Anne Juntunen

Anne Juntunen halusi kaiken hallitsevaksi elokuvaajaksi mutta päätyi Palestiinaan keskelle konfliktia, johon maailma ei löydä vastausta.

Teksti: Marie Kajava

DemokratiaMuuttoliike ja pakolaisuusRauhaAasiaLähi-itäIsrael

anne_2917.jpg

Anne Juntusen on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka menevät Lähi-itään töihin vain poliittisista syistä. (Kuvaaja: Natalia Baer)

Nainen asuu Pariisissa. Hän tietää, miltä maistuu oikea croissant eikä epäröi kertoa sitä. Kyse on voista – paljosta voista. Ja ranskalaisittain kahvin on oltava mustaa ja vahvaa, sitä juodaan vain pieni tilkka kerrallaan, aina mustana.

Anne Juntunen, 34, ei kuitenkaan asu Pariisissa kulinarismin tai romantiikan vuoksi. Hän asuu Pariisissa, koska sieltä on helppo ja nopea lentää pois. Melko harvoin kuitenkaan Suomeen, syömään suomalaista voisarvea.

Juntunen on työskennellyt vuosia erilaisissa, pääasiassa Ylen toteuttamissa mediahankkeissa ympäri maailmaa: Pakistanissa, Afganistanissa, Keniassa, entisen Jugoslavian maissa. Hankkeet toivat kriisialueille välineitä omaan mediatuotantoon.

Juntunen syö voisarvea ja puhuu rauhallisesti opinnoistaan, ranskalaisten konservatiivisuudesta, nuoruuden leppoisasta kyläelämästä Hauholla. Juuri päättynyt joogaleiri Lapissa viimeisteli kesälomatunnelman. Itse asiassa Juntusella on ollut jo kevään ajan poikkeuksellisesti rauhallista.

Hänen viimeisin työrutistuksensa päättyi tammikuussa. Juntunen teki töitä Palestiinan kansallisen television uutistuotannon parissa.

"Suurin ongelma ovat taloudellista voittoa ja läpimurtouutisia tavoittelevat kansainväliset uutistoimistot, sillä lyhyillä ja nopeilla uutisilla ei saa Lähi-idästä yhtään oikeaa kuvaa", Juntunen kertoo tuohduksissaan, silmät pistävinä.

Hänen mielestään katsoja ei osaa sijoittaa uutista siihen laajempaan todellisuuteen, mikä Lähi-itä on. Uutisointi tukee mustavalkoista ajattelua: joku on hyvä ja toinen paha.

Lähi-idän kaltaista värien sekamelskaa on Juntusen mukaan hyvin vaikea tajuta länsimaisesta ajatusmaailmasta käsin.

Päätöstä lähteä Palestiinaan voi pitää Juntusen elämässä jonkinlaisena vedenjakajana. Hän oli ennen itsetietoinen, omien sanojensa mukaan jopa dominoiva ja hyvin kriittinen nuori nainen.

Jälkeen, eli jo matkalla lentokentältä Israelin puolen kautta Palestiinaan, taksissa istui nainen, joka ymmärsi, ettei tiennyt mitään. Hän ajatteli olevansa Raamatussa.

"Mä olin ihan hiljaa ja vaan kuuntelin. Tajusin sen, etten tiedä, enkä ollut kenttätyön vuoksi pystynyt seuraamaan maailman tapahtumia aktiivisesti. Se veti hiljaiseksi", Juntunen kertoo ensikosketuksestaan.

Basaarin kautta maailmalle

Juntunen halusi alun perin elokuvaajaksi. Tekniikka oli aina ollut hänelle helppoa, ja vuonna 1996 aloitetut opinnot Turun Taideakatemiassa varmistivat suunnasta.

"Kun valmistuin, lähdin Ylen Basaari-ohjelman kanssa tekemään ohjelmaa Petroskoihin. Se varmisti, että monikulttuurisuus on mun juttu."

Basaari-ohjelma vei Juntusen myös kouluttamisen pariin. Hän koulutti journalistitaustaisia maahanmuuttajia suomalaisen television ja muun median töihin.

Moni maahanmuuttajia ja pakolaisia koskeva asia avautui Juntuselle tuolloin, tekijöiden ja ihmisten kautta.

"En ollut ajatellut ennen, miten vaikea on päästä tietystä maasta toiseen maahan asumaan, tai ketkä ylipäätään saavat liikkua ja ketkä eivät. En ollut myöskään tiennyt, miten tarkasti pakolaiset luokitellaan ja rankataan ennen kun he pääsevät pakolaisiksi. Koko homman organisoituneisuus ja instituutioiden raadollisuus oli multa kateissa."

Ensimmäinen todellinen kontakti sota-alueisiin syntyi Pakistanissa 2002.

"Menin sinne tekemään Ylen ohjelmia ajatellen, että menen vaan ja teen, että mua eivät olosuhteet haittaa. Olin oppinut kuin luonnostaan, että työ ja tunteet on erotettava toisistaan."

Nyt, vuosia myöhemmin, on tullut ajattelemisen aika. Juntunen korostaa, että konfliktialueilla työskennellessä on opittava hyväksymään se, että elää suurta oppimisen aikaa, mutta tuo ajattelu ja sisäistäminen tulee vasta myöhemmin.

Pakistanissa Juntunen kävi Jalozain pakolaisleirillä. Sieltä suodatettiin noihin aikoihin iso osa maailman mediamateriaalista, vaikka ympärillä oli paljon kehittyviä ja toivorikkaampia leirejä.

Jalozain ”kuolemanleiriltä” Juntunen muistaa yhden nopean ja kristallinkirkkaan ajatuksen.

"Kysyin heti itseltäni, onko totta, että nämä ihmiset pidetään täällä, paikassa jossa ei ole mitään toivoa, poliittisista ja mediaan liittyvistä syistä: siksi, että saadaan uutismateriaalia maailmalle."

Vuonna 2003 Juntunen matkusti Afganistaniin. Aina-projekti oli ranskalaisen kansalaisjärjestön perustama mediakoulutuskeskus. Myös Suomi tuki sitä huomattavin rahasummin. Juntunen opetti afgaaninaisille videojournalismia.

"Siellä oli Taliban juuri kaatunut, eikä siis minkäänlaista visuaalista kuvaa. Lähdimme luomaan mediaa ihan alusta, jotta paikalliset saisivat kertoa itse asioistaan."

Afganistan opetti Juntuselle sen, että ihmiset arvioivat toisensa ensimmäisten kolmen tai viiden sekunnin aikana.

"Ihmiset ovat siellä kuin vereslihalla, he lukevat sinut heti. Kädenpuristus on ‘se’ hetki, sen jälkeen on myöhäistä."

Nainen ja länsimainen nainen

anne_2906.jpg Se, miten naisen kättä puristetaan, riippuu naisesta. Ensisijaisesti siitä, onko nainen länsimainen vai paikallinen nainen.

Paikallinen nainen ei voi irtisanoutua siitä selkäytimessä olevasta tietoudesta, joka kertoo, mitä nainen tarkoittaa tietyissä kulttuureissa ja mikä naisen paikka on – ainakaan ilman taistelua. Länsimaisella naisella on mahdollisuus sanoutua tietoisuudesta irti.

"En ajatellut siellä olevani nainen. Sitä ei saa ajatella. Kaikki ovat ihmisiä, ja sillä hyvä", Juntunen sanoo.

Vaikka tuohon aikaan Afganistanissa oli poliittisesti rauhallisempi vaihe, ja moni afgaaninainen riisui ensimmäistä kertaa burkhan yltään, Juntunen kuvailee sopeutumistaan paikalliseen kulttuuriin outona olemisen tilana.

"Päässäni oli ikään kuin kaksi tasoa. Tiedostin erilaiset tilanteet, mutta esitin, etten tiedostaisi. Mielessään saa olla epäileväinen, mutta sitä ei pidä koskaan näyttää."

Erityisen yllättävänä Juntunen koki tilanteen Balkanilla, jonne hän lähti Afganistanista.

"Saavuin paikalle kaapumaisessa tunikassa ja vastassani oli aikamiehiä, jo vuosia ammatissaan toimineita journalisteja, joille minun piti näyttää, miten uutisia tehdään", Juntunen naurahtaa.

"He katsoivat minua kuin pientä tyttöä, mutta oma itsetuntoni oli niihin aikohin uskomaton. Voitin miesten luottamuksen ensimmäisen päivän aikana."

Anne Juntunen korostaa tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden tunteiden tärkeyttä työssään. Vuosien kenttätyökokemukset ovat opettaneet, miten töitä paiskimalla todella saa käsinkosketeltavaa tai silminnähtävää tulosta aikaan.

"En voisi palata nyt Suomeen. Minulla on suuri luottamus työhöni. Se ei ole visioita tai papereita, joita pyöritellään, vaan konkreettisia tekoja."

Kun Juntusta pyydettiin vuoden 2003 lopulla mukaan Ylen hankkeeseen, joka toteutettiin Serbiassa, Montenegrossa ja Bosnia-Herzegovinassa, vastaus oli siis helppo antaa.

"Tarkoituksemme oli saada hajonnut Jugoslavia tekemään edes jollain tapaa yhteistyötä. Veimme sinne uutta teknologiaa ja opetimme käyttämän sitä televisiokerronnan kannalta parhaalla tavalla."

 

Jerusalem - kauneinta ikinä

On syystalvi vuonna 2004. Anne Juntunen on juuri astunut taksista ulos. Taksista, joka toi hänet läpi israelilaisalueiden aina palestiinalaisten alueelle Itä-Jerusalemiin.

Hän astelee Jerusalemin vanhankaupungin kivikujilla, koskettelee ikiaikaista vaaleaa kiveä, tummuneita kirkonseiniä ja katselee harvoja ihmisiä.

Notkahtaneiden portaiden ja holvikaarien keskellä Juntusesta tuntuu, kuin hän olisi hypännyt ajassa jonnekin aivan muualle.

Kivisen kaupungin pikkukujat on peitetty värikkäin kankain, matoin, koriste-esinein. Yhdessä kadunkulmassa tuoksuu vastajauhettu kahvi, toisessa nargilan eli vesipiipun makeus.

Rytmikäs pulputus kantautuu katukahvilasta. Vanhat palestiinalaisnaiset myyvät perinteisissä asuissaan tuoreelta mintulta ja salvialta tuoksuvia kimppuja.

Juntunen ostaa kadunkulmasta vastaleivotun leipäsen, joka maistuu kirpeälle maustesekoitukselle, zaatarille. Hän istuu jakkaralle syömään leipää ja juomaan pienestä lasista makeaa minttuteetä.

Nämä yksityiset onnenhetket ruuhkan ja melun täyttämässä kaupungissa muodostuvat Juntuselle tärkeiksi. "Kovia kokeneet ihmiset osaavat vielä rakastaa elämää."

Ajantaju katoaa lopullisesti vanhassa kirkossa, ikonien ja kynttilälampettien sekamelskassa, äärimmäisessä hiljaisuudessa. Juntunen on sanaton kaiken kauneuden edessä.

"Kun hiljentyy ajattelemaan jotain muutakin kuin politiikkaa, ymmärtää, että Palestiinassa on paljon kauneutta, ja Gazakin on hedelmällinen alue. Ei pidä antaa politiikan surmata kaikkea."

Anne Juntusen on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka menevät Lähi-itään töihin vain poliittisista syistä.

"Jopa uskonnot ovat mielettömiä. Islamissa ja juutalaisuudessa, molemmilla puolilla, on paljon kauniita asioita."

Hieman varovaiseen sävyyn Juntunen kertoo, että toisinaan ajattelee kriisin suojelleen Palestiinan seudun vanhaa kulttuuria, jopa säilyttäneen sen.

"Koska alue ja sen syvä kulttuuri ovat olleet tiukasti piilossa, omassa kolossaan, se ei ole ainakaan länsimaistunut ja hävinnyt kokonaan pois."

Juntunen vietti suurimman osan Palestiinan ajastaan Gazassa. Olosuhteet olivat hänelle täysin uudenlaiset. Tai pikemminkin: hän oli täysin olosuhteiden armoilla ja joutui ensimmäistä kertaa luopumaan omasta elämänhallinnastaan.

"Mitä tahansa olisi voinut tapahtua milloin tahansa. Mutta pelätä en osannut silloinkaan. Kyllä pelon tunne jäi äärettömän epäoikeudenmukaisuuden tunteen alle."

Juntunen yrittää kuvata sitä, miltä tuntuu, kun jokapäiväisen elämän jokainen asia on tekemisissä miehityksen kanssa.

"Kun yhtäkkiä rakennetaan portti koulusi ja kotisi väliin polulle, eikä sinulla ole toiselle puolelle mitään asiaa. Tai kun yhtäkkiä et voi mennä naapurikylän tyttö- tai poikaystäväsi kanssa naimisiin. Ja kaikki tietävät, että niin vain on. On, vaikkei siinä ole järkeä."

 

Median demonisoidut kuvat

Nyt nainen katsoo tuota kaikkea etäältä, suomalainen voisarven murunen hampaan välissä. On tullut ajattelun aika.

Juntunen kertoo päivästä, jolloin hän katsoi kotisohvallaan televisiosta Euronewsiä. Saman päivän aikana näytettiin kaksi uutislähetystä. Molemmissa kerrottiin Israelin entisen pääministeri Ariel Sharonin joutuneen sairaalaan.

"Ensimmäisessä uutislähetyksessä kuvattiin lyhyesti suurta israelilaisten joukkoa suremassa sairaalan ulkopuolella. Toiseen lähetykseen oli saatu jo ‘parempaa ja vakuuttavampaa’ sisältöä."

"Siinä oli yöotos Gazasta, jossa tiiviissä kuvassa mustiin naamioituneet miehet kiittivät rukoillen siitä, että Sharon joutui sairaalaan", Juntunen kuvaa.

Hänen mielestään nuo kuvat kertoivat olennaisimman: kyse on demonisoinnista. Siitä että "kolme seinähullua nostetaan palestiinalaisten kuvaksi".

"Maailman uutisointi ja median käyttö on poliittisesti puolueellista – ja nuo mielikuvat on luotu vuosien mittaan. Suomessa tilanne on kehittynyt parempaan suuntaan ja uutisointi on eettisesti kestävämpää. Tosin Suomeenkin tulee paljon uutisia kansainvälisiltä uutistoimistoilta."

Eniten Juntusta kauhistuttaa se, että Palestiinassa kasvaa sukupolvi, joka ei ole koskaan nähnyt kuin sotaa. Molemmilla puolilla kasvavat myös fundamentalistit, ääripäät. Ja heidän mukaansa pelataan.

"Jos otat jomman kumman puolen, Lähi-idässä on helppo olla. Mutta kun on se ‘kolmas pyörä’, elämä on kaikkein vaikeinta", Juntunen kuvaa.

Tuo Lähi-idän kahtiajako laajenee helposti Eurooppaa tai koko maailmaa koskevaksi itä–länsi-asetelmaksi, jossa mielikuvat istuvat todella tiukassa.

"Koko uskontojen, uskomusten, traditioiden ja sotien sekamelska on todellinen kliseiden suo. Pitää jatkuvasti muistuttaa itseään siitä, ettei sortuisi niihin ja yleisiin muka-totuuksiin – ja silti huomaa sortuvansa."

Juntunen korostaa sitä, että lopulta kaikki on purettavissa perustekijöihinsä. Että suurin osa Lähi-idän kriisialueella asuvista on hienoja ihmisiä, jotka elävät hienoa vanhaa kulttuuria.

"Molemmilla puolilla enemmistö ihmisistä on uhreja, erilaisten asioiden, ei ainoastaan sodan. Ihmiset ovat myös uskontojensa ja uskomustensa uhreja."


Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!