Apartheidin uhrit vaativat korvauksia

MARK WALLERapartheid.jpg

Apartheidin uhrien tukijärjestön jäsenet tutkivat kuvaa mielenosoituksesta.

 

Apartheidin uhrit hakevat korvauksia monikansallisilta yhtiöiltä. Korvauksia hakee noin 90 ihmistä 22 eri yhtiöltä, jotka toimivat Etelä-Afrikassa ennen vuotta 1994, jolloin maa siirtyi demokratiaan.

Ihmisoikeusloukkausten uhrien ja heidän asianajajiensa mukaan yhtiöt hyötyivät apartheidin ajan rotuerotteluun perustuneesta sorrosta: ne käyttivät hyväkseen halpaa mustaa työvoimaa. Muun muassa Ford Motor Company, Barclay National Bank, Exxonmobil- ja Shell Oil -yhtiöt tekivät apartheidilla jättimäisiä voittoja.

Oikeusjuttu perustuu Yhdysvaltain melko vähän tunnettuun ulkomaalaisten vahingonkorvausoikeutta koskevaan Alien Tort Statuteen. Sen nojalla ihmiset ympäri maailman voivat haastaa oikeuteen heitä vahingoittaneen yhdysvaltalaisen yhtiön.

Vuonna 2002 käräjäoikeus hylkäsi New Yorkissa samaisen apartheid-oikeusjutun mitättömänä. Tämän vuoden lokakuussa New Yorkin piirioikeus kuitenkin kumosi tuomion, ja päätti ottaa jutun käsittelyyn. Käsittely alkanee alkuvuodesta. Korvausvaatimukset saattavat nousta miljardeihin dollareihin.

Oikeusjuttua ajaa Johannesburgissa toimiva Khulumani Support Group. Sen lakimiehet Yhdysvalloissa edustavat asianomistajia. Järjestö sanoo, että se edustaa samalla myös 40 000 muuta eteläafrikkalaista, joita kidutettiin, vangittiin tai tapettiin apartheidin aikana.

Etelä-Afrikka haluton rankaisemaan

Oikeusjutun keskiössä on kysymys monikansallisten yhtiöiden toiminnan laittomuudesta apartheidajan Etelä-Afrikassa. YK oli julistanut apartheidin rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Etelä-Afrikalle langetettiin kansainvälisiä pakotteita, jotka kohdistuivat kaupankäyntiin, asevientiin, kulttuuriin ja urheiluun.

Vuonna 1995 Nelson Mandelan johtama Etelä-Afrikan ensimmäinen demokraattinen hallitus perusti Totuuskomission tutkimaan apartheid-järjestelmän rikoksia. Komissio suositteli korvausten antamista apartheidin uhreille, jotka joissain tapauksissa olivat kokonaisia yhteisöjä. Komissio myös järjesti kuulemistilaisuuksia yhtiöiden toiminnasta apartheidin aikana. Yksikään syytetyistä 22 monikansallisesta yhtiöstä ei suostunut osallistumaan niihin.

Etelä-Afrikan hallitus on ollut haluton rankaisemaan yhtiöitä. Khulumani Support Groupin mukaan apartheidin järjestelmällinen väkivaltainen sorto mahdollisti työntekijöiden hyväksikäytön. Yhtiöt tekivät huomattavia voittoja ja edesauttoivat rotuerottelujärjestelmän säilymistä.

Etelä-Afrikan hallitus väittää, että oikeusjuttu saattaisi vahingoittaa ulkomaisia sijoituksia maassa ja että korvausasia on joka tapauksessa maan sisäinen kysymys, jota myös hoidetaan. Silti korvauksia ei ole maksettu yhteisöille saatikka yksittäisille uhreille.

Apartheidin uhrien järjestöt ympäri maata järjestävät tapaamisia, joukkokokouksia ja neuvotteluja hallituksen kanssa. Ne vaativat korvauksia niille, jotka valkoisen vähemmistövallan aikana vammautuivat tai traumatisoituivat valtion hyökkäyksissä rotuerottelun vastustajia kohtaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Koreografiaa Koreassa

”Entäs se kännykkä?” kysyy kyllästyneen oloinen tullimies Pjongjangin lentokentällä. Vakuutan jättäneeni kännykän kotiin, mutta varmuuden vuoksi mies tarkistaa laukkuni ja taskuni.

Osoittaudun kunnialliseksi, kännykättömäksi matkaajaksi ja pääsen sisään maailman tiukimmin valvottuun maahan, Pohjois-Koreaan.

Jo lennolla paikallisen Air Koryo -lentoyhtiön koneessa olen saanut tuntumaa siihen, kuinka erilaiseen paikkaan olen tulossa. Lento Pekingistä ei kestä kauan, mutta on epämukava. Tuoli on ahdas, ja polveni ovat rutussa edessä olevan istuimen selkää vasten.

Kokemus voi olla arkea pitkäraajaiselle lentomatkustajalle, muttei minulle. Yleensä kiroilen epämukavan korkeita penkkejä, joilta jalat eivät ylety maahan. Tässä koneessa vähän pidempi matkustaja joutuisi viikkaamaan jalkansa monelle mutkalle.

Miniatyyrilentokoneen vastapainoksi kaikki muu Pjongjangissa onkin sitten suurta. Valtavia, monikaistaisia teitä, massiivisia betonirakennuksia. Koolla on merkitystä: kaikki minkä näen, on suunniteltu tekemään vaikutus.

Pjongjangissa minulle halutaan näyttää parasta, ja paljon. Olen työmatkalla, mutta myös maatuntemuksestani huolehditaan. Ohjelmaan kuuluu käynti Kim Il Sungin mausoleumissa (kumarran arkun edessä muiden mukana) ja amerikkalaisen imperialismin kauheuksista kertovassa sotamuseossa (kauhistelen muiden mukana).

Minulle esitellään paljon hienoa ja modernia. Prameassa rakennuksessa minut johdatetaan luokkaan, jossa voi omatoimisesti tutustua musiikin historiaan. Olinkin unohtanut, miltä kouluvuosilta tuttu kielilaboratorio näyttää: jokaisella oppilaalla on oma väliseinin eristetty koppinsa, ja luurit.

”Mikset kokeilisi noita kuulokkeita”, ehdottaa talon edustaja minulle.

Laitan luurit päähän. Kohisevalta kasetilta raikaa jotakin, jonka luokittelisin taistolaislauluiksi. Suomeksi.

”No, tunnistatko kuka esiintyy?” rouva kysyy, silmissä vilkkuu ylpeys ja ilo.

Ei, en minä tunnista. Kiemurtelen hieman, ja selittelen, että tämä taitaa olla ajalta, jolloin minä olin vielä lapsi. En oikein muista sen ajan musiikkia…

Viikon lopulla edessä on vierailu pelottavimmassa paikassa, jossa olen koskaan käynyt: Pjongjangin Lasten palatsissa.

Palatsi-sana on paikallaan, sillä rakennus on valtava. Minua kierrätetään luokkahuoneesta toiseen. Näen balettitunteja, soittotunteja, kirjontaa, tanssia. Jokaisessa luokassa oppaani kysyy, haluaisinko ottaa valokuvan.

Kamerani filmille tarttuu ryhmäkuva toisensa jälkeen. Ne kaikki näyttävät samalta: keskellä hymyilen minä hämmentyneen kohteliasta hymyä, ja ympärilläni on sotilaallisen tarkassa muodostelmassa ryhmä vakavailmeisiä nuoria. He ovat tehneet tätä ennenkin.

Kiertokäynti huipentuu esitykseen auditoriossa.

Lava täyttyy tanssista, akrobatiasta, musiikista ja laulusta. Kaikki on taidokasta, viimeistä piirtoa myöden hiottua. Nuorimmat esiintyjistä tuskin olisivat Suomessa vielä koulussa, vanhimmat olisivat sitä lopettelemassa.

Lava on siis täynnä lapsia. Mutta kukaan ei tee yhtäkään virhettä. Ei harha-askeltakaan. Ensin täydellinen virheettömyys kummastuttaa, sitten kauhistuttaa. Lopulta pelottaa, kylmää, puistatuttaa. Puhdas kurinalaisuus näin pienissä lapsissa tuntuu luonnon- ja järjenvastaiselta.

Toivon toivomistani, että edes takarivissä näkyisi pientä remuamista. Edes yksi naapurin tönäisy, letistä vetäminen, kikatus. Mutta ei. Eteeni marssii yksi toisensa jälkeen täydellisiä pieniä koneita, jotka suorittavat täydellisen taiturimaisen ohjelman. Virheettä.

”Eikös ollutkin hieno esitys? Näin taitavia lapsia ei varmaan ihan joka paikassa olekaan?” minulta kysytään esiripun laskettua.

Kiemurtelen. En halua loukata, mutten valehdellakaan. Lopulta päädyn latteuteen: ”Todella erityislaatuinen esitys.” Kohteliaalla hymyllä siitäkin lauseesta tulee kohteliaisuus.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Annika Teppo

 

Natalie Baer Annika Teppo Annika Teppo
Kapkaupunki vuonna 1997. Suomalainen antropologi Annika Teppo koputtaa talon oveen Ruyterwachtin lähiössä. Apartheid eli ihmisten jaottelu eri rotujen mukaan – valkoisiin, mustiin ja värillisiin – on päättynyt virallisesti kolme vuotta sitten.

Oven avaa sinisilmäinen eteläafrikkalainen nainen, joka toivottaa tutkijan kohteliaasti peremmälle. Ensimmäiseksi Teppo viedään keittiöön, jossa emäntä avaa kaapin ovet. ”Katso, miten hyvässä järjestyksessä jauhopussit ovat!” nainen esittelee ylpeänä. Annika Teppo katselee ympärilleen talossa, jossa on niin puhdasta, että lattialta voisi syödä.

Apartheidin aikaan siisteyttä pidettiin ”valkoiselle, paremmalle rodulle” ominaisena piirteenä, jota muilla roduilla ei ollut. Apartheidin päättyminen ei kitkenyt käsitystä eteläafrikkalaisten ajatuksista: kun valkoisten alueena tunnetun Ruyterwachtin kouluun päätettiin sijoittaa köyhien mustien lapsia, valkoiset alkoivat riehua ja vaativat mustien poistamista alueelta.

Kaikki alkoi siitä, kun Ruyterwachtin mielenosoitusten jälkeen Annika Teppo oli Etelä-Afrikassa etsimässä aihetta väitöskirjalleen. Stellenboschin yliopiston antropologian professori John Sharp ehdotti, että rotukysymyksistä kiinnostunut Teppo perehtyisi Ruyterwachtin tapahtumiin ja siellä asuvien ihmisten asenteisiin.

Teppo löysi koskemattoman pinon asiakirjoja, joista ilmeni Ruyterwachtin koko historia. Ruyterwacht, entiseltä nimeltään Epping Garden Village, perustettiin apartheidin alkuaikoina vuonna 1938 valkoisen köyhälistön kaupunginosaksi. Apartheidin aikana asukkaat kuitenkin vaurastuivat huomattavasti, samalla kun mustien slummit kasvoivat kasvamistaan. Tuolloin uskottiin, että kyse oli ”luonnonvalinnasta”: valkoisten kuuluikin menestyä, muiden ei.

Kaikki valkoiset eivät kuitenkaan pärjänneet niin hyvin kuin valtio oletti. Siksi sosiaalityöntekijät kävivät Ruyterwachtissa opettamassa asukkaita siivoamaan, käyttäytymään ja pukeutumaan niin kuin valkoisten kuuluu. Ruyterwachtin asukkaat ponnistelivat eteläafrikkalaisen unelman saavuttamiseksi, päästäkseen ”valkoisten tasolle”.

”Oli tärkeää erottua alempiarvoisina ja sivistymättöminä pidetyistä mustista. Oli unelma taloudellisesta menestyksestä, joka valkoisten oli saavutettava keinolla millä hyvänsä, ja joka mustilta piti evätä kaikin mahdollisin tavoin”, Teppo kertoo.

Annika Teppo kiinnostui unelmasta, joka sallittiin vain valkoisille ihmisille. Tutkija halusi tietää, miten eteläafrikkalainen unelma vaikutti Ruyterwachtin asukkaiden ajatteluun ja arkeen.

Teppo vieraili Ruyterwachtissa monta kertaa viikossa ja osallistui paikallisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Perusteellisen, pitkäjänteisen työn aikana Tepon tytär varttui Etelä-Afrikassa kuusivuotiaasta kymmenvuotiaaksi. Mutta kärsivällisyys kannatti: työn tuloksena syntyi väitöskirja ”The Making of a Good White”. Se on maailman ensimmäinen tutkimus, joka käsittelee Etelä-Afrikan köyhiä valkoisia ja näiden unelmaa tulla yhteiskuntansa hyväksymiksi, kelvollisiksi valkoisiksi.

Keskellä eteläafrikkalaista unelmaa

Väitöstilaisuudesta on kulunut jo kolme vuotta. Annika Teppo työskentelee lehtorina yhteiskuntapolitiikan laitoksella Helsingin yliopistossa. Hän ohjaa opiskelijoita, luennoi, korjaa tenttejä. Omaa tutkimustakin pitäisi tehdä.

Väliin mahtuu kuitenkin ruokatauko. Nyt Teppo syö kuha-annostaan kaikessa rauhassa.

Pystyykö tutkija keskittymään haastatteluun näin meluisassa paikassa?

”Totta kai!” Annika Teppo nauraa. ”Etelä- Afrikassa opin sietämään ihmisiä ympärilläni, nauttimaan siitä, että heitä on kaikkialla koko ajan.”

Etelä-Afrikka on edelleen merkittävästi läsnä Tepon elämässä. Väitöksen jälkeen hän on palannut sinne vuosittain suorittamaan jatkotutkimuksia, ja näin tapahtuu myös ensi vuonna. Muutaman päivän kuluttua Teppo lähtee Etelä-Afrikkaan maantieteen opiskelijoiden matkanvetäjäksi. ”Etelä-Afrikka taisi päästä ihon alle”, tutkija hymähtää.

Annika Teppo palaa lähes kymmenen tuhannen kilometrin päähän kerta toisensa jälkeen. Neljän vuoden aikana Etelä-Afrikasta tuli koti.

”Minullahan oli luksusoltavat!” Teppo puuskahtaa. ”Asuin mukavassa talossa keskiluokkaisessa Stellenboschissa melkein koko ajan. Meillä oli juokseva vesi. Minä olen kaupunkitutkija; moni antropologi viettää vuosia pusikossa”, Teppo vertailee.

Stellenboschilaiset olivat ”oikeita” valkoisia: he menestyivät työelämässä ja asuivat kauniissa taloissa. He olivat sellaisia kuin ruyterwachtilaisetkin halusivat olla. ”Minä elin keskellä eteläafrikkalaista unelmaa.”

Annika Teppo myös viipyi tutkimuskohteessaan huomattavasti pidempään kuin antropologit yleensä. ”Tyttäreni sopeutui todella hyvin. Itse en aluksi viihtynyt Etelä- Afrikassa lainkaan. Sitten aloin viihtyä niin hyvin, että jossain vaiheessa tajusin, että nyt pitää lähteä tai en pysty lähtemään ollenkaan”, Teppo kertoo.

Kun Tepolta kysyy, miksi hän aikoinaan lähti juuri Etelä-Afrikkaan etsimään aihetta väitöskirjalleen, vastaus tulee salamana.

”En tiennyt Etelä-Afrikasta juuri mitään, mutta ajattelin, että se olisi hedelmällinen maa rotuasioiden tutkijalle.” Tepon pro gradu -työ käsitteli natsien rotuhygieniakysymyksiä.

”Natsithan aikoinaan esittivät, että suomenruotsalaiset olisivat muita suomalaisia parempi rotu. Ja tämä idea todella sai kannatusta täällä!” Teppo tuohtuu.

”Itse olen taustaltani suomenruotsalainen. Mutta miten ylipäänsä voidaan väittää, että jokin rotu voisi olla parempi kuin jokin toinen? Mehän olemme itse keksineet kaikki rodun käsitteet!”

Rodun hämärät rajat

Palataan Etelä-Afrikkaan ja Ruyterwachtiin. Annika Teppo muistuttaa, että siellä rodut ja niiden rajat ovat yhtä epätodellisia ja tilannesidonnaisia kuin täälläkin.

”Eteläafrikkalaiset erottavat toistensa ’rodun’ kymmenien metrien päähän”, Teppo sanoo. ”Mutta ainoa kriteeri ei ole ihonväri, vaan se, miten ihminen puhuu, käyttäytyy, pukeutuu. Miten siistissä kodissa hän asuu”, Teppo lisää.

Olivatko ”mustien” kaapit sitten oikeasti sekaisin?

”Näin ajateltiin”, Teppo jatkaa. ”Mutta eihän tällaisilla ominaisuuksilla ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin kanssa! Ja eiväthän kaikki ihmiset ole yhtä kunnianhimoisia ja järjestelmällisiä, eikä heidän pitäisikään olla!” Ruoka jäähtyy lautasella, mutta Teppo ei malta lopettaa puhumista.

”Menestyvä eteläafrikkalainen on kuin menestyvä pohjoisamerikkalainen: hänellä on korkea elintaso. Ajateltiin, että kaikilla valkoisilla olisi kykyä ja tahtoa saavuttaa tämä, ja mustilla ei.”

Etelä-Afrikassa Annika Teppo ihastui mustien rikkaaseen kulttuuriperintöön. Mutta Teppo huomasi itse edustavansa kulttuuria, jota maassa arvostettiin. ”Jotkut tulivat sanomaan, että oi ihanaa, sinä tulet sieltä Euroopasta, missä on sitä hienoa kulttuuria, balettia ja sen sellaista. Mieleni teki karjua, että teillä täällä vasta kulttuuria on, silmienne edessä, oppikaa arvostamaan sitä!”

Aina Teppoa ei pidetty valkoisena eurooppalaisena.

”Kerran pari tyyppiä tuli kysymään kadulla, mihin rotuun kuuluin. Kerroin, että olin värillinen ja olin vain tehnyt Michael Jackson -tempun.”

Eteläafrikkalainen valkoinen ei olisi suhtautunut uteluun yhtä pehmeästi.

”Etelä-Afrikassa on edelleen todella loukkaavaa epäillä ’valkoisen’ valkoisuutta.”

Tepolta kuitenkin uskallettiin tiedustella monia asioita, koska hän oli ulkomaalainen. Sama toimi toisin päin; Teppo saattoi itse kysellä sellaista, mitä paikalliset eivät olisi kehdanneet.

”Mutta onnistuin kyllä herättämään närkästystäkin. Tämä johtui siitä, että tutkin sellaista aihetta, mihin paikalliset eivät olisi koskeneet pitkällä tikullakaan. Aihe on vielä aivan liian arka käsiteltäväksi siellä.”

Teppo toimitti väitöskirjansa luettavaksi myös sosiaalialan ihmisille, jotka apartheidin aikaan vastasivat Ruyterwachtin valkoisten ”kouluttamisesta” . Projektin vetäjät lähettivät tutkijalle sähköpostiviestin, jossa he ilmaisivat olevansa järkyttyneitä työn sisällöstä.

”Viikon päästä he kirjoittivat minulle uudelleen ja totesivat, että on sittenkin ihan hyvä, että asioista puhutaan avoimesti”, tutkija kertoo ja jatkaa: ”Monet vanhakantaiset tutkijat kuitenkin edelleen tervehtivät minua jäisellä hiljaisuudella.”

Mutta Annika Teppo ei välitä siitä, mitä rotuerottelun kannattajat hänestä ajattelevat.

”Ihmisten, joilla on pokkaa alistaa toisia näiden niin sanotun rodullisen alemmuuden vuoksi, on myös kannettava vastuu omista teoistaan.”

Ruyterwachtin asukkaita Teppo on kuitenkin halunnut suojella. ”Asukkaat jakoivat elämänsä kanssani. Heillä oli valtava tarve erottautua mustista, koska heille oli aina opetettu, että niin pitäisi tehdä. Halusin olla todella varovainen sen suhteen, mitä heistä yksilöinä kirjoitan.”

Ruyterwachtilaiset suhtautuivat ystävällisesti tutkijaan, joka seurasi vuosien ajan heidän elämäänsä.

”Ehkä he avasivat minulle kaappinsa samalla tavoin kuin niille sosiaalityöntekijöille, jotka tulivat arvostelemaan heidän kotinsa siisteyttä – he olivat oppineet olemaan varuillaan”, Teppo toteaa ja jatkaa: ”Eteläafrikkalaiset haluavat aina näyttää muille, miten hyvin heillä menee. Se on osa suurta menestymisen unelmaa.”

Cappuccino-valtio

Annika Teppo rakastaa työtään ja puhuu siitä mielellään. Pian on pakko rientää, sillä Tepolla on paljon töitä. Mutta ensin on nautittava maitokahvi. Teppo ei ole vielä kertaakaan maininnut sanaa, joka tulee usein mieleen, kun puhutaan Etelä-Afrikasta. Tuo sana on pelko.

”Onhan siellä tosi hurjat rikollisuustilastot”, Teppo myöntää. Hänen ilmeensä pysyy peruslukemilla. Häntä ei siis pelottanut liikkua maassa, jossa murhataan Kolumbian jälkeen eniten ihmisiä maailmassa?

”Tapahtuihan siellä kaikenlaista. Pretoriaan muuttaessamme naapurit oli edellisellä viikolla tapettu ja vähän aikaa sitten murtovarkaat ampuivat ystäväni”, Teppo sanoo surullisena.

”Silti pelkäsin Etelä-Afrikassa eniten liikennettä. Autoilijat ajavat siellä ihan miten sattuu.”

Liikenteen lisäksi Teppoa huolestuttavat ongelmat, joihin ei vieläkään ole löydetty ratkaisua.

”Usein ajatellaan, että niin sanottu uusi Etelä-Afrikka voi hyvin. Mutta elintasoerot eivät ole vieläkään kaventuneet, lehdistö paljastaa jatkuvasti uusia korruptioskandaaleja ja aids-kysymys on rempallaan. Raiskaustilastot ovat huimat, eikä naisten asema ole muutenkaan kehuttava.”

Annika Teppo on taas matkalla Etelä- Afrikkaan.

”Etelä-Afrikassa joskus vitsaillaan, että se on capuccino-valtio. Päällä erottuu muutama suklaamuru, niin kuin Etelä-Afrikan uusi musta hallitseva eliitti. Sitten tulee paksumpi kerros valkoista vaahtoa, tuo on se taloudellista valtaa harjoittava valkoinen väki.”

Teppo muistuttaa, että cappuccino-kupin pohjalla on paljon mustaa, tasapaksua kahvia. Samalla hän lusikoi vaahtoa oman maitokahvinsa pohjalta.

”Toivoisin, että tuo koko cappuccino voisi sekoittua, niin kuin tämä maitokahvi. Että kerroksia ei olisi. Että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia, ja kaikilla olisi oikeus omiin unelmiinsa. Sellaiseen Etelä-Afrikkaan olisi hyvä palata.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Kiinassa valmistuu valtaosa maailman joulukoristeista

Maailman toiseksi suurimmassa Ikea-tavaratalossa Pekingissä valmistaudutaan jouluun. Punaisten, vihreiden ja kultaisten koristepallojen seasta pilkistää myös Pohjoismaille perinteisiä olkipukkeja ja flanellisydämiä. Pakkaus kertoo olkikoristeiden alkuperämaan: Kiina.

Jos joulupukki asustaakin Korvatunturilla, joulupukin apulaiset ahertavat eteläisessä Kiinassa, jossa valmistetaan kaksi kolmasosaa maailman jouluko-risteista. Zhejiangin, Jiangsun ja Guangdongin maakuntiin on syntynyt kokonaisia kaupunkeja, jotka saavat elantonsa tehtailemalla muovikuusia, koristepalloja ja -köynnöksiä.

Joulukaupunkien mekka on Yiwu, miljoonan asukkaan tehdaskeskittymä Shanghaista lounaaseen, jonka pajoissa valmistuu noin puolet maailman joulukoristeista.

Työvoimaintensiivinen koristebisnes työllistää satoja tuhansia maanviljelijöitä kaupungin lähiseuduilta. Lisäksi noin 400 000 siirtotyöläistä on löytänyt tiensä Yiwu’un muualta Kiinasta.

Työvoiman alhaiset kustannukset – tehdastyöläisten palkat liikkuvat noin 70–80 eurossa kuukaudessa – ovat pitäneet joulukoristeiden tukkuhinnat alhaalla. Pieni muovikuusi irtoaa Yiwun tehtailta noin eurolla, kun sen jälleenmyyntiarvo on Euroopan tavarataloissa viitisentoista euroa.

Joulukoristeiden kiireisin tuotantosesonki osuu alkukeväästä loppusyksyyn, jolloin Yiwun tehtaiden liukuhihnat pyörivät täydellä teholla. Joulun lähestyessä tuotteet seilaavat jo rahtilaivojen konteissa kohti suurimpia markkinoita, Yhdysvaltoja, Japania ja Eurooppaa.

Kaikkiaan joulukoristeita viedään Yiwusta ulkomaille 1,2 miljoonan dollarin arvosta – joka päivä.

Huolena ympäristö

Suuresta kysynnästä huolimatta moni vastuullinen kuluttaja on huolissaan Kiinassa valmistettujen tuotteiden ympäristörasituksesta.

Joulukoristeiden raakaaineena käytetään muun muassa PVC-muovia, jonka tuotantoprosessissa vapautuu dioksiinia. Pitkät kuljetusmatkat puolestaan kuormittavat ympäristöä. Myös tuotteiden turvallisuus mietityttää.

Kodinsisustusjätti Ikea, joka tuottaa suurimman osan joulukoristeistaan Kiinassa, pyrkii huomioimaan ongelmat tuotannossaan.

”Tuotteemme eivät saa sisältää allergiaa aiheuttavia tai haitallisia aineita. Tuotekehityksen ja tuotannon aikana teemme tiukkoja testejä”, Suomen Ikean tiedottaja Mona Keskitalo kertoo.

”Lisäksi IKEA-konsernilla on ympäri maailmaa työntekijöitä, jotka valvovat tuotantoa tavarantoimittajiemme luona.”

Länsimaisten yritysten varotoimenpiteistä huolimatta moni kiinalaisyritys laiminlyö yhä työtekijöiden oloja ja ympäristöä koskevia säädöksiä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Afrikan tähden kääntöpuoli

”Mihin tää rosvo menee?”

”Hei, antakaa timantit oppaalle!”

Kahdeksasluokkalaisista lähtee ääntä. Espoolaisessa Helinä Rautavaaran museossa se on suotavaa, jopa toivottavaa, sillä Afrikan tähti – pelilaudan kääntöpuoli -näyttelyä voi katsomisen ohella myös pelata.

Museon käytävien lattiaan on maalattu reitti, jonka ulkonäkö on pelilaudasta tuttu. Pelinappuloina ovat tällä koululaisvierailulla pelaajat itse, ja nopillakin on kokoa jalkapallon verran. Lattialla luimistelee valtava rosvokiekko tuttu huivi kasvoillaan.

Kari Mannerlan vuonna 1951 julkaistu Afrikan tähti -peli on suomalaisten lautapelien klassikko. Helinä Rautavaaran museon näyttely kurkistaa pelin kääntöpuolelle ja kertoo lisää paikoista, jotka ovat tulleet tutuiksi jo pelilaudalta.

Afrikan tähti -näyttely on suunniteltu ennen kaikkea opetuskäyttöön.

”Tämä näyttely oli ensimmäinen, jossa olemme ottaneet pedagogisen näkökulman mukaan aivan suunnittelun alusta lähtien”, museolehtori Ilona Niinikangas kertoo. ”Tätä on tehty nenä kiinni opetussuunnitelmassa.”

Näyttelylle on ollut Espoossa myös kysyntää. Varsinkin kahdeksasluokkalaisia on näyttelyssä riittänyt, sillä heidän opetussuunnitelmaansa kuuluu Afrikkaa ja siirtomaahistoriaa sivuavia teemoja.

Aikansa kuva

Afrikan tähti -peliä on syytetty myös kolonialistisesta maailmankuvasta. Kun peli vuonna 1951 ilmestyi, kolonialismi olikin yhä voimissaan. Kourallinen eurooppalaisia valtioita piti lähes koko Afrikkaa siirtomaanaan.

Pelin julkaisuvuoden lopulla itsenäisyytensä sai Libya, mutta suurin osa Afrikan valtioista itsenäistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Suomen tunnetuimman Afrikan kartan eli Afrikan tähden pelilaudan suunnittelija kävi itse mantereella ensimmäistä kertaa vasta 1980-luvulla, seuramatkalla Marokossa. Idean pelilleen Mannerla kertoi saaneensa luettuaan maailman suurimmasta timantista. Myös Tarzan-kirjojen vaikutus näkyy pelissä.

Lentoasemia kinttupoluilla

Pelilaudan kartta huvitti myöhemmin myös tekijäänsä. ”On liikuttavaa, miten lapsellisella tietämyksellä se on tehty. Esimerkiksi lentoasemia on paikoissa, joihin ei todellisuudessa pääse kuin kävellen. Mutta jos tekee opetusohjelman, ei tule hyvää peliä”, Mannerla sanoi kymmenen vuotta sitten Turun Sanomissa ilmestyneessä haastattelussa. Mannerla kuoli vuonna 2006.

Mannerlan teinipoikana kehittelemän pelilaudan kartta on muokannut suomalaisten Afrikka-kuvaa jo yli puoli vuosisataa. Monesta hänen pelilaudalle vaitsemastaan paikasta on sittemmin tullut suomalaisille tuttuja nimiä.

Kanariansaarista, Kap Verdestä ja Kapkaupungista on tullut tavallisia seuramatkakohteita, ja monesta pelilaudan paikasta Afrikkaa kiertävien reppureissaajien etappeja. Darfur tiedetään viime vuosien uutisista, ja monikulttuurisessa nyky-Suomessa yhä useammalla on sukulaisia Afrikan sarven alueella.

Nostalginen koko perheen peli

Helinä Rautavaaran museon näyttelyssä Afrikan tähden maisemissa liikutaan niin ajassa kuin paikassakin. Näyttelyn aiheiksi on nostettu 12 pelilaudalta tuttua paikkaa,joiden kautta valotetaan Afrikan historiaa, yhteiskunnallista kehitystä ja roolia nykymaailmassa.

Afrikan sarvessa sijaitsevan Cape Guardafuin kohdalla kerrotaan paimentolaiskansojen historiasta ja Somalian tilanteesta. Addis Ababassa näyttelyvieraat tutustutetaan kahvin juuriin ja Whalefish Bayn kohdalla kerrotaan suomalaisista lähetyssaarnaajista 1800-luvun Ambomaalla.

Rahaton saa jatkaa peliä

”Iiiik, se putoo!” kajahtaa museon käytävältä.

”Se” on punainen muovisaavi, joka pitäisi saada pysymään pään päällä. Ryhmä Nöykkiön koulun kahdeksasluokkalaisia tasapainottelee vuorotellen ilmapalloilla täytettyä saavia päänsä päällä. Toinen ryhmä taas esittää maissijyvien jauhamista musiikin tahtiin.

Museolehtori Niinikangas kertoo museon saaneen näyttelystä espoolaisopettajilta hyvää palautetta.

Afrikan tähti -kokonaisuuteen kuuluu museon tiloissa sijaitsevan näyttelyn lisäksi alakoulujen käyttöön suunniteltu julkaisu, jonka avulla näyttelyn teemoja voidaan käydä oppitunneilla läpi. Verkossa on myös erillinen Kuninkaiden kulta ja puhuvat rummut -verkkonäyttely, niin ikään koulujen käyttöön.

Museon tiloissa pelinä etenevä opastus on maksullinen ja se on tilattava etukäteen. Näyttelyyn voi tutustua myös ilman peliopastusta tai pelata perinteistä lautapeliä näyttelytiloissa.

Afrikan tähti -lautapeliä on vuosien varrella myyty reilut 3,5 miljoonaa kappaletta, niistä yli puolet Suomessa. Pelilauta on säilynyt muuttumattomana alusta lähtien.

Peli on monelle nykyvanhemmalle omasta lapsuudesta tuttu, ja sillä on nostalgia-arvonsa: saarella pelaajan rahat vievä rosvo on turhauttanut monta sukupolvea suomalaislapsia.

Mutta jotain uuttakin pelissä on. Vuonna 2005 sen sääntöjä muutettiin niin, että myös rahansa saarella menettävä pelaaja pääsee matelemaan rahattomanakin takaisin mantereelle peliä jatkamaan.

Epäilyttävät paperikukat

Rivi värikkäitä, vähän kömpelösti askarreltuja silkkipaperikukkia ei näytä kovin uhkaavalta. Espoolaispoliitikot pitävät kuitenkin niitä – ja muovailuvahasta muovailtuja liskoja – epäilyttävinä.

Espoon suomenkielinen opetuslautakunta päätti syyskuussa, ettei koululaisia sovi viedä Helinä Rautavaaran museoon ilman lupalappua vanhemmilta. Kristillisdemokraattien Leena Metsämäen aloitteesta tehtyä rajoitusta perusteltiin lautakunnassa sillä, että museo on ”vieraiden uskontojen rituaali- ja palvontavälineitä sekä pyhiä esineitä ja kuvia sisältävä paikka”. Perusteluissa oltiin myös sitä mieltä, että museossa rakennetaan alttareita ja uhreja vainajille.

Kielto juontaa juurensa paperikukkiin ja muovailuvahaliskoihin, joita askarreltiin museon meksikolaisesta kuolleiden päivästä kertovassa työpajassa. Kuolleiden päivä on yksi katolisen Meksikon vuoden suurimmista juhlista.

Espoon opetuslautakunta ehtisi vielä puuttua toiseenkin epäkohtaan. Näinä viikkoina kouluissa askarrellaan punalakkisia tonttuja, joiden uskotaan pohjautuvan muinaiseen haltiauskoon. Lupalappujen tielle lähteneelle lautakunnalle riittäisi töitä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Moraalia erikoistarjouksena

Hyvän valitseminen on nyt muotia. Naistenlehdet kertovat Intian katulasten tarinoita, esittelevät ilmastonmuutoksesta kertovia elokuvia ja kampanjoivat rintasyöpää vastaan.

Reilu kauppa kasvaa niin valtavaa vauhtia, ettei se meinaa itsekään pysyä mukana. Reilun kaupan edistämisyhdistyksen toiminnanjohtaja Tuulia Syvänen kertoo, että aiemmin yhdistys otti yhteyttä yrityksiin ja tarjosi reilun kaupan järjestelmää niille. Nyt yritykset pyrkivät kilvan mukaan.

Tavallisista isoista kaupoista saa jo eettisesti tuotettuja vaatteita kohtuulliseen hintaan. Anttila myy sveitsiläistä Switcher-merkkistä vapaa-ajanvaatekokoelmaa, jonka tuotteiden alkuperästä pitäisi Anttilan nettisivujen mukaan saada tietoa ”puuvillapelloilta aina jälleenmyyjälle asti”. Tosin käyttöliittymä ei ole helpoin mahdollinen, sillä en onnistunut löytämään näitä tietoja seikkailtuani sekä Anttilan että Switcherin ranskan- ja englanninkielisillä nettisivuilla tovin jos toisenkin.

Myös Reilu kauppa pyrkii vähitellen tulevaisuudessa siihen, että asiakas saisi yksityiskohtaista tietoa tuotteen alkuperästä uuden teknologian avulla.

Piia Nurmi Turun kauppakorkeakoulun yritystoiminnan tutkimuskeskuksesta ennustaa Vihreässä Langassa, että seuraava iso trendi Suomessa tulee olemaan yritykset, joiden koko toiminta on maailmanparantamista.

Näyttäisi siis vahvasti siltä, että eettinen kuluttaminen ei ole mikään yhden kauden väri, jonka seuraavan kauden turkis- ja jalokivitrendi pyyhkisi mennessään. Sen sijaan eettistä taivasta saattaa pian pimentää kriteerien aleneminen.

Mitä suuremman kaupallisen paineen eettisyys kohtaa ”brändinä”, sitä enemmän koetellaan sen kriteerejä. Yritykset, jotka haluaisivat alentaa eettisten sertifikaattien ehtoja, tulevat lisääntymään. Mitä isommista rahoista eettisessä bisneksessä on kyse, sitä korkeammat ovat sijoittajien tuottovaateet.

Vaihtoehtoja on tällöin yleensä kaksi: voitot maksetaan joko kuluttajien tai köyhien tuottajien kukkarosta. Jää nähtäväksi, syntyykö kuluttajista kriittistä massaa, jotka maksavat enemmän, vaativat enemmän ja tuottavat ostoboikotteja.

On myös kolmas vaihtoehto, joka tällä hetkellä vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Lainsäädäntö voisi määrätä kaikille tuotteille tiukemmat eettiset reunaehdot. Tällöin eettisyys ei olisi enää ”hyvänmielen valinta” vaan ainoa lainmukainen tapa toimia. Se veisi siivet monilta ikäviltä ja kasvussa olevilta oheisilmiöiltä kuten sisällöttömiltä imagon puhdistustempuilta.

Kehitysyhteistyön kohdalla monet lahjoittajat ovat kriittisiä sen suhteen, miten heidän rahansa käytetään. Toivottavasti he ovat myös kuluttajina yhtä vaativia.

Viisaita valintoja joulun kulutusjuhlaan!

PS. Lehtemme ehostautuu kevyellä uudistuksella ensi vuoden alussa – lukuiloa!

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Ranskalaisjärjestöä syytetään kidnappauksesta Darfurissa

”Darfurissa kuolee lapsi joka viides minuutti!”

Kuvia poltetuista kylistä, aliravituista lapsista ja aavikolla makaavista ruumiista.

”Ensi vuoden aikana 800 000 lasta tulee kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Avatkaa sylinne, kotinne ja sydämenne näille lapsille. Muutaman kuukauden kuluttua he ovat kuolleita!”

Ranskalaisen Zoén arkki -järjestön kotisivuilla viime keväästä asti pyörineessä muutaman minuutin videossa kaikki keinot ovat sallittuja katsojan omatunnon kolkuttamiseksi. Ainoa ratkaisu sotaorpojen pelastamiseksi Darfurin maanpäällisestä helvetistä ja varmalta kuolemalta on heidän evakuoimisensa Eurooppaan.

Siihen tarvitaan vain vuokrattu lentokone ja tarpeeksi vapaaehtoisia ranskalaisperheitä, jotka ovat valmiita vastaanottamaan sudanilaisorvon, huolehtimaan tämän turvapaikka- anomuksesta tai käynnistämään adoptioprosessin – ja maksamaan järjestölle vähintään 1 400 euroa ”kulujen kattamiseksi”.

Yksinkertaisuudessaan koko projekti kuulostaa täysin uskomattomalta.

Jaloja tekoja

Vielä uskomattomampaa kuitenkin on, että niin sanottu evakuointi oli lähellä toteutua.

Lokakuun lopussa järjestön kuusi jäsentä pidätettiin Abéchén kaupungissa Tshadissa, kun he olivat siirtämässä 103 lasta lentokoneeseen. Ranskalaisia epäillään lasten sieppausyrityksestä.

Vatryn lentokentällä Ranskassa kymmenet perheet odottivat tulevaa hoidokkiaan. Yhteensä 253 perhettä oli ilmoittautunut olevansa valmis vastaanottamaan ”Darfurin orvon”.

Todellisuudessa osa lapsista oli peräisin Sudanista, mutta monet heistä olivat tshadilaisia ja useimmilla lapsista oli perhe.

Ranskan väestöön suhteutettuna perhemäärä ei ole kovin suuri. Mutta miten on mahdollista, että niin moni oli valmis heittäytymään mukaan projektiin, joka viisveisasi kansainvälisestä lainsäädännöstä?

”Ilmiö ei ole uusi. Jokaisella konfliktialueella liikkuu ’välittäjiä’, jotka etsivät adoptoitavia lapsia”, muistuttaa ranskalaisen Lääkärit ilman rajoja -järjestön perustajajäsen ja entinen puheenjohtaja Rony Brauman. ”Ceaucescun jälkeisessä Romaniassa kyse oli jo lapsikaupasta.”

Uutta ei ole Braumanin mielestä sekään, että pieni kansalaisjärjestö julistautuu totuuden torveksi. Lääkärit ilman rajoja oli alkuvuosinaan juuri sellainen. ”Se on ennenkuulumatonta, että tällaisella pienellä järjestöllä on lähes 600 000 euron budjetti ja reittikone käytössään”, hän toteaa.

Ennenkuulumatonta oli myös tapaukseen liittynyt tunnelataus.

”Hylättyjen ja orpolasten tilanne herättää aina suuria tunteita. Lapsen, eli viattoman olennon, pelastaminen on jalo teko, johon onhelppo samastua”, Brauman analysoi. Kun siihen vielä lisätään adoptiovanhempien pitkä odotus ja syvä lapsenkaipuu, on helpompi olla kuuntelematta järjen ääntä.

”Monet ymmärtävät, että lasten repiminen pois juuriltaan ei ole niin yksioikoista, vaikka tilanne olisikin huono kotimaassa. Mutta kaikki eivät sitä halua kuulla.”

 

Totuuden vääristelyä

Tunnelatausta pahentaa Braumanin mukaan tiedostusvälineiden ja eri kansalaisjärjestöjen kampanjoiden kautta syntynyt mielikuva Darfurin kriisistä.

 

Hän syyttää kovin sanoin amerikkalaista Save Darfur -järjestöä ja sen ranskalaista sisarjärjestöä Urgence Darfour’ia, jotka ovat antaneet ymmärtää, että Darfurissa olisi käynnissä Ruandan kaltainen kansanmurha, johon kukaan ei haluaisi puuttua.

Erityisen kriittinen Brauman on puhuessaan useiden julkisuuden henkilöiden tuesta kampanjoille. Hänen mielestään on arveluttavaa, että esimerkiksi Médecins du Monde -järjestön perustaja, nykyinen ulkoministeri Bernard Kouchner puhui aikoinaan ’humanitäärisen käytävän’ luomisesta, jotta väkivaltaisuuksia pakenevat pääsisivät turvaan.

”Tiedotusvälineet ovat seuranneet sokeasti kampanjoita”, Brauman pamauttaa ja viittaa keväällä Ranskan televisiossa järjestettyyn Darfur-viikkoon. Savuavista kylistä ja nälkää näkevistä lapsista saa näyttäviä reportaaseja. Kuka nyt lähtisi kritisoimaan medioita, kun nämä kerrankin osoittavat kiinnostusta kolmannen maailman kriisiä kohtaa?

”Hankalaksi tilanteen tekee se, että sekä kampanjoissa että Zoén arkki propagandassa on myös paljon totta”, Brauman pohtii. ”Darfurin tilanne on erittäin vakava, siellä kuolee ihmisiä ja janjaweed-arabien hyökkäyksissä mustan väestön asuttamiin kyliin voisi kieltämättä nähdä kansanmurhan piirteitä.”

Mutta totta on myös, että kuolonuhrien määrä on huomattavasti vähentynyt vuosista 2003–2004. Tällä hetkellä puhutaan 200 000 uhrista – eikä Save Darfurin mainitsemasta 400 000 kuolleesta.

Totta on sekin, että hyökkäyksiin osallistuu myös mustaan väestöön kuuluvia ihmisiä, että alueella toimii useita humanitääristä apua tarjoavia järjestöjä, ja että YK:n ja Afrikan unionin yhteisen rauhanturvaoperaation ansiosta alueella on pian 26 000 sotilasta.

”Muiden tavoin Zoén arkki on syyllistynyt totuuden vääristelyyn. Syytökset kansainvälisen yhteisön välinpitämättömyydestä ovat täysin perättömiä. Mutta suurin valhe on uskotella, että YK:lla on valta pysäyttää konflikti. Johan se tiedettäisiin, jos kyse olisi vain ’viitsimisestä’!” Brauman tuohtuu.

Kuinka yksilöityä apu voi olla?

Brauman paheksuu enemmän totuuden vääristelyä kuin kansainvälisen lainsäädännön rikkomista, johon hänen oma järjestönsä syyllistyy säännöllisesti ylittämällä laittomasti rajoja päästäkseen konfliktialueille.

”Humanitäärisen työn perusta on kuitenkin toiminnan jatkuva sopeuttaminen paikalliseen todellisuuteen.”

Braumanin kritiikkiä kuunnellessa ei kuitenkaan voi olla kysymättä, eivätkö suuret humanitääriset järjestöt syyllisty osin samanlaiseen todellisuuden vääristelyyn perustamalla varainhankintansa entistä enemmän auttajan ja autettavan henkilökohtaiseen suhteeseen: ”Kymmenellä eurolla rokotetaan näin monta lasta! Osta lehmä tälle naiselle! Ota kummilapsi!”

Brauman myöntää, ettei kysymys ole täysin tuulesta temmattu.

”Kommunikointi on vain jäävuoren huippu, niin paljon järjestöjen työstä jää näkymättömiin. Mutta miten kertoa siitä työstä suurelle yleisölle muuten kuin yksilöiden kautta? Sehän on pohjimmiltaan kuitenkin lahjoituksen tarkoitus: auttaa yksilöä siellä jossain.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Brauman lisää: ”Onhan siinä suuri ristiriita. On mentävä henkilökohtaisuuksiin, jotta avun tarkoitus tulisi konkreettiseksi, mutta samalla tullaan antaneeksi täysin vääristynyt kuva siitä, miten apu toimii. Mutta onko meillä vaihtoehtoja?”

Kolumni: Tarkoitus pyhittää keinot

”Haluatteko vastaanottaa Darfurin sotaorvon?”

Kuulin ensimmäistä kertaa Zoén arkki -järjestön evakuointioperaatiosta keväällä vanhemmuutta käsittelevän keskustelufoorumin adoptiopalstalla. Osa keskustelijoista epäili operaation moraalia tai sen laillisuutta, mutta kaikkia tuntui vaivaavan sama kysymys: tässä olisi tilaisuus oikeasti auttaa eikä vain laittaa rahaa lippaaseen. Minua tarvittaisiin juuri tuon lapsen pelastamiseksi varmalta kuolemalta. Voinko todella vastata, ettei kiinnosta?

Onhan maailmalla ennenkin lähetetty lapsia turvaan sodan keskeltä, ja järjestön kotisivut vakuuttivat, että kaikki lapset olivat Darfurin konfliktin jalkoihin jääneitä täysorpoja. Millaisesta itsekkyydestä se kertoo, että tällaiseen avunhuutoon jätetään vastaamatta?

Syksyä kohden vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet perheet eivät enää pohtineet operaation oikeutusta vaan turvaistuimen hankkimista ja lastenhuoneen uudelleen järjestelyjä. Osalla oli adoptioprosessi kesken, ja tilaisuus oli liian houkutteleva. Osa uskoi vilpittömästi pelastavansa lapsen kansanmurhan keskeltä. Tarkoitus oli jo pyhittänyt keinot.

Kaukana Tshadin ja Sudanin rajalla Zoén arkki toimi Children Rescue -peitenimellä, väärin paperein, tarjoten lapsille virallisesti terveydenhoitoa ja koulutusta. He käyttivät palomiesten univormuja ja saivat apua paikalla olevilta ranskalaisilta sotilailta. Missään vaiheessa ei ollut kyse lasten lennättämisestä Ranskaan, ja paikalliset työntekijät saivat tietää ”evakuoinnista” vain muutamaa tuntia ennen koneeseen nousemista.

Zoén arkki oli vakuuttunut, että heidän näkemyksensä Darfurin kriisistä oli ainoa oikea. Tarkoitus pyhitti keinot.

Kun seurue pysäytettiin juuri ennen koneeseen nousemista, kävi ilmi, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lapset olivat tshadilaisia ja valtaosalla oli jompi kumpi vanhemmista elossa, joillakin kummatkin. Yksikään ei ollut heitteille jätetty, ja niillä muutamilla täysorvoillakin oli koti. Zoén arkki vakuuttaa toimineensa vilpittömästi ja syyttää tulkkia valehtelusta.

Todellisuus lienee mutkikkaampi. Sudanin ja Tshadin rajalla sijaitsevissa pikkukylissä eletään äärimmäisen köyhissä oloissa, ja harvalla vanhemmalla on varaa lähettää lapsensa kouluun.

Kuinka paljon vanhempi on valmis mukailemaan totuutta toivottuun suuntaan, jos vastineeksi lapsen tulevaisuus on taattu? Onhan täällä ennenkin nähty lasten värväreitä, ja monet epäilevät näiden päätyvän lapsisotilaiksi tai orjatyövoimaksi, mutta kuka voisi epäillä humanitääristä järjestöä moisesta? Tarkoitus pyhittää keinot. Tai kuten eräs tshadilaisnainen totesi ranskalaiselle toimittajalle: ”Miksi he eivät kysyneet, vaan varastivat?”

Kirjoittaja on Ranskassa asuva vapaa toimittaja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Mapuche-intiaanien kohtelu kovenee Chilessä

LUIS BAUDRANDmapuche.jpg

 

Juan Guzmán mapuche-johtajien kanssa.

Lokakuun 12. päivä 2007 kymmenet mapuche-intiaanit valtasivat yksityistiloja Etelä-Chilessä. Valtaukset olivat symbolinen ele, jolla haluttiin muistuttaa 515 vuotta aiemmin alkaneesta eurooppalaisten valloitusretkestä Etelä-Amerikkaan. Muutamaa päivää myöhemmin poliisi otti kiinni 40 valtauksiin osallistunutta mapuche-päällikköä ja kylänvanhinta.

Tällaiset uutiset ovat tavallisia Chilessä. Tosin ne yleensä ohitetaan yhden palstan pikku-uutisina.

Mutta tällä kertaa mapuchet saivat arvovaltaisen puolestapuhujan. Chilen Universidad Central -yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani ja tuomari Juan Guzmán julkisti mielipiteensä mapuche-intiaanien kohtelusta La Nación -lehdessä.

”Mapuche-veljien taistelu on poliittinen taistelu ja vankiloissa viruvat mapuchet ovat poliittisia vankeja. Chilen valtio harjoittaa heihin valtionterroria”, tuomari Guzmán kirjoitti kierreltyään Etelä-Chilen vankiloita.

Nyt jo eläkkeellä oleva tuomari on sama, joka aikoinaan aloitti oikeustaistelun entistä diktaattoria Augusto Pinochetia vastaan. Sittemmin hän on omistanut ison osan ajastaan mapuche-kansan oikeuksien puolustamiseen.

Terroristeja vai poliittisia vankeja?

Mapuchet ovat pitkään kutsuneet poliittisiksi vangeiksi niitä mapuche-aktivisteja, jotka on tuomittu erilaisista rikoksista terroristilain nojalla. Laki laadittiin Chilen sotilasdiktatuurin aikana, jolloin sitä käytettiin Pinochetin poliittisia vastustajia vastaan. Demokraattisessa Chilessä samaista lakia käytetään ainoastaan yhtä etnistä ryhmää, mapuche-intiaaneja vastaan. Terroristilain soveltaminen merkitsee kovennettuja rangaistuksia ja kasvottomia todistajia.

Kesäkuussa 2007 Chilen presidentti Michelle Bachelet joutui selittelemään mapuchejen oikeuskohtelua vieraillessaan YK:ssa Genevessä. Tuolloin hän vakuutti, että Chilessä ei ole poliittisia vankeja, vaan ainoastaan terroriteoista tuomittuja mapuche-vankeja.

Nyt tuomari Guzmán osoittaa kovat sanansa presidentti Bacheletille: ”Rouva presidentti erehtyy. Chilessä on poliittisia vankeja. Kaiken lisäksi, samalla tavoin kuin sotilasdiktatuurin aikana, valtiokoneisto tehtailee syytteitä mapucheja vastaan, jotta heidät saataisiin tuomituiksi.”

Chilen vankiloissa on kymmeniä terroristilain nojalla tuomittuja mapuche-vankeja. Heidän rikoksensa liittyvät yleensä mapuche-kansan maakiistoihin. Monet mapuchet ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä puolustaessaan ikiaikaisia maitaan metsä-, voima- ja kaivosyhtiöitä vastaan. Otteet puolin ja toisin käyvät sitä väkivaltaisemmiksi mitä enemmän taistelu hupenevista luonnonvaroista kiihtyy.

On niitäkin mapuche-intiaaneja, jotka uskovat pehmeisiin otteisiin. Intiaanivirasto Conadin kautta mapuchet voivat vaatia vanhoja maitaan, ja tällä vuosikymmenellä Conadi onkin jakanut maata lähes 10 000 mapuche-perheelle. Tie on kuitenkin hidas ja epävarma, eivätkä kaikki noin miljoona mapuche-kansan jäsentä ole jaksaneet odottaa mahdollista vuoroaan.

Rannikon mapuchet selluyhtiötä vastaan

Yksi mapuche-intiaanien taisteluista on käynnissä Valdivian kaupungin ulkopuolella Etelä-Chilessä. Muutama vuosi sitten sellutehtaan avannut chileläinen yritys Celulosa Arauco (Celco) on joutunut vaikeuksiin paikallisten asukkaiden kanssa, kun tehtaan alapuolinen vesistö saastui kohta tehtaan käynnistyttyä.

Muutamassa kuukaudessa seudun ylpeys, uhanalainen mustakaulajoutsenpopulaatio, alkoi menehtyä ja hupeni vähitellen olemattomiin. Joutsenia kuoli sadoittain; niitä tippui kesken lennon ihmisten pihoille. Asukkaat nousivat kapinaan tehdasta vastaan vähän samaan tapaan kuin suurempaa julkisuutta saaneet argentiinalaiset suomalaista Metsä-Botnian tehdasta vastaan Uruguayssa.

Myös Valdivian tehtaalla on yhtymäkohtia Suomeen, sillä tehtaan laitteisto on lähes kokonaisuudessaan suomalaista tekoa. Lisäksi Valdivian aktivistit ja argentiinalaisen Gualeguaychún kylän Metsä-Botnian tehdasta vastustavat asukkaat ovat tiiviissä yhteistyössä keskenään, vaihtavat tietoja ja tukevat toistensa taistelua selluteollisuutta vastaan.

Päästäkseen pinteestä Celcon tehdas alkoi suunnitella kymmeniä kilometrejä pitkää jätevesiputkea merelle. Mutta siinä kohdin rannikkoa asuvat kalastaja-mapuchet nousivat sotajalalle yhtiötä vastaan. Mapuchet aikovat päättäväisesti estää jätevesiputken rakentamisen.

Vaatimattomasta Mehuínin kalastajakylästä tuli pian mapucheintiaanien oikeustaistelun symboli Chilessä ja tuomari Guzmán lupautui puolustamaan intiaanien oikeuksia.

Chilen suurin alkuperäiskansa

Juha Rudanko

Mapuchet ovat Chilen suurin alkuperäiskansa. Heitä on eri arvioiden mukaan miljoonasta puoleentoista miljoonaan. Noin puolet mapucheista asuu Etelä-Chilessä, loput pääosin maan pääkaupungin Santiagon alueella. Mapucheja asuu myös Argentiinassa.

Mapuchet taistelivat pitkään Espanjan siirtomaavaltaa vastaan. Itsenäistynyt Chile kuitenkin valoitti mapuche-alueet 1800-luvun lopussa. Chilen valtio otti haltuunsa 95 prosenttia mapuchejen maista. Augusto Pinochetin vuonna 1973 tekemän vallankaappauksen jälkeen mapuchet menettivät lopullisesti maidensa hallinnan.

Mapucheja ei erityisesti tunnusteta Chilen perustuslaissa, eikä Chile ei ole myöskään liittynyt alkuperäiskansojen oikeuksia tukeviin kansainvälisiin sopimuksiin, ilmenee IPS-uutistoimiston toukokuussa 2006 ilmestyneestä jutusta. Maidensa menettämisen lisäksi mapuchet kärsivät muun muassa aliravitsemuksesta ja lukutaidottomuudesta. Lapsikuolleisuus mapuche-intiaanien keskuudessa on myös korkea.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Ei lahjaa ilman vastalahjaa

SAMULI SIIRALA

vastalahja.jpg

Kahvimuki, käsinkudotut villasukat, nahkaiset saapikkaat…

Joulupata on Suomessa yli sata vuotta vanha perinne, ja yhtä vakiintunut on tapa tuoda padan vierelle lahjoja köyhille jaettavaksi. ”Ihmiset antavat leluja, vaatteita, kaikenlaisia tavaroita ja ruokatarvikkeita. Viime jouluna keräyksen tuotolla autettiin yli 24 000 ihmistä”, Pelastusarmeijan avustava sosiaalisihteeri Gun-Viv Glad-Jungner kertoo.

Myös kauppiaat kiittelevät anteliaita asiakkaitaan: suomalaisten arvellaan satsaavan jouluostoksiinsa tänä vuonna yhteensä 950 miljoonaa euroa. Monet valmistavat lahjat itse, ja hyvää mieltä voi toivottaa vaikkapa tekemällä ystävälle palveluksen.

Pyyteettömyyden illuusio

Lahjoja on annettu aina ja kaikkialla maailmassa. Yhtä lailla lahjoittamisen motiivit ovat kiehtoneet ajattelijoita kautta aikojen. Anteliaisuuden on katsottu kertovan ihmisen hyveellisyydestä; myös nykysuomen sanakirjan mukaan lahja on vapaaehtoisesti ja korvausta pyytämättä annettu kiintymyksen osoitus.

Ranskalainen sosiologi Marcel Mauss kuitenkin kumoaa käsityksen lahjojen antamisen epäitsekkäistä motiiveista. Mauss vertaili lahjoittamiseen liittyviä perinteitä eri puolilla maailmaa ja esitteli päätelmänsä 1900-luvun alkupuolella julkaistussa, laajaa huomiota herättäneessä esseessään Lahja. Maussin mukaan lahjat eivät milloinkaan ole pyyteettömiä, vaan niihin sisältyy aina oletus vastalahjasta.

Moraali siis säätelee anteliaisuuttamme. Maksamme omaa kiitollisuudenvelkaamme samalla, kun annamme uusia lahjoja tulevien vastalahjojen toivossa.

Kun keräyslippaan nähdessämme hellitämme kukkaromme nyörejä, toimimmeko saajan etua ajatellen vai havittelemmeko pikemminkin puhdasta omatuntoa? Keräyksiä järjestetään usein varakkaissa kulutusyhteiskunnissa, joiden asukkaiden monesti väitetään vähät välittävän köyhempien kohtalosta. Monet joulupadalla kävijöistä kertovat saapuvansa paikalle, koska muuten hyvä joulumieli ei tule.

Myös mainonta vetoaa omatuntoon. Kehitysyhteistyöjärjestö Plan houkuttelee köyhien maiden lapsille lisää kummeja: ”Lahjoita yrityksesi joulumuistamiseen tarkoitetut varat kehitysyhteistyöhön. Vastalahjaksi saat hyvää mainetta ja helppokäyttöisen materiaalipaketin, jolla voit viestiä lahjoituksesta asiakkaillesi…” Lahjasta hyötyy myös sen antaja eli yrittäjä, joka parhaassa tapauksessa saa lisää asiakkaita eettisen toimintansa vuoksi.

Erinomainen esimerkki lahjojen edellyttämistä vastalahjoista löytyy Etelä- Amerikasta. Kun espanjalaiset valloittajat 1500-luvulla rantautuivat tuntemattomalle mantereelle, he kohtasivat inkojen hallinnoiman, lähes kymmenen miljoonan asukkaan valtakunnan. Sen laajeneminen ja toiminta perustui ennen kaikkea lahjojen antamiselle. Mutta kuka antoi kenelle ja mitä?

Lahjoilla rakennettu valtakunta

Kultaisia koruja, harvinaisten lintujen höyhenillä koristeltuja kankaita, laadukkaasta villasta valmistettuja vaatteita…

Perun rannikolla vietetään juhlaa. Kansalaiset kokoontuvat katsomaan, miten kaukaa sisämaasta saapuneet inkat levittelevät lahjojaan paikallisten päälliköiden eteen. ”Saatte pitää kaikki nämä kallisarvoiset aarteet”, inkat sanovat, ”olkoot ne teille osoituksena hyväntahtoisuudestamme.”

Inkojen tuloa on rannikon laaksoissa jo osattu odottaa; huhut heidät vauraudestaan ja anteliaisuudestaan ovat kiirineet kaikkialle yli Andien vuorten ja halki avarien tasankojen. Kuivuus ja tulvat ovat turmelleet karulla maaperällä kasvaneen sadon kerran toisensa jälkeen. Paikalliset tietävät, että heillä ei ole varaa antaa inkoille kyllin arvokasta vastalahjaa.

Mutta inkat osasivat käyttää tilannetta tehokkaasti hyväkseen.

”Vastalahjaksi inkat pyysivät käyttöönsä alueiden työvoimaa”, kertoo inkavaltion tutkimukseen erikoistunut historioitsija ja antropologi, professori Martti Pärssinen.

Käsityötaitoisten kansalaisten tuli valmistaa inkoille tekstiilejä ja koriste-esineitä, jotka kuljetettiin valtakunnan pääkaupunkiin Cuscoon. Inkat eivät kuitenkaan pitäneet kaikkia tavaroita itse, vaan jakoivat niistä suuren osan lahjaksi uusien alueiden asukkaille. Vähitellen yhä useampi kansa tuli osaksi inkavaltakuntaa lahjoilla solmituin sitein.

”Lahjojen avulla luotiin moraalista kiitollisuudenvelkaa, joka piti alueiden päälliköt uskollisina inkahallitsijalle.”

Mitä enemmän inkoilla oli valtaa, sitä kallisarvoisempia lahjoja he saattoivat antaa. Tämä nosti heidän arvostustaan muiden kansojen silmissä.

”Inkojen vallan perustana oli taloudellisen pääoman muuttaminen symboliseksi pääomaksi”, Pärssinen jatkaa.

Inkavaltiossa lahjat toimivat siis ikään kuin valuuttana, jota vastaan inkat saivat käyttöönsä työvoimaa. Monissa muissakin yhteiskunnissa lahjoilla oli sama merkitys kuin nykyisin lähes kaikkialla käytössä olevalla rahalla. Antropologit kutsuvat tällaista toimintaa lahjataloudeksi: vastavuoroisten lahjojen antaminen muodostaa laajan palveluiden ja hyödykkeiden verkoston.

Martti Pärssisen mukaan inkat ja paikallispäälliköt lahjoittivat toisilleen myös sukunsa naisia.

”Kansojen yhdistäminen inkavaltioon sinetöitiin usein avioliitolla, jolloin tärkeistä päälliköistä tuli inkojen sukulaisia.”

Marcel Mauss korostaa, että lahjan arvoa on usein mahdotonta mitata taloudellisesti. Tärkeämpää on lahjan merkitys tilanteessa, jossa se annetaan.

Inkavaltiossa vastavuoroisten lahjojen antaminen ei rajoittunut inkojen ja paikallispäälliköiden väliseen kanssakäymiseen. Käytäntö ulottui yhteiskunnan joka alueelle: lahjoja vaihdettiin kodeissa, ystävien ja kyläyhteisöjen kesken erityisten sääntöjen mukaan.

Niin myös päivänsankari saa paketin, valmistuneelle viedään ruusuja, tupaantuliaisissa annetaan uutta kotia koristava lahja. Mikäli joku saapuu tilanteeseen ilman odotettua lahjaa, hän usein esittää painavan syyn anteeksi pyydellen. Jokaisen kuuluu antaa jotakin.

Lahjoja läheisille

Pörröinen pehmonalle, pongahtava vieterinukke, legojuna…

Länsimaissa erityisesti lapsille annetaan paljon lahjoja. Vanhempien on kuitenkin turha haaveilla vastalahjasta ainakaan lapsen varhaisimpina vuosina, ellei hyvää käytöstä lasketa. Oman hyödyn tavoitteleminen tuntuu kohtuuttomalta väitteeltä: ainakin lapsille annamme, koska vilpittömästi välitämme heistä.

Yhdysvaltalaisen sosiologi Alwin Ward Gouldnerin mukaan vastalahjan vaatimukset eivät päde tapauksissa, joissa saajalla ei ole edellytyksiä antaa meille sellaista. Pyyteettömien lahjojen kohderyhmään kuuluvat Gouldnerin mukaan ainakin lapset, vanhukset ja sairaat.

Suomalaisten lasten lahjat jakaakin usein joulupukki: vanhempia ei haittaa, vaikka lapsi ei tietäisi, keneltä lahja on oikeasti peräisin. Vastaava perinne vallitsee maissa, joissa lapset löytävät takan reunukselta pukin yön aikana jättämät lahjat.

Historioitsija Clive Dilnot on tutkinut lahjojen antamista länsimaissa. Dilnot toteaa, että olemme taipuvaisia antamaan epäitsekkäitä lahjoja myös muille perheenjäsenillemme ja ystävillemme. Perinteet tekevät niistä kuitenkin pakkopullaa. Vaikka löytäisimme täydellisen lahjan, emme voi ojentaa sitä milloin vain; meidän on odotettava sopivaa hetkeä. Jos annamme lahjan spontaanisti, vastaanottaja saattaa häkeltyä ja nolostua.

Mainostajat kertovat meille, millaisia lahjojen pitäisi olla: pehmeitä, kovia, käyttökelpoisia, koristeellisia, nuorekkaita, kypsiä. Mikäli kuuntelemme kaikkia ehdotuksia ja vaatimuksia, lahjojen hankkimisesta tulee helposti rasite.

Monet päätyvätkin antamaan joululahjaksi esimerkiksi suklaarasian tai kynttilän, joita kauppojen hyllyillä on suorastaan tyrkyllä. Näin säästytään ponnisteluilta.

Inkavaltion pohjoisosissa kerättiin suuressa arvossa pidettyjä, mulluksi kutsuttuja simpukoita. Niistä valmistettiin koristeita muun muassa päälliköiden käyttämiin tunikoihin. Kaukaiselle etelän päällikölle mullu oli yllättävä ja ainutlaatuinen tuliainen.

Väkipakolla ostetun suklaarasian ja harkitusti annetun simpukkakoristeen välillä on huima ero. Kun rasian antaja todennäköisesti saa yhtä persoonattoman vastalahjan, inkat saivat simpukkakoristeiden vastineeksi etelän käsityöläisten valmistamia erikoisuuksia. Vastaavanlaisten harvinaisuuksien löytäminen nykypäivän tavaramaailmassa on vaikeaa.

Sotia lahjojen tähden

Väärän värinen kolmipyörä, espressokeitin teen ystävälle, liian kallisarvoinen kangas…

Antaja ei voi aina onnistua. Lapsi osoittaa avoimesti tyytymättömyytensä; aikuiset yrittävät peitellä pettymystään. Joka tapauksessa kiittämätön suhtautuminen lahjaamme harmittaa.

”Inkahallitsijan lahjan torjuminen oli loukkaus, jota tämä ei suvainnut”, Pärssinen korostaa.

Inkojen lahjoista ei kuitenkaan kieltäydytty siksi, että ne olisivat olleet vääränlaisia. Pikemminkin ne torjuttiin siksi, että ne olivat täydellisiä; kalleuksien tiedettiin merkitsevän ikuista kiitollisuudenvelkaa. Paikallispäälliköiden oli valittava: joko he säilyttäisivät itsenäisyytensä tai sitten heidän oli loukattava inkojen tunteita.

Lahjat tekevätkin elämämme hankalaksi. Käytämme kohtuuttomasti voimavaroja oikeanlaisten lahjojen etsimiseen samalla, kun yritämme vapautua meille sopimattomien lahjojen vastaanottamisesta niiden antajaa loukkaamatta. Lahjat rasittavat ja suututtavat – ja silti vain sitkeästi annamme niitä.

Olisiko sittenkin niin, että lahjojen avulla haluamme kertoa ihmisille, että vilpittömästi välitämme heistä. Emmehän voi sille mitään, että he kokevat velvollisuudekseen antaa meille vastalahjoja.

Anteliaisuudella ei toisaalta ole mitään tekemistä hyveellisyyden kanssa. Inkat olivat hyväntahtoisia vain niin kauan, kun lahjojen saajat suostuivat heidän ehtoihinsa. ”Inkahallitsijan loukkaus tarkoitti samalla sodanjulistusta, johon inkat verisesti vastasivat. Myös kapinoitsijoiden sukulaiset saivat tuntea inkojen koston.”

 

Kolumni: Lahjoja laukun täydeltä

 

Kun lähdet Dominikaaniseen tasavaltaan, ota mukaan hyttysmyrkkyä ja aurinkovoidetta, matkaoppaissa kehotetaan. Minulla olisi yksi lisäys: matkaan kannattaa varata huomattava määrä lahjoja.

Tapoihini kuuluu valmistella tuliaiset kunnolla: muotitietoisille tutuille ostan kauniin korun kullekin, makean ystäville vien suomalaista suklaata. Mutta kun matkalaukun pohja tulee esiin, tuttuni ihmettelevät aina: oliko tässä kaikki?

New Yorkiin muuttaneet lähes miljoona dominikaanisiirtolaista osaavat varautua vaatimuksiin paremmin. Kotisaarelleen saapujilla on poikkeuksetta mukanaan valtava määrä laukkuja, kasseja ja pusseja.

Ajattelin, että paikalliset pitävät oikeutenaan saada minulta mahdollisimman paljon lahjoja samoin kuin yhdysvaltalaissukulaisiltaan; rikkaiden länsimaiden kansalaisilta. Sitten dominikaanistasavaltalaiset ystäväni saapuivat vierailulle Suomeen ja toivat minulle kolme matkalaukullista lahjoja.

He tiesivät, että en pitänyt vaaleanvihreästä, mutta lahjojen joukossa oli lukuisia sen värisiä vaatteita. Dominikaanisessa tasavallassa asuessani he olivat hämmästelleet yhteen ääneen suuria jalkojani, mutta nyt minulle tuotiin kenkiä, jotka olivat kokoa 36.

Dominikaanistasavaltalaiset alkoivat myös Suomessa kerätä kotiin viemisiä vauhdilla välittämättä siitä, mitä laukkuihin kasasivat. Yritin ehdottaa, että he ostaisivat kaikille yhden harkitun lahjan sen sijaan, että veivät kymmenen hätäisesti ostettua. Mutta ystäväni eivät ottaneet ehdotusta kuuleviin korviinsa.

En viitsinyt huomauttaa, että olin hieman loukkaantunut vihreistä paidoista ja liian pienistä kengistä. Tässä vaiheessa vielä teeskentelin, että runsaus oli tehnyt minuun vaikutuksen.

Lopulta oivalsin, että pieni lahja kertoi välinpitämättömyydestä; runsaat lahjat olivat dominikaanistasavaltalaisten tapa kertoa toisilleen, että he välittivät. Lahjan sisällöllä ei ollut niin väliä.

Eräällä matkoistani Dominikaaniseen tasavaltaan vierailin talossa, jonka hurrikaani olisi vienyt mukanaan mennen tullen. Lampun liekki paloi himmeästi, sillä öljy oli lopussa.

Mutta pöytä notkui – isännät olivat käyttäneet aterian valmistamiseen kaikki ruokatarpeensa. Ystäväni kuiskasi minulle: ”Tämä runsas ateria on suurin lahja ja rakkauden osoitus, jonka he voivat meille antaa.”

 

Lahjat maailmalta

 

Koonneet: Jenny Kotiranta, Esa Salminen, Larissa Bruun

Gallup:
1. Mitä viet lahjaksi kun menet kylään?
2. Mitä olet viimeksi saanut lahjaksi?

 

Matkaoppaana työskentelevä Shi Yu (joka ei halua paljastaa ikäänsä) asuu Pekingissä.

1. ”Vieraillessaan sukulaisten ja ystävien luona kiinalaiset antavat lahjaksi usein kukkia ja hedelmiä. Käydessäni kylässä vien mukanani hedelmiä kuten appelsiineja tai banaaneja.”

2. ”Sain lahjaksi kakun, joka oli juuri toiveideni mukainen: iso ja suklainen.”

 

Celania de la Asuncion Cuadra Marenco asuu Nicaraguassa Masayan kaupungissa. Hän on jo 30 vuoden ajan elättänyt itsensä ompelijana ja käsityötaiteilijana.

1. ”Vein viimeksi lahjaksi hedelmäsalaattia. Vien usein jotain itsetekemääni, tyypillistä masayalaista, kuten käsitöitä tai ruokaa.”

2. ”Sain viimeksi lahjaksi ’kiinalaista riisiä’ (arroz chino) eli riisiruokaa. Se oli vastalahja aiemmin viemästäni hedelmäsalaatista.”

 

Chine Impasso, 35, on mosambikilainen kirjanpitäjä, jonka puoliso on tanskalainen. Siksi hän on joutunut opettelemaan kahden eri maailman lahjaperinteet.

1. ”Mitäkö vien yleensä lahjaksi? Se riippuu todella paljon siitä, ketä menen tapaamaan ja miksi. Täällä paikallinen tyttöystävä saattaa heittää sinut ulos talosta, jos viet kimpun ruusuja. Hänelle ne ovat turhia risuja, säkki riisiä olisi paljon mieluisampi. Jos menen italialaisille tutuilleni, vien vaikka ruukkukasvin. Joillekin kavereilleni voin viedä viskipullon, mutta enoni etelässä on tyytyväinen vain jos saa housut tai kännykän.”

2. ”Taisin saada partavettä. Ei, vaan kellon, ja afrikkalaisen paidan. Kaikki samana päivänä, oli syntymäpäivä. Ja ihan viimeinen oli tämä sytkäri, josta ei ole mihinkään. Ystävä kävi Kiinassa ja toi tämän, mutta sen kivi kesti vain viikon ”, Impasso virnistää ja sytyttää savukkeen.

 

Anne-Mari Raivio, 31, opettaa englantia turismityöntekijöille Ilha de Moçambique -saarella Pohjois-Mosambikissa.

1. ”Usein vien lahjaksi viinipullon ja yleensä myös itse valmistamani piirakan tai kakun. Täällä Mosambikissa… viinipullon.”

2. ”Viimeksi olen saanut lahjaksi… tämän. Mikä tää nyt on?” Raivio sanoo, ja osoittaa jättimäistä kotiloa, joka keikkuu pöydänlaidalla. Sen oli tuonut aamulla Raivion asuintalossa hanttihommia tekevä mosambikilaismies, joka oli kehottanut nuorta naista viemään kotilon Suomeen, muistuttamaan tropiikista. ”Sitä ennen sain viinipullon avaajan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Espanjan romanien valopilkku: flamenco

MIKKO HARMAflamenco.jpg
Flamencon ilmaisuvoima tulee suoraan sydämestä.

”Mustalaisilla ei ollut vielä parikymmentä vuotta sitten mitään asemaa Espanjassa! Olimme valtaväestölle pelkkiä ryöväreitä ja tyhjäntoimittajia, parempia kuolleina kuin elävinä”, puuskahtaa 59-vuotias Angel Montoya Carrasco.

Carrasco istuu työpaikkanaan toimivan tavernan rappusilla ja imee tupakanpätkää tumma tukka silmillä. Flamencokitaristina itsensä elättävä Carrasco on hurjista työttömyysluvuista kärsivässä Andaluciassa sikäli erikoinen tapaus, että hänellä ylipäänsä on töitä. Vielä erikoisemman hänen tilanteestaan tekee se, että Carrasco on romani, jolla on töitä.

Carrasco ei huokaile syyttä kansansa synkkää historiaa. Sen jälkeen, kun romanit 1400-luvulla vaelsivat Intiasta Eurooppaan, heidän kohtalonsa on ollut kova. Espanja, kuten muutkin Euroopan maat, on kohdellut romanivähemmistöään ala-arvoisesti.

”Kruunu kielsi romanien kielen, juhlat ja kansanpuvut jo 1500-luvulla”, Carrasco kertoo. Myöhemmin romanien perinteiset ammatit, kuten sepän ja hevoskasvattajan ammatit, tehtiin laittomiksi. Työttömyys, vainot ja kidutus sysäsivät monet romaneista kiertolaisuuteen. Valtio kielsi vieläpä kiertolaisuudenkin, kuolemanrangaistuksen uhalla.

”Mustalainen oli yhtä kuin köyhä ja kipeä. Tuo aika oli hirveän traagista, olla vihattu ja nälissään ja ilman kotia. Monilla ei ollut mitään mahdollisuuksia”, Carrasco kuvailee.

Perinne voimaannutti romaneja

On kuitenkin jotain, mitä mustalaisilla oli ja Espanjan valtaväestöllä ei. Se oli flamenco.

”Flamenco oli tärkeä osa vanhemmilta lapsille siirtyvää romaniperintöä ja ennen kaikkea ilmaisutapa elämän ahdingolle ja epätoivolle”, kertoo kulttuuritutkija Carlos Martin Menendez Sevillan yliopistosta.

Musiikkia esitettiin alkuun ainoastaan perhepiirissä, ja se oli hyvin henkilökohtaista, kuten vanha flamencolaulu antaa ymmärtää: ”Pyysin vettä, mutta sitä ei minulle annettu. Menin kadulle ja ryhdyin varastamaan. Valkolaiset lamppuineen ja lyhtyineen seisoivat kadunkulmissa ja huusivat: tappakaa se, se on mustalainen”.

”Flamenco toimi osin myös romanien salaisena aseena etnisen ylpeyden ja yhteisöllisyyden ylläpitämisessä. Se vastusti espanjalaisten pyrkimyksiä tukahduttaa romanius sen kaikissa ilmenemismuodoissa”, Menendez jatkaa.

1800-luvulla flamencon merkitys romaneille muuttui hyvin konkreettiseksi – tarjosihan se työtä. Espanjaan rantautui tuolloin ulkomailta kopioitu malli musiikkikahviloista, joissa sai pääsylipun hinnalla varieteetyylisen shown ja tilkan viiniä. Romanit pääsivät pian kahviloihin esittämään taitojaan. Palkka oli vaatimaton: muutama lantti, viinilasi ja pala leipää.

”Rahaa oleellisempaa olikin, ettei meidän tarvinnut enää olla näkymättömiä”, sanoo kitaristi Carrasco. Flamenco antoi romaneille luvan näkyä uudella tavalla.

Näkymätön kansa astuu estradille

Flamencon suosio kasvoi. Andalucian virtuoosimaisia tanssijoita ja muusikoita tultiin katsomaan kauempaakin. Yleisö ja esiintyjät lauloivat yhdessä, yleisö säesti taputuksia pöytiä naputtamalla, ilot ja surut elettiin yhdessä. Esitysten aikana kaksi kansaa asettui jakamaan elämäänsä samaan tilaan, ja sillä oli valtava symbolinen merkitys.

Tutkija Menendezin mukaan joitakin romaneja nousi flamencon kautta kuuluisiksi jo 1800-luvulla. Ulkomaillakin innostuttiin Espanjan mustalaisuudesta: syntyi useita oopperoita, baletteja ja kirjoja, joissa romanit olivat pääosassa – eivätkä vain varkaina tai murhamiehinä. Kulttuuri innoitti syvästi myös Espanjan omaa suurta runoilijaa Federico García Lorcaa. Romanit alkoivat näkyä osana espanjalaisuutta.

”On eri asia olla hyväksytty ja voida hyvin”, sanoo flamencotanssijatar Lydia Ruiz. Sanat viittaavat historian raskaaseen painolastiin. Suuri osa Espanjan lähes miljoonasta romanista elää edelleen yhteiskuntansa marginaalissa. Stereotypiat työmarkkinoilla, lukutaidottomuus ja huumeet ovat todellisia ongelmia. Monilla romaneilla ei ole syntymätodistusta, henkilöllisyyttä eikä näin ollen juridisesti edes maan kansalaisuutta.

Rahastusta ja mainetta

27-vuotias Ruiz itse ei kuulu huono-osaisimpiin. Hän lähti jo nuorena Sevillan kautta Madridiin tanssimaan ja on sittemmin kiertänyt eri flamencoryhmissä aina Japanissa ja Australiassa saakka. Nyt Ruiz on pienen lapsen äiti ja asettunut Sevillaan perustaakseen tanssikoulun.

Flamenco tarjosi myös hänelle mahdollisuuden parempaan elämään. Siinä missä Carrasco valitsi jäädä syntymäkaupunkiinsa Jereziin soittamaan koko elämäkseen, Ruiz kiersi maailmaa.

”Lopputulos on sama”, hän sanoo painokkaasti. ”Tänään romanit voivat olla ylpeitä flamencostaan. Se on muotia kaikkialla. 1980-luvulla sain vielä häpeillä harrastustani. Muut tytöt lähtivät aerobiciin ja minä piilottelin kiusaamisen pelossa kastanjettejani.”

Carrasco korostaa, että flamencon kaupallistumisella on kahdet kasvot: ”Nykyisin lajille on oikein akatemiat! Niistä valmistuu flamencotaitureita, jotka eivät ole missään kosketuksessa romaniperinteeseen. Se ei ole oikein”, Carrasco sanoo painokkaasti. ”Lisäksi on niitä, jotka haluavat vain rahastaa turisteja ja tarjoavat flamencona sellaista roskaa! Ennen flamenco tuli sydämestä. Enää ei.”

Toisaalta hän myöntää, että flamencon siirtyminen suurille estradeille on vaikuttanut nopeasti romanien yhteiskunnalliseen asemaan. ”Taloudellisen muutoksen näen selkeimmin, kun katson omia vanhempiani. He elivät maanviljelystä, johon flamenco toi lisätukea. Minä pystyn elättämään perheeni pelkällä flamencolla.”

Flamencon suosiolla on merkittävä roolinsa sille, että romanikulttuuri on hyväksytty osaksi espanjalaisidentiteettiä. Jos ennen espanjalaiset eivät nähneet romaneja espanjalaisina, vaan mustalaisina, nyt samojen mustalaisten flamenco on nostettu ulkomaita myöten espanjalaisen kulttuurin lippulaivaksi ja yhdeksi maan tärkeimmistä vientituotteista.

Nykyään ihmiset ympäri maailman haluavat flamencoa, ja se on, toden totta: espanjalaista.

Flamencoperinteen espanjalaistuttua laji on saavuttanut laajaa suosiota. Kokonaan toinen kysymys on se, miksi vain harva Espanjan rajojen ulkopuolella osaa nimetä flamencon juuri romanien perinteeksi.

Mistä flamenco tulee?

Flamenco-sanan kerrotaan juontuvan arabian sanoista felag ja mengu – eli maalainen ja pakolainen. Alun perin flamenco oli improvisoitua laulua ilman soittimia. Myöhemmin taputukset ja kitara liittyivät säestämään laulua – tanssi tuli mukaan vasta viimeisenä. Ensin flamenco oli vain syntyseutujensa Andalucian mustalaisyhteisöjen musiikkia. Se kehittyi saamalla vaikutteita muista kulttuureista, levisi Andaluciasta muualle Espanjaan ja vähitellen kaikkialle maailmaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007