Mistä puuvilla tulee?

Yritysjohtajien mukaan puuvilla voi nostaa Sambian maaseudun köyhyydestä. Monet viljelijät ovat eri mieltä. Viljely tuottaa raskasta työtä, eikä markkinahinnoista koskaan voi olla varma.

Teksti: Kirsi Salonen

PitkätKöyhyysKauppaAfrikkaEteläinen AfrikkaSambia
Kirsi Salonen

Sambia_puuvilla.jpg Sambian itäprovinssin maanviljelijä Blandina Phiri korjaa puuvillaa.

Ikateten pikkukaupungin uneliaaseen arkeen sekoittuu pääkatua jyristävien rekkojen jylinä. Kuivuuttaan rutisevilla pelloilla kimaltelevat vaaleat höytyvät, säkit täyttyvät tien varressa ja kulkevat polkupyöräkyydissä kyliin. Puuvillaa korjataan.

 

Puuvilla on yksi Sambian tärkeimmistä vientituotteista. Kun muita tärkeitä rahakasveja viljellään suurilla ja koneistetuilla tiloilla, puuvilla kasvaa pienillä perheviljelmillä. Parhaina vuosina jopa 300 000 viljelijää saa siitä lisätuloja. Tällä satokaudella luku on kuitenkin pienempi: viime vuoden valuuttakurssien heilahtelusta johtunut ennätysalhainen hinta sai monet viljelijät istuttamaan pelloilleen maissia tai maapähkinöitä.

Esther Ngwila on yksi puuvillasta luopuneista pienviljelijöistä. Viime vuonna hän sai puuvillasadostaan vain noin sadan euron voiton.

"Ei enää puuvillaa", toteaa Ngwila. "Työtä on niin paljon, kemikaalit ovat vaarallisia ja hinnoista ei voi koskaan olla varma."

Samaa mieltä ovat lukemattomat muut. He ovat kyllästyneet puuvillamarkkinoita hallitsevien suuryritysten haluttomuuteen sitoutua takuuhintoihin. Puuvillasta ei heidän mielestään ole maaseudun köyhyyden poistajaksi - ainakaan nykyisin ehdoin.

Menestystarina vai ei?

"Sambian puuvillassa on hurjasti potentiaalia. Puuvilla tuo maalle valuuttatuloja yli 80 miljoonaa dollaria vuodessa", sanoo Patrick Banajee. Ugandalainen Banajee johtaa Sambian suurimman puuvillafirman, yhdysvaltalaisen Dunavantin, toimintaa maan itäosissa.

Sambian puuvillasektori liberalisoitiin täysin 1990-luvulla. Muutama vahva yritys valtasi markkinat ja aloitti puuvillan sopimusviljelyn maan itä- ja eteläosissa. Sopimusviljelyssä viljelijä saa siemenet sekä tarvittavat lannoitteet ja kemikaalit yritykseltä luotolla ja valmis sato myydään samalle yritykselle. Vuosituhannen vaihteessa näytti jo siltä, että kuvio oli epäonnistumassa. Nyt alalla uskotaan kuitenkin valoisaan tulevaisuuteen ja markkinoille on saapunut uusia yrittäjiä.

Viime vuonna Dunavant teki pelkästään itäprovinssissa 87 000 sopimusta. Nyt koko Sambiassa on yhteensä vain 95 000 sopimusviljelijää; heistä noin puolet itäprovinssissa. Viljelijämäärän laskusta huolimatta Patrick Banajee luottaa tulevaisuuteen.

"Puuvilla on tehokas keino vähentää köyhyyttä. Työ voidaan muuntaa rahaksi sellaisissakin paikoissa, joihin ostajat eivät muiden tuotteiden takia vaivaudu. Me olemme valmiita ajamaan kuoppaisia teitä hakemaan puuvillan viljelijöiltä. Emme jaa almuja, vaan voimaannuttamme ihmisiä", uskoo Banajee.

Puuvillatehtaille sopimuksiin perustuva viljely on oivallinen järjestely, sillä niiden ei tarvitse huolehtia viljelysmaasta tai työvoiman palkkaamisesta. Toisaalta lainojen tarjoaminen on taloudellinen riski.

Piraattiostajia ja pakkotyötä

Sambian puuvillan suotuisat näkymät ovat houkutelleet itäprovinssiin myös uusia yrittäjiä. Vanhat tekijät karsastavat tulokkaiden konsteja. Etenkin kiinalaisten käyttämät keinot närästävät.

"Uudet yrittäjät haluavat tulla mukaan halvalla, ja keskittyvät määrään laadun sijasta. Laadusta riippumatta kaikesta puuvillasta maksetaan sama hinta", sanoo Patrick Banajee.

Kirsi Salonen

Sambia_puuvillarekka.jpg

 

 

Puuvillaa kuljetetaan tehtaalle Etelä-Sambiassa.

Uudet tehtaat eivät ylläpidä omia sopimusviljelijöitä. Tarjoamalla marginaalisesti paremman hinnan ne saavat ostettua muiden firmojen sopimusviljelijöiden sadon. Jotkut maksavat lainat takaisin, toiset eivät. Merirosvotaktiikka aiheuttaa harmaita hiuksia myös Banajeelle.

"Mikään laki ei kiellä tätä. Sopimuksia pitäisi noudattaa, me emme ole pankki", hän valittaa. Dunavant kertoo investoivansa huomattavia summia viljelijöiden kouluttamiseen sekä muun muassa aidsin vastaiseen työhön.

Paikalliset oikeusistuimet ovat määränneet viljelijöiden omaisuutta takavarikoitavaksi, mutta isot yritykset eivät käy noutamassa vuohia ja kattiloita maksamattomien lainojen vastineeksi. Piraattiostajien kanssa kaupat tehnyt viljelijä menettää kuitenkin mahdollisuutensa saada lainaa seuraavana vuonna.

Banajee kaipaakin hallitukselta tiukempaa kontrollia. Samoilla linjoilla ovat viljelijöiden liiton puuvillavastaava Michael Banda ja koordinaattori Virgil Malambo. He eivät ole usein samaa mieltä Dunavantin väen kanssa, mutta tässä he tekevät poikkeuksen. Toinenkin yhteinen kanta löytyy: tarve ulkopuoliselle rahoitusjärjestelmälle.

"Jatkuva riippuvuus lainoista johtaa pakkotyöhön. Puuvillan viljelyyn tarvittava pääoma on pieni. Pankkien pitäisi rahoittaa viljelijöitä. Nyt lainanantaja on myös sadon ostaja", sanoo Michael Banda.

Äkkiväärimmät kriitikot väittävätkin, että viljelijöistä on tullut orjia omilla tiloillaan.

Rikkaat tukevat omiaan

"Tämä on ainaista vastatuulta. Suuret kaupalliset viljelijät eivät kasvata puuvillaa, miksi? Siksi, ettei minimihintaa voi ar-vioida", huomauttaa Michael Banda.

Viljelijät ovat yhtä mieltä siitä, että yh-tiöiden pitäisi sopimusta tehtäessä sitoutua vähimmäishintaan, joka maksettaisiin maailmanmarkkinoista huolimatta. Tällä hetkellä Dunavant on ostajista ainoa, joka antaa ennakkohinnan.

"Senkin sopimuksissa on pieni printti, jossa todetaan, että ulkoiset syyt voivat aiheuttaa muutoksia hinnassa", muistuttaa Banda.

Maailmanmarkkinoilla puuvillan hinta on ollut alamäessä jo kauan. Osaltaan luisuun vaikuttavat suurimmat puuvillantuottajat Kiina ja Yhdysvallat, jotka maksavat viljelijöilleen avokätisiä tukia. Myös EU tukee puuvillantuottajiaan, mutta tuotanto on huomattavasti vähäisempää.

Yhdysvaltain 25 000 puuvillanviljelijää saavat tukia enemmän kuin mitä maa kanavoi Afrikan kehitysapuun. Brasilia voitti Maailman kauppajärjestö WTO:ssa kiistan tukiaisista jo vuonna 2005. Vasta tänä vuonna Yhdysvaltain kongressi on ottanut käsittelyyn lain, joka tulee muuttamaan maatalouden tukia.

Oxfamin tutkimuksen mukaan pelkästään Yhdysvaltain tukien poistamisella maailmanmarkkinahinnat nousisivat noin kymmenen prosenttia.

Mitä jää käteen?

Pohjoisen tuettu viljely on kuin utopiaa sambialaiselle viljelijälle. Patrick Banajee tekee nopean yhteenlaskun tämän kauden hinnoilla.

"Jos keskimääräinen viljelyala on 1,2 hehtaaria, tuottamalla 800 kiloa puuvillaa tuloa on 896 000 kwatchaa. Siitä vähennetään aloituskulut 200 000 kwatchaa."

Puuvillasadosta käteen jäävä summa on alle 150 euroa. Michael Banda, Esther Ngwila ja muut sambialaiset viljelijät saavat siis satokauden raskaasta työstä palkkaa vähemmän kuin lähikaupungin opettaja tai sairaanhoitaja kuukaudessa.

Perheet saavat ruokansa omilta pelloilta, mutta rahakasvien viljelyllä kustannetaan esimerkiksi lasten koulunkäynti ja kotitalouden hankinnat.

"Hyötyvätkö viljelijät todella puuvillasta?" kysyy Michael Banda. "Me emme näe heidän astuvan seuraavalle tasolle, saavan lapsiaan kouluun ja ostavan polkupyörää. Samalla isot puuvillafirmat tekevät miljoonien voitot omistajilleen."


Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!