Elina Hirvosen profiilikuva oranssilla taustalla
Elina on kirjailija ja dokumenttiohjaaja.

Kaksi aikuista ja 34 sambialaista katulasta

Skotlantilainen pariskunta keksi oivallisen tavan auttaa katulapsia: tarjota heille oma kotinsa. Suurperheen maatilalla harjoitellaan viljelyä ja muita taitoja tulevaisuutta varten.

Teksti: Elina HirvonenKuva: Teemu Ullgrén

PitkätLapset ja nuorisoAfrikkaEteläinen AfrikkaSambia

sambia_christine_lapset.jpg

Skotlantilainen Christine MacDonald on miehensä kanssa antanut kodin 34:lle sitä tarvitsevalle sambialaiselle lapselle.

Nouseva aurinko värjää maailman haalean punertavaksi. Kivisen talon terassi on täynnä eri kokoisia kenkiä, mukeja, lautasia ja lounasrasioita. Kaiteella lojuu englannin oppikirja, vanha koira nuolee maahan pudonnutta hilloa.

Kello on kuusi aamulla, mutta McDonaldien farmilla, vähän Sambian pääkaupungin Lusakan ulkopuolella, päivä on jo täydessä käynnissä. Lähes kolmekymmentä poikaa ja yksi tyttö napittavat koulupukujen puseroita, syövät aamiaista ja pakkaavat kyniä, kirjoja ja eväslaatikoita.

Keittiöstä leviää vastapaistettujen keksien tuoksu. Perheen äiti, Christine McDonald valmistaa tarjoilua seuraavaksi päiväksi, katulasten kirjaston avajaisiin. Christine harppoo keittiön ja terassin väliä, silittää päitä, tarkistaa onko aamiainen syöty, kysyy onko kaikki hyvin. Lapset nyökkäilevät pontevasti. Jokaisella on takana aika, jolloin mikään ei ollut hyvin.

"Annoimme vähän aikaa"

Christine ja DonMcDonald muuttivat Skotlannista Lusakaan kuusi vuotta sitten, vuonna 2001. Syynä oli ura: Don oli valittu Zambian Airways -lentoyhtiön johtajaksi, ja myös lääkärinä työskentelevällä Christinelle oli töitä tiedossa.

Nuhjuiseen kaupunkiin oli juuri avattu uutuuttaan kiiltävä ostoskeskus Manda Hill.

Christine ja Don kiinnittivät kaupassa käydessään huomiota lapsiin, jotka kerjäsivät rahaa ostoskeskuksen liepeillä. He huomasivat, että kerjätyillä rahoilla hankittiin liimaa haisteltavaksi, ja alkoivat miettiä muita keinoja auttaa.

"Annoimme vähän aikaa", kertoo Don. Lapset kutsuttiin ostoskeskuksen pihalle syömään ja juttelemaan. Tutustumisen myötä lapsijoukosta tuli yksilöitä, joita ei enää saanut mielestä pois.

sambia_john.jpg

John esittelee pihan eläimiä.

Jouluna 2002 McDonaldien juhlapäivällisen keskeytti ovelta kuuluva koputus. Oven takana oli kuumeinen 11-vuotias Nico, jonka nenä valui räkää ja kasvot olivat ihottuman peitossa. McDonaldit päättivät ottaa Nicon luokseen siihen asti, että sairaudet saataisiin hoidettua.

Muutaman viikon kuluttua, kun poika oli terve ja voimistunut, Don ja Christine miettivät orpokotia, jonne tämä voitaisiin viedä. Perheen vanhempi tytär, 8-vuotias Sarah kuuli keskustelun ja sanoi, ettei Nicoa voi viedä pois, hänhän kuuluu perheeseen.

Hiljainen poika kadulta

"Tässä minä nukuin." 16-vuotias Joseph näyttää viemäriojaa, joka reunustaa autotietä ostoskeskuksen vieressä. Josephin ääni on niin hiljainen, että puheesta on vaikea erottaa sanoja. Hän asui kadulla vuosia, eikä sinä aikana päässyt koskaan kouluun.

Kun Joseph kertoo perheestään, kyynelet pyrkivät silmiin. Josephin äiti kuoli kun hän oli pieni, eikä hän ole koskaan tavannut isäänsä. Neljä siskoa asuvat mummon luona yhdessä Lusakan suurista slummeista, mutta vanha ja sairas mummo ei pystynyt huolehtimaan Josephista. Nyt yksi siskoistakin on sairas, ja Joseph pelkää, ettei tämä saa hoitoa ajoissa.

Kun Joseph puhuu ajoistaan kadulla, ääni painuu entistä hiljaisemmaksi. "Siellä oli ihmisiä, jotka hakkasivat. Ja... ja...." Loppua hän ei saa sanotuksi.

Kadulla elämää hallitsi jatkuva tietoisuus siitä, ettei missään ole turvassa eikä kehenkään voi luottaa. Aikuisten ja vanhempien katulasten huomio tarkoitti väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Joseph kertoo, että Christine ja Don olivat ensimmäiset aikuiset, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti, ja joiden huomiosta seurasi jotain hyvää.

sambia_jalkapalloa.jpg

Pojat pelaavat jalkapalloa auringon laskiessa.

Vapaa pääsy sunnuntaiklubille

Kun Nicosta oli tullut osa perhettä, Christine ja Don halusivat auttaa useampia lapsia. Lounaat ostoskeskuksen pihalla vaihtuivat pariskunnan kotona järjestettäviin sunnuntaiklubeihin, joilla lapset saivat ruokaa ja mahdollisuuden käydä suihkussa. Lääkäri Christine hoiti sairauksia, ja samalla käytiin läpi kokemuksia, tunteita ja elämäntarinoita.

Niin Sambiassa kuin muuallakin maailmassa ylivoimaisesti suurin osa kaduille päätyvistä lapsista on poikia, ja useimmat heistä orpoja. Orvoiksi jääneiden tyttöjen kohtalo on toisella tavalla lohduton: moni päätyy sukulaisille palkattomaksi kotiapulaiseksi, pakkoavioliittoon tai prostituoiduiksi.

Orpoja lapsia yhdistää koko maanosaa horjuttava sairaus: aids. Sambiassa orpoja on suhteessa väkilukuun enemmän kuin missään muualla; yhdentoista miljoonan asukkaan maassa arvellaan olevan 850 000 aidsin takia orvoksi jäänyttä lasta.

Rutiköyhässä maassa perinteisen laajennetun perheen käytäntö on tullut kestokykynsä rajoille. Koska aids tappaa eniten nuoria aikuisia, maa on täynnä isoäitejä, jotka yrittävät löytää keinot lastenlastensa elättämiseen.

sambia_jeremiah.jpg

Jeremiah koulumatkalla lounaspussi olalla

Don kertoo maatilan lähellä asuvasta, perheen "Supermummoksi" ristimästä naisesta, jota McDonaldit avustavat. Supermummon kaikki lapset ovat kuolleet aidsiin, ja nainen huolehtii yksin neljästätoista lapsenlapsesta. Nuorin heistä, 10-vuotias Memory, muutti vähän aikaa sitten Donin ja Christinen luo. Nyt Memory nukkuu samassa sängyssä parhaan ystävänsä, McDonaldien nuoremman tyttären Rachelin vieressä.

Sunnuntaiklubien lapset alkoivat jäädä melkein huomaamatta Donin ja Christinen luo asumaan. Kun uusia asukkaita oli lähes kaksikymmentä, vuokraemäntä ilmoitti, että moinen ei käy. Vanhasta talosta tuli lähtö ja perhe löysi tuttavan avustamana kaupungin kupeesta maatilan, jossa voi viljellä vihanneksia ja kasvattaa eläimiä - ja jonne mahtui vielä paljon lisää lapsia.

Don esittelee pihalle myllerrettyä rakennustyömaata. Nyt päätalossa ahtaasti nukkuville pojille on rakenteilla oma talo, josta kaikki saavat oman sängyn, pöydän ja lokeron henkilökohtaisille tavaroille. Taloon on tulossa myös keittiö ja kylpyhuoneet helpottamaan aamuista kaaosta, jolloin jokainen yrittää mahtua samaan aikaan suihkuun. Samalla päätalosta vapautuisi huoneita, joihin Don ja Christine suunnittelevat majoittavansa kadulla asuvia, poikavaltaisessa joukossa erityisen haavoittuvaisia tyttöjä.

Taitoja elämässä selviämiseen

"Katso, ihan pieni vuohi." Joseph osoittaa aitaukseen, missä vähän aikaa sitten syntynyt mustaturkkinen vuohi ahmii maitoa äitinsä jalkojen välissä. Viereisessä aitauksessa on mudassa kelliviä possuja, ja niiden vieressä kanoja ja pupuja.

Josephin silmät tuikkivat, kun hän kertoo eläimistä. Hän tietää mitä ne syövät ja miten niitä ruokitaan, ja haaveilee joskus voivansa työskennellä samanlaisessa paikassa.

Suuri osa suurperheen ruuasta tulee omalta tilalta, mutta viljelyllä on myös toinen tarkoitus. Kaikki pojista eivät pärjää koulussa, ja Don ja Christine haluavat opettaa heille taitoja, joilla voi viljellä ruokaa sekä itselleen että myyntiin.

Vihannestarhan vieressä on talo, jonka pihassa pojat pesevät pyykkiä. Siellä asuu osa jo aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka tekevät töitä maatilalla. Jotkut isoimmista ovat muuttaneet jo pois, ajamaan taksia tai työskentelemään puuseppinä.

18-vuotias Samson haluaa vielä kauemmas: Australiaan tai Ranskaan opiskelemaan toimittajaksi. Samson kertoo halunneensa aina opiskella, ja hänen kohdallaan se oli yksi syy joutua kadulle.

Samsonin vanhemmat erosivat kun tämä oli seitsemän, eikä kummankaan uusi perhe pystynyt huolehtimaan pojasta. Hän asui kolme vuotta setänsä luona, mutta setä oli väkivaltainen eikä halunnut päästää poikaa kouluun. Samson karkasi kadulle. Jonkin ajan päästä hän onnistui vuokraamaan yhdessä ystäviensä kanssa pienen talon slummista ja pääsi aloittamaan koulun. Rahat koulumaksuihin hän hankki pesemällä autojen ikkunoita.

Nyt Samson käy lukiota, ja opiskelee lauantaisin ranskaa vapaaehtoisen opettajan kanssa. Hän näyttää ylpeänä sambialaisesta lehdestä leikkaamaansa juttua. Juttu kertoo Samsonin parhaasta ystävästä Tobiaksesta, joka asui vuosia kaduilla ja opiskelee nyt yliopistossa huippuarvosanoin. Jutun otsikossa lukee "Kaikki on mahdollista".

sambia_simba_kasillaan.jpg

Simba taiteilee käsillään maatilan pihassa.

Viideltä iltapäivällä valtavassa padassa kiehuu maissipuuro. Kokki valmistaa päivälliseksi maissijauhosta keitettyä nshimaa, kaalia ja makkaraa. Terassilla pyörivien poikien koulupuvut ovat vaihtuneet t-paitoihin ja farkkuihin. Pienimmistä osa tekee läksyjä, osa leikkii pihalla kissojen, koirien ja McDonaldien Rachel-tyttären kanssa. Osa isommista odottaa päivällistä malttamattomina: sen jälkeen luvassa on jalkapallon peluuta.

Christine puhuu puhelimessa, kyselee kaikkien kuulumisia, auttaa läksyissä ja kirjoittaa ostoslistaa. Kotiapulainen, Christine ja perheen luona vieraileva skotlantilainen toimittaja valmistautuvat kokkaamaan avajaisten tarjoiluja yöhön asti.

Auringon laskettua, kun talo on täynnä hälinää ja huutoa, itkua, naurua, musiikkia ja tuoksuja, Christine vetäytyy hetkeksi yksin olohuoneeseen, istuu sohvalle ja huutaa: "Nyt haluan olla viisi minuuttia rauhassa. Jos kyse ei ole elämästä ja kuolemasta, kukaan ei saa häiritä!"


Donille ja Christinelle voi kirjoittaa osoitteeseen: dmacdonald@zambianairways.com

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden kolumnisti Elina Hirvonen

Elina Hirvonen

Elina Hirvonen on suomalainen kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvien tekijä. Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Vuonna 2017 Hirvonen ohjasi dokumentin Kiehumispiste, jossa hän käsitteli Suomen kahtiajakautumista ja muukalaisvihaa.