EEVA ANUNDI
Gacaca-käräjöillä selvitetään kansanmurhaa.
”Säälin tappajia”
Nips, naps. Lambert Gashugin, 23, parturipenkissä nyakizulaiset saavat kuontalonsa siistittyä. Gashugin ruskea nahkakenkä nauraa yhtä makoisasti kuin mies itsekin. Ympärille kerääntyy tiiviiksi rintamaksi pienen eteläruandalaisen kylän asukkaita. Täällä on kyllä totuttu näkemään valkoihoisia, esimerkiksi Suomen keskusrikospoliisin väkeä, jotka tutkivat Porvoossa asuvan ruandalaisen osuutta kansanmurhaan.
Mutta kun haastattelu on tarkoitus aloittaa, Gashugi muuttuu levottomaksi. Hän vilkuilee ympärillä tungeksivaa väkijoukkoa ja yrittää hätistellä ihmisiä kauemmas. Siirrymme läheiselle pellolle, siellä ylimääräiset ihmiset näkee jo kaukaa. Kansanmurhasta saa kyllä puhua Ruandassa, mutta tutsina kylässä, jossa on pääosin jäljellä vain hutuja, se ei ole ihan helppoa.
Gashugi on ”onnekas”, hän menetti kansanmurhassa vain isänsä. Pian levottomuuksien yltymisen jälkeen huhtikuussa 1994 perhe lähti vaeltamaan kohti lähellä olevaa Burundin rajaa ja siellä sijaitsevia pakolaisleirejä. Perheellä oli paljon lehmiä, joten he olivat tappajille ja ryöstelijöille houkutteleva kohde.
”Se oli tällainen samanlainen laakso kukkuloiden keskellä”, Gashugi nyökkää ympärilleen. Maisema avautuu kymmenien kilometrien päähän, vieri viereen kynnettyine peltotilkkuineen. Alkupäivinä tapettiin ensisijaisesti miehiä ja poikia. Nähtyään rettelöivän joukkion lähestyvän isä lähti juoksemaan karkuun kukkulan rinteitä ylös ja alas.
”Näin, kuinka isää ammuttiin selkään jahän kaatui maahan. Ampuja oli poliisi – olen nähnyt hänet muutamia kertoja Kigalissa.”
Gashugi itse oli kansanmurhan aikaan yhdeksänvuotias. Hän pääsi karkuun, koska äiti oli pukenut siropiirteisen pojan siskojensa mekkoon. Sydän pamppaillen perhe pääsi ohittamaan tiesulun toisensa jälkeen ja aina rajan yli Burundiin.
Takaisin Ruandaan Gashugit palasivat saman vuoden joulukuussa. Vastassa oli yhä monin paikoin vartijoita ja tunnelma oli vähintäänkin jännittynyt. Ruanda on pieni maa – noin puolet Virosta – jossa uhrit ja tappajat tunsivat toisensa.
Kysyttäessä kotimaansa tämänhetkisestä tilanteesta Gashugi on pitkään hiljaa.
”Säälin tappajia. Voin antaa heille anteeksi, koska tiedän heidän tehneen hirvittävät tekonsa huonojen johtajien pakottamina.”
Viikoittain kokoontuvia gacaca-käräjöitä, paikallisia oikeudenkäyntejä, Gashugi pitää hyvänä aloitteena, mutta uskoo ihmisten valehtelevan sielläkin.
”Jotkut eivät vieläkään suostu kertomaan, mihin he piilottivat ruumiita. Jos emme saa haudata läheisiämme kunnolla, emme myöskään pääse parantamaan haavojamme.”
Ruandan tulevaisuudesta on monenlaisia mielipiteitä niin Ruandassa kuin maan rajojen ulkopuolellakin. Gashugin ääni muuttuu lähes kuiskaukseksi, kun hän esittää oman arvionsa. ”On ihmisiä, jotka haluavat yhä kansanmurhaa ja eroon meistä. Kyllä minua pelottaa.”
Ruandan vaikea historia
Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994 tapettiin sadan päivän aikana 800 000 – 1 000 000 tutsia ja maltillista hutua, kunnes Paul Kagame joukkoineen syrjäytti äärihutut ja ajoi kansanmurhaajat pakoon. YK ja länsimaat katsoivat tilannetta pitkään sivusta.
Verilöylyn taustalla on pitkä ja monimutkainen historia. Vaikka hutuja ja tutseja ei voida selvästi erottaa erillisiksi etnisiksi ryhmiksi, on kyse ollut näiden ryhmien välisistä etnisistä jännitteistä, joita siirtomaavallat ruokkivat. Hutut ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja tutsit karjanomistajia. Koska karja oli omaisuutena maata arvokkaampaa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Saksan ja Belgian siirtomaavallan rotuoppi korosti luokkaeroa korottamalla tutsit rodullisesti parempaan asemaan.
Eriarvoisen kohtelun vuoksi hutut nousivat veriseen kapinaan jo vuonna 1959 ja syrjäyttivät tutsimonarkian. Noin 150 000 tutsia pakeni naapurimaihin.
Pakolaiset perustivat naapurimaissa ja raja-alueilla kapinaliikkeitä, joista merkittävin oli Ruandan isänmaallinen rintama RPF (Rwandan Patriotic Front). Yksi sen johtohahmoista oli Ugandassa aikuiseksi varttunut Paul Kagame. Jännitteet tiivistyivät 1990 sisällissodaksi, joka kärjistyi kansanmurhaan neljä vuotta myöhemmin.
Kansanmurhan takana oli hutujen ääriaineksia edustanut MRND-puolue. Kiihkomielisimmät eivät katsoneet hyvällä kansanmurhan kynnyksellä tapetun presidentti Habyarimanan ”alistumista” kansainväliseen painostukseen ja sisällissodan lopettamispyrkimyksiin, koska he pelkäsivät oman valta-asemansa menettämistä.
Vihaa oli lietsottu jo pitkään propagandistisissa tiedotusvälineissä. Kuukausia ennen verilöylyä tapettavien nimiä oli listattu ja välitetty radiokanavalla.
Presidentiksi noussut Kagame on pyrkinyt yhdistämään kansaa ja on monien mielestä onnistunut siinä edeltäjiään paremmin. Kagame on rauhoittanut jännitteitä maan sisällä, mutta myös johtanut sotilaansa kaksi kertaa sotaan Kongon demokraattisen tasavallan alueella. Ruandaa johtaa selkeästi tutsijohtoinen hallitus, joka on keskittänyt valtaa itselleen.
Kansanmurhan lopettaminen on silti meriitti, joka ei hevin himmene. Kagamea on kuvailtu mieheksi, joka tähtää puheissaan ja teoissaan siihen, että häntä ymmärrettäisiin ei siihen, että häntä rakastettaisiin.
Sananvapautta Ugandasta Ruandaan
”Työkaverit ja sukulaiset pitivät minua aivan kahjona. Että kaikista maailman maistako sinun pitää lähteä juuri Ruandaan! Nehän tappavat siellä toisensa ja sinut siinä mukana”, ugandalainen journalisti David Gusongoirye virnuilee New Times -sanomalehden toimituksessa Kigalissa.
Gusongoirye saapui Ruandaan reilu vuosi sitten. Hän on päätoimittaja Ruandan ainoassa päivittäisessä englanninkielisessä sanomalehdessä. New Times on yksityinen sanomalehti, mutta sen politiikka on hallituksen linjaa tukevaa.
Toimituksellisesti hyppy on ollut Gusongoiryelle melkoinen, sillä Kampalassa hän työskenteli kriittisessä Monitor-sanomalehdessä. Median toiminta Ruandassa on yhä jännittynyttä, onhan sillä historiansa niin kutsuttujen viharadioiden ja propagandalehtien kanssa. Tiedotusvälineet olivat tärkeässä roolissa, kun ihmisiä opastettiin ”torakoiden tuhoamiseen”.
”Välillä on hankalaa, kun ei voi ilmaista itseään kuten haluaisi. Toisaalta kyllä ymmärrän Kagamen ja hallituksen tiukkaa linjaa. Olen kuullut niin monia tarinoita siitä, kuinka täällä piti aloittaa ihan kaikki alusta. Tilanne voi yhä kärjistyä – silloin alkaa arvostaa valvontaa ihan eri tavalla.”
Ruandassa kuulee jonkin verran syyttelyä siitä, että kuva maasta on länsimaisissa viestimissä hyvin yksioikoinen ja negatiivinen. Mutta journalistisesti matka tuntuu olevan yllättävän pitkä myös naapurimaahan.
”Ugandassa olisi paljon hyviä journalisteja, joita täällä tarvittaisiin, mutta kukaan ei halua tulla. He pelkäävät. Minua sen sijaan huolestuttaa enemmän, mitä kotimaani keksii.”
Ruanda onkin nykyään yksi Itä-Afrikan turvallisimmista maista, ja se on pitkälti presidentti Kagamen ansiota. Joissakin ruandalaisissa ja ihmisoikeusjärjestöissä johtamisen tiukka linja on herättänyt närää; onhan miestä kutsuttu rautanyrkiksi ja Afrikan Napoleoniksikin.
Gusongoiryen arki sujuu Kigalissa kuten se sujui Kampalassakin. Työt hoidetaan ja usein iltaa istutaan kavereiden kanssa maailmanpolitiikkaa tai naapureiden juoruja ruotien. Kansanmurhan muistotapahtumien aikaan historia on vahvemmin läsnä.
”Silloin surun voi tuntea fyysisenä kipuna, joka leijuu koko maan yllä. Tietysti me ulkopuoliset näemme vain heijastuksia yhteiskunnasta emmekä voi käsittää näiden ihmisten kokemia asioita. Mutta silti minusta tuntuu, että ihmiset katsovat jo huomiseen, uskaltavat ehkä vähän unelmoidakin.”
Yliopiston uusi alku
Ruandan kansallisen yliopiston viihtyisällä kampusalueella käyskentelee hiljakseen rupattelevia opiskelijaryhmiä.
Vastaan kävelee, käsi ojossa ja ystävällisesti hymyillen, punaiseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutunut mies. Etelä- Ruandan Butaressa kolmatta vuotta opiskeleva Jean Ntazinda, 25, esittäytyy ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisista asioista vastaavaksi sihteeriksi.
Ntazindan suku on Ruandasta kotoisin, mutta monet, kuten Jeanin vanhemmat, lähtivät maanpakoon Burundiin vuoden 1959 kansanmurhayritysten jälkeen.
”Isäni kehui aina kotimaataan. Häikäisevän kaunis maa, joka on täynnä maitoa, ruokaa ja hunajaa”, Ntazinda maistelee sanoja suussaan.
Isä ei enää ehtinyt nähdä kotiaan, mutta Jeanin äiti päätti heti kansanmurhan jälkeen, että perhe palaa Ruandaan rakentamaan maata uudelleen.
Niin ajatteli moni muukin eri puolilla maapalloa elävä ruandalainen: yli 800 000 tapetun tutsin ja maltillisen hutun ”tilalle” saapui kansanmurhan jälkeisinä kuukausina jopa yli miljoona pakolaista. Osa palanneista oli paennut vuoden 1994 kansanmurhaa, osa oli jo aiempien levottomuuksien pois ajamia ja jotkut saapuivat uusina tulokkaina.
”Saavuin äitini ja sisarusteni kanssa tänne 10. heinäkuuta, heti kansanmurhan jälkeen. Katsoin ympärilleni ällistyneenä: tässäkö se isäni ihana maa on?”
Koko Ruanda oli käytännössä maan tasalla. Kodit oli poltettu ja isommatkin rakennukset revitty siihen kuntoon, että kaikki oli aloitettava alusta. Latriineissa ja kaivoissa oli läjittäin ruumiita, tien pientareista puhumattakaan. Hiljaisuutta ja hävitystä korosti se, että esimerkiksi lähes kaikki koirat oli ollut pakko tappaa. Ne kun olivat tottuneet ihmislihan makuun ja alkoivat hyökätä myös elävien ihmisten kimppuun.
YK:n rauhanturvajoukkoja Ruandassa komentanut kenraaliluutnantti Roméo Dallaire kertoo kirjassaan ”Shake hands with the devil” Ruandan absurdista arjesta kansanmurhan keskellä. Kerran miestensä kanssa ruokatauolla ollessaan heidän katseensa oli kiinnittynyt omituisen näköiseen, hassusti lyllertävään koiraan. Olion lähestyttyä he huomasivat, että se olikin jättimäiseksi paisunut rotta, jolla oli ruokaa tarjolla enemmän kuin se jaksoi syödä.
Kuten moni muukin Ruandassa, myös Ntazinda kääntää itse puheen siihen, miten elämää kootaan kasaan. Usein ihmiset eivät varsinaisesti mainitse kansanmurhaa, vaan puhuvat ajasta ”ennen” ja ”jälkeen”.
Butaressa ja muissakin yliopistoissa ja oppilaitoksissa järjestetään ennen opintojen aloittamista niin kutsuttuja solidaarisuusleirejä, joiden pyrkimyksenä on yhdistää ruandalaisia ja antaa heille mahdollisuus puhua tapahtuneista.
Samaan pöytään istutetaan tappajien ja tapettujen lapsia. Keskusteluryhmien ja historiasta puhumisen avulla yritetään puhdistaa pöytää niin, että elämää voitaisiin jatkaa rinnakkain.
”Minun on varmasti muita helpompi auttaa näitä ihmisiä, koska en ole ollut täällä kansanmurhan aikaan. Olen sopivasti ulkopuolinen ja minulle on helppo puhua”, sosiaalisihteeri Ntazinda pohtii.
Kaikesta huolimatta usko tulevaisuuteen ja presidentti Paul Kagameen on niin Ntazindalla kuin ruandalaisilla yleensäkin vahva. ”Ruandalla menee jo paljon paremmin. Nuoret olivat aktiivisia kansanmurhassa, mutta myös sen lopettamisessa.”
Yksinäiset muistojen vaalijat
Appollon Gateran työ on yksinäistä. Gatera on luiden puhdistaja Ruandan eteläosassa sijaitsevan Cyahindan kirkon ruumishuoneella. Hän huolehtii omalta osaltaan siitä, että kansanmurhan uhrit saavat rauhan ja että heitä ei unohdettaisi.
Aina kun uusia luurankoja löytyy, ne tuodaan ruumishuoneelle, missä Gatera yhdessä kahden muun vapaaehtoisen kanssa riisuu jäljellä olevat vaatteiden riekaleet, pesee ja lajittelee luut ja lopuksi laittaa ne omiin huoneisiinsa. Kaikki huoneet ovat käytössä: yhdessä on pääkalloja, toisessa sääriluita, kolmannessa esimerkiksi käsivarsia ja sormien pieniä luita.
Ikkunalaudalla on radio viemässä pois hiljaisuutta, mutta tänään vain yltyvä sade ropisee kattopelteihin.
”Teen tätä, koska selviydyin. Velvollisuuteni on huolehtia näistä ihmisistä.”
Ruanda on vahvasti uskonnollinen maa, ja moni tutsi etsiytyi kansanmurhan aikaan kirkkoihin turvaan. Niin teki myös Gatera, joka onnistui piiloutumaan niin, etteivät tappajat löytäneet häntä.
Nykyään näitä entisiä tappajia, vaaleanpunaisiin pukeutuneita vankeja kuljetetaan joka viikko gacaca-käräjöille kertomaan teoistaan.
Gateralle vaaleanpunaiset virrat ovat tulleet tutuiksi. Yksi heistä on juuri kuultavana samassa kylässä, jossa Gatera asuu. Kyläläisten keskuudesta valitut tuomarit tenttaavat, kuka antoi käskyjä ja keitä syytetty tappoi. Lempeän iltapäivätuulen puhaltaessa puiden varjostamalle näyttämölle mainituksi tulee porvoolainen ja moni muu.
Gacacan kokoontuessa jokaisesta perhepiiristä on oltava paikalla ainakin yksi jäsen. Vuosi toisensa jälkeen jatkuvat oikeudenkäynnit ovat tarpeellisia, mutta ihan aina ei jaksa keskittyä. Naiset värikkäissä kangakankaissaan hyssyttelevät kitiseviä ja venkoilevia lapsia.
Syytetty seisoo kädet puuskassa, katse maahan luotuna ja painoaan jalalta toiselle vaihtaen. Vaaleanpunaisen vanginpuvun päällä on violetti tuulitakki. Katse ei harhaannu yleisöön, jonka joukossa on myös erään pienen lapsen sukua. Lapsen, jonka hengen syytetty riisti ja hautasi pellon laitaan. Loppupuheenvuoron aikana tulee itku.
”Se en ollut minä. Minusta tuli eläin. Antakaa anteeksi. Toivon ja pyydän, että voitte vielä antaa minulle mahdollisuuden.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007
Annika Teppo