhyttelevät savannin kuumaa ilmaa. Toistakymmentä norsua käärii heinätuppoja kärsällään ja vie ne suuhunsa. Norsuilta kuluu syömiseen jopa kuusitoista tuntia vuorokaudessa, ja tässä puuhassa ylähuulesta kehittynyt kärsä on korvaamaton apuväline. Toisin kuin muut kasvinsyöjät, norsu ei ylety suullaan maahan. Sammutamme moottorin ja jäämme katsomaan.

Ensin tien yli töpöttelee matriarkka, lauman vanhin naaras, joka johtaa ryhmäänsä jopa yli viidenkymmenen vuoden elämänkokemuksella. Se jos kuka tuntee tämän savannin vesipaikat ja ruokailualueet sekä tietää, miten vaarat parhaiten vältetään.

Pian toinen norsu seuraa johtajan perässä. Pikku norsut tarpovat emojensa kintereillä ja asfaltille astuttuaan pinkaisevat nopeasti tien toiselle puolelle.

Norsulaumassa on vain aikuisia naaraita sekä heidän nuoria jälkeläisiään. Urokset vierailevat laumoissa kiima-aikaan, muulloin ne vaeltavat yksin. Ne ovat maailman suurimpia maanisäkkäitä, savannien jättiläisiä, jotka voivat kasvaa jopa neljä metriä korkeiksi ja painaa 6 000 kiloa.

Vaikka norsut ovat lauhkeanoloisia, saattaa naaras käyttäytyä aggressiivisesti, jos se kokee poikasensa turvallisuuden uhatuksi. Onkin hyvä pitää mielessä, kuka väistää ja ketä väistetään, kun näin kadulla kohdataan.

Vaikka maapallolla tiedetään eläneen kolmisensataa nisäkäslajia, jolla on ollut kärsä ja syöksyhampaat, nykyään jäljellä on enää kaksi, afrikannorsu ja intiannorsu, molemmat uhanalaisia.

Täällä norsuja on kuitenkin paljon - jopa liikaa. Tuoreimman laskennan mukaan Krugerin kansallispuiston norsukanta on jo 14 000. Rohkenemme siis jättää ensimmäisen näkemämme lauman laiduntamaan ja jatkaa matkaa. Tulevien kolmen päivän aikana tulemme varmasti näkemään näitä kärsäkkäitä paljon lisää.

Tuoreita lehti kuuden metrin korkeudesta

Lounaisessa Krugerissa kohoaa Malelane-vuoristo, jonka korkeimmat huiput yltävät yli 800 metriin merenpinnasta. Ajamme pohjoiseen, ja pian maisema vaihtuu alavammaksi pensassavanniksi.

Perhosia lepattelee ympäriinsä. Impalat ja gnut viettävät siestaa puiden varjossa. Keskipäivän aurinko ei paista onneksi silmiimme mutta tekee autosta pätsin.

Parinkymmenen minuutin ajon jälkeen edessä näkyy pysähtynyt auto. Se on hyvä merkki.

haapanen_kirahvi_pieni.jpg Tien vieressä on kaksi kirahvia, ja kun hetken odottaa, akaasiapuiden lomasta nousee vielä neljä kaulaa lisää. Paikalle pysähtyy lisää autoja ihailemaan näiden honkkeleiden ruokailua. Ne ulottuvat syömään puunlatvan tuoreita lehtiä jopa kuuden metrin korkeudesta.

Vaikka luonto on näin maaliskuun alussa sadekauden jäljiltä vehreimmillään, norsut ja kirahvit eivät kokonsa vuoksi pysty katseilta piiloutumaan. Myöskään suurten antilooppi- ja seepralaumojen näkemiseltä ei voi huonollakaan tuurilla välttyä.

Pienempiä eläimiä on sen sijaan mahdollista nähdä lähinnä silloin, jos ne sattuvat tienpientareelle. Ja onneksemme sattuvat, leopardikilpikonna, mangustit, pahkasiat ja monet muut.

Savannin jättiläiset ovat kiistaton vetonaula

etelä-afrikan ja krugerin kartta Vuonna 1898 perustettu Krugerin kansallispuisto on yksi Afrikan vanhimpia. Miksikään neitseelliseksi erämaaksi valtavaa, muodoltaan ja pinta-alaltaan Israelia muistuttavaa suojelualuetta ei voi kutsua, sillä luonnon ihmeisiin tutustuu puiston asfaltti- ja hiekkatieverkostoja pitkin yli miljoona turistia vuosittain.

Krugerin kiistattomia vetonauloja ovat savannin jättiläiset, norsut, kirahvit, sarvikuonot ja puhvelit, sekä suuret antilooppilaumat ja erityisesti niitä vaanivat pedot kuten leijona, leopardi ja gepardi. Kaikkiaan Krugerissa asuu 147 nisäkäslajia.

Suuret eläimet nousevat keskiöön jo senkin takia, että eläimiä tarkkaillaan vain autosta. Muutamaa kymmentä näköala- ja taukopaikkaa lukuunottamatta autosta nouseminen on leirien ulkopuolella sakkojen uhalla kielletty - mikäli sakotettava vielä on hengissä.

Kuitenkin myös lintuharrastajille Kruger on paratiisi, jossa voi nähdä yli 500 lintulajia. Matelijalajeja puistossa on 114, sammakkoeläimiä 34 ja kaloja 49. Ja vaikka harva luonnonystävä lentää yli 9 000 kilometrin matkaa nähdäkseen niveljalkaisia, joita isoja hämähäkkejä, tuhatjalkaisia ja perhosia lukuunottamatta on autosta kiikaroiden vaikea havainnoida, juuri tänne ovat lentäneet muun muassa suomalaiset haarapääskyt hyönteisten yltäkylläisyydestä nauttimaan.

Krugerissa liikutaan joko omalla autolla tai yhteiskuljetuksella. Korkealla autolla tehtävät safariajelut tarjoavat parhaat näkymät, mutta kaksipaikkainen lavamaasturimmekin on korkeutensa puolesta kova sana.

Pysähdymme rutiininomaisesti sillalle kiikaroimaan, josko vesi maistuisi tässä helteessä muillekin kuin meille. Paviaanilauma hyörii joen rannalla eikä näytä häiriintyvän vieressä seisovasta kudusta, Krugerin suurimmasta antiloopista.

Seuraavalla joella näemme vilauksen kafferipuhvelista, mutta monella juomapaikalla emme löydä kiikareihimme mitään - paitsi tietysti lintuja.

Krugerin talvella, siis kesäkuusta syyskuuhun, joet ja lähteet sitä vastoin kuhisisivat elämää, kun savannin eläimet saapuvat kuihtuvien jokien äärelle juomaan.

 

Etelä-Afrikan menneisyys painaa raskaana

Hello, how are you?

haapanen_seeproja_ pieni.jpg Kysymys on tullut vaivaannuttavan tutuksi Etelä-Afrikassa jo ennen saapumistamme Skukuzan leirialueelle. Suomessa kasvanut vierastaa myös joka tiskin takana roikkuvia huoneentauluja, joissa asiakkaan tyytyväisyyden vannotetaan olevan kaikki kaikessa.

I’m fine thanks, and you?

Sekä hyvässä että pahassa Etelä-Afrikkaa on osuvasti kutsuttu Afrikan jenkkiläksi: Se on maantieteellisesti iso ja luonnoltaan monipuolinen ja yltäkylläinen. Se on vauras maa, vuonna 1991 päättyneen apartheid-hallinnon jäljiltä yhä epätasa-arvoinen, ja sen suurkaupungit, Johannesburg etunenässä, lukeutuvat maailman vaarallisimpiin.

Krugerin kansallispuistossa toisia ihmisiä ei onneksi tarvitse pelätä - niin kauan kuin malttaa pysyä autossa, suurin terveysriski on hyttysten levittämä malarialoinen.

Skukuza on kansallispuiston sisällä olevista kahdestatoista leiristä suurin. Pyöreässä olkikattoisessa bungalowissa on tunnelmaa, pihapuissa pomppivat vervetit eli vihermarakatit. Buffet-ravintola sulkee ovensa jo puoli kymmeneltä, muttei kansallispuistoon sovikaan tulla riekkumaan, sillä safarinkävijän aamut ovat aikaisia.

Ilma on kuin samettia, kosteaa ja lämmintä. Valosaaste on minimissään, ja bungalowille on löydettävä kirjaimellisesti kuun valossa. Yläpuolella aukeaa sykähdyttävä kirjo tähtiä. Milkyway, linnunrata, erottuu selkeästi.

Kaskaat pitävät yön pimeydessä huumaava konserttiaan, mutta sisään pihan ääniä ei juuri enää kuulu. Ja se mitä kuuluu, peittyy ilmastoinnin huminaan.

Kaikki eivät malta pysyä piilossa

Herätyskello piippaa 04.45. Peseytyminen ja pieni aamiainen. Ennen kuin ajamme portista savannille, käymme kääntymässä ravintolan terassilla, jonka vieressä virtaavan Sabie-joen saattoi illan pimeydessä vain kuulla.

Yksi virranpyörteistä näyttää ikään kuin liikkuvan - suorastaan vastavirtaan. Aamunavauksena edessämme ui virtahepo. Se käy vähän väliä haukkaamassa happea ja painuu taas veden alle. Kömpelönnäköinen otus osaa uida ihmeteltävän tehokkaasti.

Aamukaste tekee ilmasta viileän, ja tihkusateenkin vuoksi ikkunat on pidettävä kiinni. Skukuzan luonto pursuaa elämää, joskin vehreät tiheiköt kätkevät sen suurilta osin uumeniinsa. Kaikki eivät kuitenkaan malta pysyä piilossa: paviaaneja kiinnostavat autot siinä missä autossa istujia paviaanit. Ne poseeraavat ja peuhaavat aivan autojen ympärillä eivätkä tee elettäkään väistääkseen.

haapanen_paviaani_pieni.jpg Neljän tunnin jälkeen pysähdymme Nkuhlu-taukopaikalle syömään. Tällaisia kahvilalla varustettuja taukopaikkoja on Krugerin alueella kaksitoista. Ne ovat aitaamattomia, joten myös evästauoilla voi tehdä erinäisiä luontohavaintoja.

Ruoantähteiden toivossa ympäriinsä pomppivat isonokkaiset tokot tuovat niin ulkonäöltään kuin elekieleltäänkin mieleen kotoisan variksen.

Tämän päivän matelijahavainto nokittaa edellisenä päivänä vessan ovella kiipeilleen skinkin. Terassilta nimittäin syöksyy pusikkoon Afrikan suurin lisko, niilinvaraani. Ennen kuin saan kameran esiin, lisko on kadonnut. Edes heinikko ei enää kahise - tapaaminen ei monta sekuntia kestänyt.

Kyltit muistuttavat, että apinoiden ruokkiminen on ehdottomasti kielletty. Veijarit saattavat nimittäin muuttua liiankin tuttavallisiksi ja ottaa osansa vaikka väkisin. Eivätkä apinat tosiaan ihmisiä arastele. Parkkipaikalla katsomme, miten marakatti piipahtaa viereisen pakettiauton raolleen jätetystä takaovesta sisään ja pian ulos ja ylös puuhun.

Norsut uhkaavat koko puiston hyvinvointia

 

haapanen_maisema_ pieni.jpg

Nkuhlusta suuntaamme Tshokwaneen, josta lähdemme etelään kohti Lower Sabien leiriä. Sade on lakannut ja keskipäivän auringon kova valo saa maaston värit haalenemaan. Varjot ovat kadonneet ja lämpötila huipussaan. Vettä kuluu, mutta vessataukoja ei tarvita.

Nousemme kohti päivän kohokohtaa, reilussa 300 metrissä olevaa Nkumben näköalapaikkaa.

Ylhäältä eteemme aukeaa savanni silmänkantamattomiin. Olkikattoisen laavun alta tarjoutuvat satumaiset mahdollisuudet kiikaroida ruohotasangolle. Pahkasika, kirahvi. Kolme leveähuulisarvikuonoa juo lätäköllä, juuri ja juuri kiikarinkantaman päässä.

1800 kilometrillä sähköaitaa ympäröity Kruger on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa lähes sukupuuttoon ahdistettujen sarvikuonojen kannat ovat kasvussa. Norsuilla sitä vastoin menee aidatussa paratiisissa jo liiankin hyvin. On arvioitu, että puisto pystyy elättämään 7 000 norsua. Nykyään norsuja on tuplasti tuo määrä, ja kanta kasvaa yhä. Norsut alkavat olla uhka pienemmille kasvinsyöjille ja kasvustolle, jonka laumat laiduntaessaan kaluavat paljaiksi.

Kansainvälinen vastustus on saanut Etelä-Afrikan hallituksen epäröimään suunnitelmia, joiden mukaan kantaa voitaisiin vähentää kaatamalla. Krugerin eläinmäärien säätely eläimiä lopettamalla ei olisi kuitenkaan uutta: vuosina 1967-1994 kaadettiin vajaat 15 000 norsua, ja esimerkiksi kafferipuhveleita hävitetään ylilaidunnuksen estämiseksi useita tuhansia vuosittain.

Muina vaihtoehtoina norsukannan rajoittamiseksi on esitetty hormonaalista ehkäisyä ja eläinten siirtämistä uusille asuinalueille. Siirtäminen on kuitenkin hankalaa, ja muillakin eteläisen Afrikan luonnonsuojelualueilla on sama norsuongelma.

Eläinten kannalta parasta olisi, jos raja-aidat edes osittain kaadettaisiin ja norsut pääsisivät levittäytymään rajan takana Mosambikin ja Zimbabwen puolella oleville suojelualueille. Tästä kolmen valtion yhteisestä Great Limpopo Transfrontier Parkista on ollut sopimus paperilla vuodesta 2000, mutta toimenpiteet puistojen yhdistämiseksi etenevät verkkaan eivätkä tarjonne pysyvää ratkaisua norsukannan paisumiseen.

Suuresta koostaan huolimatta Kruger on sittenkin häkki, johon kaikki eivät enää mahdu.

Kolmas päivä valkenee keskellä puhvelilaumaa

Edestämme hämärän seasta hahmottuu valtava lauma kafferipuhveleita. Uusi aamu vasta sarastaa, kello on vähän yli viiden.

Safariautolla tehtävän sunrise-ajelun kuljettajamme sammuttaa moottorin ja liu’uttaa auton aivan lauman viereen. Hän arvioi, että ympärillä mulkoilee noin kaksisataa puhvelia. Niillä on tapana laiduntaa ryhmänä aamuyöstä ja hajaantua sitten päiväksi varjoon lepäilemään.

 

haapanen_puhveleita.jpg

Niiden valtava koko ja viikinkikypärää muistuttavat sarvet ovat väkivahva yhdistelmä, ja uhattuna ne eivät epäröi hyökätä leijonankaan kimppuun. Lähes tuhat kiloa painava puhveli kuuluu niin kutsuttuun big fiveen, suureen viitoseen, yhdessä norsun, sarvikuonon, leijonan ja leopardin kanssa. Ne olivat aikoinaan metsästäjälle viisi savannien vaarallisinta eläintä, ja niiden kokoa ja luonnetta on syytä yhä kunnioittaa.

 

haapanen_sarvikuonot_ pieni.jpg

Aurinko nousee täällä kauriin kääntöpiirillä nopeasti. Muutaman kymmenen metrin päässä tien sivussa seisoo sarvikuono poikasensa kanssa. Parivaljakko lähtee jolkottamaan pusikossa tiensuuntaisesti, ottaa edessämme 90 astetta vasempaan ja jyskyttää vauhdilla tien yli, poikanen emonsa edellä. Oppaamme tietää kertoa, että leveähuulisarvikuonon poikanen kulkee aina emonsa edellä, suippohuulisarvikuonon poikanen puolestaan jäljessä.

Lajinmääritys ei ole muutenkaan vaikeaa: leveähuulisarvikuono on lajeista huomattavasti suurempi ja sosiaalisempi, suippohuuli viihtyy erakkona.

Näistä kahdesta Afrikassa tavattavasta sarvikuonosta käytetään myös nimiä valko- ja mustasarvikuono, mutta värin perusteella lajeja ei kannata lähteä tunnistamaan  nimien takana on puhdas kuullunymmärtämisvirhe, ja olemme tuon virheen alkulähteillä. Afrikaans, yksi Etelä-Afrikan virallisista kielistä, on kehittynyt hollanin kielestä, jonka hollantilaiset toivat 1600-luvun puolivälissä mukanaan. Hollannin leveää tarkoittava sana widj ääntyy hyvin samalla tavalla kuin afrikaansin valkoista tarkoittava sana wit. Niinpä eteläafrikkalaiset alkoivat kutsua leveähuulista sarvikuonoa vahingossa valkoiseksi, ja erotukseksi tästä suippohuuli sai nimekseen musta.

Vaikka hyeenat, marabuhaikarat ja seeprat ovat ainutlaatuinen näky, kolmen tunnin aamuajelun harvinaisin kohtaaminen on ruovikossa tepasteleva, kattohaikaroiden heimoon kuuluva afrikansatulahaikara. Tuoreimman Krugerissä suoritetun "väestönlaskennan" mukaan niitä on alueella ainoastaan 34 yksilöä. Afrikansatulahaikara etsii kosteikoista ravinnokseen kaloja, sammakoita ja rapuja, mutta toisinaan sille maistuvat myös pienet linnut.

Kun saavumme Lower Sabien leirille, toistakymmentä yöaikaan maalla laiduntanutta virtahepoa on palannut veteen melskaamaan ja mahtailemaan. Hippojen ohi Sabie-joen rantakaislikkoon lipuu krokotiili.

Yksi nisäkäs ei suojelua kaipaa

Täysin koskematon luonto vähenee maapallolla kovaa vauhtia, ja moniin muihin alueisiin verrattuna Afrikan luonnonvarat heikkenevät erityisen nopeasti. Esimerkiksi metsää häviää Afrikassa vuosittain 1,3 miljoonaa hehtaaria eli noin kaksi kolmasosaa Krugerin pinta-alasta. Savannien nisäkkäistä jo yli 90 prosenttia elää suojelualueilla.

Yksi nisäkäslaji pärjää kuitenkin hyvin ilman suojelualueita. Itä-Afrikan savanneilta lähti noin 50 000 vuotta sitten levittäytymään maapallon joka kolkkaan sopeutumisen mestari, ihminen. Nykyään, parituhatta sukupolvea myöhemmin, Homo sapiens käy aitojen sisälle jäävillä "kotikonnuillaan" enää vierailulla. Paine raja-aitojen ulkopuolella kasvaa koko ajan, ja nimenomaan vierailijoiden tuoma valuutta mahdollistaa Krugerin säilyttämisen villinä ja koskemattomana - niin koskemattomana kuin se nykyiseen maailmanaikaan on mahdollista.

Parissa päivässä Krugerin valtaisasta kansallispuistosta ei ehdi kiertää kuin kulman. Maisemat vaihtuvat kuitenkin taajaan, ja muutamien kymmenien kilometrien matkalla voi nähdä niin ruohotasankoa, puu- ja pensassavannia kuin tiheää joenvarsimetsääkin - eikä kymmentä minuuttia kauemmin tarvitse odottaa, kun eteen sattuu joku sadunomaisista eläimistä.

Luonnonkauneus tekee jo parissa päivässä syvän vaikutuksen.

Malelane-porttia lähestyttäessä maisema muuttuu vuoristoisemmaksi. Aurinko porottaa. Juuri ennen kuin ajamme puistosta ulos, näemme taivaalla kaartelevan kiljumerikotkan. Se on viimeinen eläinhavaintomme Krugerin kansallispuistossa, ja päätämme painaa tuon näkymän mieliimme.

Ensi kertaan.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!