MARK WALLER
Mamelodi on laajalle levinnyt hökkelikylä.
”Mamelodiin, Mamelodiin itään ja länteen?” Huutelijat houkuttelevat matkustajia kombitakseihin eli minibusseihin, jotka suuntaavat kohti mustien asuinalueita, townshipejä.
Pretorian Van der Walt Street on kaikkina vuorokaudenaikoina täynnä ihmisiä ja takseja. Taksit kulkevat läheisille mustien asuinalueille. Olen matkalla Mamelodiin. Huutelijat saavat neljä randia (42 senttiä) jokaisesta täyttämästään taksista.
Kuskit lähtevät liikkeelle vasta, kun taksit ovat täynnä. Kyydissä on neljätoista matkustajaa, jos kuski on onnistunut saamaan päivän kiintiönsä täyteen. Joskus autoon tungetaan vielä muutama ylimääräinen matkustaja.
Iltaisinkin taksit pursuavat. Kuskit antavat suurimman osan päivätuloistaan taksien omistajille. Taksinomistajien yhdistyksillä on jatkuvia reviirikiistoja, jotka johtavat usein ammuskeluun, pahoinpitelyihin ja silpomiseen.
Etelä-Afrikan taksijärjestelmä on tehokas, epämukava ja vaarallinen. Liikenneonnettomuuksia on paljon. Taksiliikenne on osin säänneltyä, ja se syntyi ihmisten epätoivoisesta tarpeesta päästä kaukaisilta asuinalueilta apartheidinaikaiseen keskustaan ja lähiöihin töihin. Niin kuin moni muukin mustien asuinalueilla syntynyt ajatus, se oli kekseliäs ratkaisu julmaan ongelmaan.
Rotuerottelun eli apartheidin aikaan mustia pidettiin valkoisia huonompana rotuna ja heidät asutettiin omille asuinalueilleen, jotka sijaitsivat kaukana kaupunkien keskustoista ja niitä ympäröivistä hienostoalueista, jotka oli varattu ”ylivertaiselle eurooppalaiselle rodulle”.
Taksimatkalla näkee läpileikkauksen apartheidinaikaisesta kaupungista. Se on samanlainen kutakuinkin kaikkialla Etelä-Afrikassa, oli kyseessä sitten suuri tai pieni kaupunki: pääosin valkoinen liikekeskusta, ylä- ja alempiluokkaisten valkoisten lähiöt, teollisuusalue, luontoa ja mahdollisesti valtateitä tai rautatie.
Vasta sitten, paljon paljon kauempana, on mustien asuinalue. Joillakin alueilla on omat osansa ”värillisille” ja intialaisille.
Tämä on apartheidin terminologiaa. Laissa sitä ei enää käytetä, arkipuheessa kyllä. Apartheid-kaupunki on rakennettu kivestä, teräksestä ja öljysorasta. Demokratian jälkeinen muutos murenee rajaviivoilla. Mutta aineellinen todellisuus säilyy.
Matka Mamelodiin
Taksit ovat paras tapa tutustua maahan. Ne ovat myös paras tapa liikkua paikasta toiseen, jos ei ole omaa autoa. Suunnilleen kerran kuussa – siis joka 60. matkan aikana – näen jonkun toisen valkoisen taittavan lyhyen matkan taksilla.
Ruuhka-ajan liikennesumissa autoissaan istuvat valkoiset katsovat hieman ivallisesti tai huvittuneena taksissa istuvia valkoisia kasvoja. Jos juttelee kanssamatkustajien kanssa, he kysyvät todennäköisesti ensimmäisenä, miksi kuljet taksilla.
Matka Mamelodiin alkaa hohtavan yltäkylläisestä liikekeskustasta ja leikkaa sitten läpi valkoisen keskiluokkaisen Arcadian, jolla sijaitsevat ulkomaiset suurlähetystöt ja palatsimaiset kodit.
Matka jatkuu alemman valkoisen keskiluokan alueelle, Silvertoniin. Maisema vaihtuu ruosteisiin tehtaisiin, aidattuihin pensasalueisiin ja rautateihin. Sitten näkyviin tuleekin jo Mamelodi – valtava, laajalle levinnyt alue, jonka tuhansien pienten katujen varrelle talot on rakennettu aivan vieri viereen.
Pohjoisessa aluetta reunustavat vuoret, joten sinne se ei voi enää laajeta. Etelään ja itään se kuitenkin leviää ”epävirallisen asutuksen” eli aaltopeltihökkelien muodossa.
Käydessäni Mamelodissa asun Kalambazossa, joka on leviämässä itään. Se on vain muutaman korttelin päässä hökkelikylästä, jonka puolella monet ystävistäni asuvat. Kylän nimi on Mandela Village.
Tulitikkukoti
Kunta on luvannut hökkelikylän asukkaille kunnon talot. ”Kunnon talo” viittaa paikallisen jälleenrakennus- ja kehitysohjelman puitteissa rakennettuihin taloihin. Ohjelma oli osa optimistista kansallista kehitysstrategiaa, joka aloitettiin vuonna 1994 Nelson Mandelan hallituksen noustua valtaan.
Jälleenrakennus- ja kehitysohjelma hylättiin kaksi vuotta myöhemmin rahanpuutteen vuoksi, ja sitä seurasi uusliberaalimpi politiikka. Osia ohjelmasta on kuitenkin edelleen käynnissä, ja asuntorakentaminen on niistä yksi. Kolmisen miljoonaa kotia on rakennettu siisteihin riveihin mustien kaupunki- ja maaseutuasuinalueiden reunoille.
Ystäväni Onyika asuu projektissa rakennetussa talossa ja vihaa sitä. Talossa ei ole omaa rauhaa, sillä viidelle hengelle on varattu ainoastaan kaksi huonetta. Hänen ”huoneensa” on verhoilla rajattu patja.
Onyikasta se on kuin vitsi. Ei talo itsessään, vaan se, että apartheidin aikaan rakennetut nelihuoneiset tulitikkurasioiksikin kutsutut talot olivat paljon parempia. Ne ovat vankempia, ja niitä on usein laajennettu.
Asuntoprojekti on malliesimerkki julkisen ja yksityisen sektorin epäonnistuneesta liitosta. Yksityinen voitto on kuin väkivaltainen puoliso, joten sillä on etulyöntiasema.
Mustien oikeuksia ajavan vapautusliikkeen laatiman Vapauden peruskirjan kohta ”on tarjottava asuntoja, turvallisuutta ja mukavuuksia” tuntuu etäiseltä. Vastarintaliikkeestä syntynyt ANC-puolue pitää Peruskirjaa edelleen uuden ajan ohjekirjana.
Kun kunta rikkoo lupauksensa tarjota jälleenrakennus- ja kehitysohjelman asuntoja hökkelikylän asukkaille, kuten usein tapahtuu, ihmiset lähtevät kaduille osoittamaan mieltään. Poliisi vastaa mielenilmauksiin perinteiseen tapaan ampumalla ihmisjoukkoon muoviluoteja ja kyynelkaasua.
Näin on käynyt mustien asuinalueilla joka puolella maata, ei ainoastaan Mamelodissa. Mielenilmauksissa ei ole kyse vain asunnoista vaan perusmukavuuksista. Niitä rajoittavat joko se, ettei ihmisillä ole niihin varaa, tai se, että ne rappeutuvat, koska viemärit ja tiet hajoavat tai jäävät korjaamatta.
Mamelodissa on kuitenkin uutuudenkiiltävä ostoskeskus. Kunnallishallinto pitää sitä merkkinä panostuksestaan yhteisöön. Ostoskeskuksessa on kaikki keskustastakin löytyvät isot liikkeet, ja kyllä – siellä on myös McDonald’s.
Ostoskeskusta vastapäätä on mamelodilaisen Solomon Mahlangun patsas. Apartheidhallitus teloitti hänet vuonna 1979, koska hän oli osallistunut ANC:n käymään aseelliseen vapaustaisteluun Vapauden peruskirjan ehtojen toteuttamiseksi.
Mahlangun viimeisistä sanoista tuli hänen muistokirjoituksensa: ”Vereni ruokkii puuta, joka kantaa vapauden hedelmää. Kertokaa kansalleni, että rakastan heitä, ja että heidän on jatkettava taistelua.”
Julma lääke
Olen lähdössä ulos, kun huomaan hämmentynyttä liikehdintää ikkunani ulkopuolella. Joesta on jälleen löytynyt ruumis. Joki, tai pikemminkin puro, kulkee ruohoaavikon poikki joidenkin satojen metrien päässä Kalambazon talosta.
Menen yhdessä Portian, Kgotatson ja muiden kanssa katsomaan, mitä tapahtuu. Ihmisjoukko on kokoontunut puron varteen. Työnnymme väkijoukon läpi paikkaan, jossa maa viettää. Ruumis on miehen. Se makaa selällään lähes alastomana, housut nilkkoihin vedettynä, paljasrintaisena, pää ja hartiat purossa, veden alla.
Vastarannalla on poliisiauto etuovet selällään. Pelkääjän paikalla istuu valkoinen naispoliisi jalat ulkona autosta. Hän nojaa toista kyynärpäätään polveen ja polttaa tupakkaa.
Ihmiset sanovat, että miehen täytyy olla tapettu perinteistä muti-rohtoa varten, koska hänen sukuelimensä on leikattu irti.
Muti on perinteinen lääke, jota käytetään kaikenlaisiin vaivoihin. Se on antanut lisäksi nimensä murhille ja silpomisille, joiden tarkoitus on saada ruumiinosia noituudessa käytettäviin rohtoihin.
Kuuman aamutaivaan alla seisovat ihmiset ovat pahoinvoivia, pelokkaita ja voimattomia.
Kävellessämme takaisin talolle Kgotatso kertoo, että mutista saattaa saada 15 000 randia (1 500 euroa). Jotkut ihmiset uskovat hänen mukaansa edelleen ihmisestä valmistettuun mutiin, etenkin näin aidsin aikana.
Häivähdys 1930-lukua
Olen matkalla kaupungin toiselle laidalle haastattelemaan tohtori Pieter Mulderia, joka on Freedom Front Plus -puolueen keulahahmo.
Puolueen perustivat valkoiset oikeistolaiset vanhan hallituksen sotilaat. He päättivät olla nousematta aseelliseen vastarintaan enemmistövaltaa vastaan ja vannoivat sen sijaan uskollisuutta uudelle perustuslaille. Mulder on nykyään kansanedustaja. Hänen puolueensa sai prosentin kaikista äänistä ja neljä paikkaa parlamentista.
Tapaan tohtori Mulderin Pretorian yliopistossa, jossa hänen on määrä puhua osana luentosarjaa. Luentosarja käsittelee demokraattista muutosta.
Otan taksin Mamelodista kaupungin keskustaan ja sieltä edelleen yliopistolle. Istun juttelemaan tohtori Mulderin työtoverille, eversti Piet Uysille.
Kuusikymppinen pystytukkainen mies olisi enemmän kotonaan univormussa. Hän on kovin kiinnostunut Suomesta ja elämästä Pohjoismaissa. Hän on kuullut sisusta. Miehessä on häivähdys 1930-lukua.
Mulder puhuu rikollisuuden, turvattomuuden, murenevan demokratian, korruption, valtionvarojen ylenmääräisen tuhlaamisen sekä liiketoimintamahdollisuuksien ja vähemmistöjen oikeuksien tukahduttamisen vaaroista. Uskoakseni hän viittaa ”vähemmistöllä” valkoihoisiin afrikaanereihin.
Luennon jälkeen kysyn Etelä-Afrikan kehitystarpeista. Mitä tulisi tehdä syvenevälle köyhyydelle? Mulder paljastaa korttinsa auliimmin kuin olin odottanut: ”Etelä-Afrikan ja sen mustan enemmistön kehitystarpeet on sidottu muun Afrikan tarpeisiin, eivätkä ne erityisesti liity Etelä-Afrikan ensimmäiseen talouteen.”
Media, yliopistoväki ja liberaalit kehitysanalyytikot puhuvat paljon maan “kaksoistaloudesta”. “Ensimmäinen talous” viittaa pääosin valkoisessa omistuksessa olevaan suurteollisuuteen ja porvarilliseen elämään. ”Toinen talous” viittaa maaseudulla ja kaupungeissa elävän mustan enemmistön köyhyyteen. Erään valloilla olevan näkemyksen mukaan “toisen talouden” on otettava “ensimmäinen talous” kiinni parantamalla yrittäjyystaitoja.
Toinen näkemys kumoaa ajatuksen kaksoistaloudesta. Sen mukaan varakkaat hyötyvät köyhistä. He ovat ja ovat aina olleet yhtä. Kyseessä eivät ole ainoastaan siirtomaa-ajan jäänteet vaan sen jatkumo.
Rikollisuus vuotaa
Mulder on taitava puhuja. Hän ei suoraan käytä termiä “erillinen kehitys”, joka on kaunisteleva kiertoilmaus apartheidille. Kuitenkin hänen puheistaan saa käsityksen, jonka mukaan erillinen kehitys olisi täysin yhteensopiva nykyisen demokratian kanssa.
Mulderin julkisten puheiden pääteemana on rikollisuus, joka ajaa maasta sen lahjakkaimmat ja ammattitaitoisimmat kansalaiset. Mulderille ja muille etuoikeutetuille valkoisille vuoden 1994 jälkeisen ajan ongelmissa on kyse pelkästään rikollisuudesta.
Toisen näkemyksen mukaan on käynyt niin, että rikollisuus, etenkin varkaudet, ovat nyt vain yltäneet asuinalueille, jotka aiemmin olivat erottelun seurauksena tiukasti erillään muista.
Rikollisuus ei siis enää rajoitu kaukaisille mustien asuinalueille. Kriisistä siinä on toki tämänkin näkemyksen mukaan kyse, mutta vaikuttaa siltä, että hienostolähiöiden ja apartheidinaikaisessa valkoisessa kuplassa kasvaneiden mielestä se olisi maan ainoa kriisi.
He tuskin kuitenkaan ovat rikosten uhrien etulinjassa: yleisimpiä rikollisuuden muotoja eivät suinkaan ole autovarkaudet tai aseistetut ryöstöt, vaan lasten hyväksikäyttö ja väkivalta lapsia kohtaan. Lääketieteellisen tutkimuksen neuvoston (Medical Research Council) mukaan vuonna 2006 poliisi tilastoi 1 075 lapsenmurhaa, 23 453 lapsen raiskausta, ja 20 879 vakavaa lapsen pahoinpitelyä.
Aseet ovat tärkein kuolemaan johtavien väkivaltatapausten syy yli 5-vuotiailla lapsilla. Lasten raiskaukset muodostavat 40,8 prosenttia kaikista ilmoitetuista raiskauksista.
Neuvoston mukaan lasten raiskaukset ja pahoinpitelyt jäävät yleensä ilmoittamatta. Sen mukaan kriisi on saavuttanut ”epidemian mittasuhteet”.
Koulu etsii sponsoria
Kaupungissa koulujen oppilaat ovat ruuhkauttaneet Pretorius Streetin jalkakäytävät. On helteinen kesä, mutta lapsilla on päällään paksut siniset, punaiset tai harmaat koulupuvut. Useimmat lapsista ovat mustia, mutta joukossa on myös valkoisia kasvoja.
Monikulttuurinen näky lämmittää sateenkaarivaltiota etsivien vierailijoiden toiveikkaita sydämiä. Ennen demokratiaa kaikki kaupunkikoulut – jotka olivat myös parhaiten varustettuja ja saivat eniten rahoitusta – olivat pelkästään valkoisille.
Kuljen kombitaksilla Soshanguven asuinalueen Block L -osaan, 25 kilometrin päähän keskustasta. Siellä sijaitsee Arethabengin ala-aste. Arethabeng on sothon kieltä ja tarkoittaa “huolehditaan toisistamme”.
Soshanguve on Pretorian nopeimmin kasvava mustien asuinalue. Se saavuttaa kohta 400 000 asukkaan rajapyykin. Monet tulevat maaseudulta Pretoriaan tai Johannesburgiin etsimään työtä. Alue on jaettu 30 eri osaan, joissa kussakin on muutama sata katua. Yhdelläkään kaduista ei ole nimeä.
Alueen kouluissa on liikaa oppilaita. Ne mustat vanhemmat, joilla on varaa, lähettävät lapsensa kaupunkiin kouluun. Useimmille se ei kuitenkaan ole mahdollista.
Arethabengissa on noin 400 oppilasta. Koulu veloittaa koulumaksuja alle puolelta koulun oppilaiden vanhemmista. Loput rahoituksesta saadaan provinssin opetushallitukselta. Yli puolet koulun lapsista saa ruoka-apua, eli koulun keittäjät tekevät heille lounaan.
Ruoka-avun antaminen aloitettiin uudelleenrakennus- ja kehitysohjelman uudistuskauden aikana: leipää ja maapähkinävoita tai vitamiineilla täydennettyä maissipuuroa eli papia kastikkeen kera. Lounastunnilla lapset istuvat maassa syömässä muovilautasilta, sillä ruokalaa ei ole.
Vapauden peruskirjassa sanotaan koulutuksesta: ”Oppimisen ja kulttuurin ovet on avattava… Opetuksen on oltava ilmaista, pakollista ja tasapuolista, ja tarkoitettu kaikille lapsille.”
Arethabengin tiilistä rakennettu leikkikenttä on hajotettu, samoin koulun muutamat likaiset vessat. Juoksevaa vettä on saatavilla ainoastaan ulkona hanasta, ja kenttää reunustavassa luhistuneessa aidassa ammottaa aukkoja. Kouluun murtaudutaan säännöllisin väliajoin.
Valtiolliset koulut saavat paikallishallinnolta avustusta, joka käytetään lähinnä palkkoihin ja opetusvälineisiin. Loput on haalittava lahjoittajilta, yleensä paikallisilta yrityksiltä.
Tämä toimii keskustassa, jossa on paljon suuria ja kannattavia liikkeitä. Mutta Arethabengin ja vastaavien koulujen on turha toivoa avustusta paikallisilta yrittäjiltä. Soshanguvessa ei ole kuin huoltoasemia ja elintarvikekioskeja.
Kaikkea ei voi nähdä
Keskustassa Church Squaren aukiolla on käynnissä mielenosoitus, jonka ovat järjestäneet ANC:n vapautusarmeijan Umkhonto we Sizwen entiset sotilaat. Mielenosoittajat laulavat: “Mitä tapahtui kansalliselle demokraattiselle vallankumoukselle?” Tuimannäköiseen patsaaseen sidottuun banderolliin on kirjoitettu surulliset sanat ”Ponnistelumme tämän vapauden eteen ovat hyödyttömiä…”
Etelä-Afrikan ruohonjuuritason edistykselliset voimat tapaavat kutsua maan muutosta “kansalliseksi demokraattiseksi vallankumoukseksi”. Siinä demokratia pyritään tuomaan osaksi koko yhteiskuntaa, jotta päästäisiin menneisyyden väkivaltaisesta perinnöstä. Se aiheuttaa edelleen maassa niin paljon sekasortoa.
Monet kokevat, että tavoite on vaarassa, koska demokratiakehitys on pysähtynyt. Jotkut epäilevät, onko kansallista demokraattista vallankumousta lainkaan olemassa.
Vahvasti puolueellinen lehdistö on täynnä yksittäisiin poliitikkoihin kohdistuvia syytöksiä ja mustamaalausyrityksiä, ja vauhti vain kiihtyy entisestään, kun presidentinvaalit alkavat ja ANC:n miljonääriliikemiehet liittyvät vaalitaistoon.
Tämä on kuitenkin vain pieni osa siitä, mitä tämä maa pitää sisällään. Kaikkea ei voi nähdä, vaikka viipyisi kuinka kauan. Ja Etelä-Afrikka on selvinnyt paljon kauheammistakin koetuksista.
Sanasto
Apartheid tarkoittaa suomeksi eriyttämistä. Sillä tarkoitetaan Etelä-Afrikassa vuosien 1948-1991 vallinnutta rotuerottelupolitiikkaa, jossa maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan. Rotuerottelu alkoi kolonialismin myötä jo kauan ennen apartheid-aikaa, mutta apartheid teki siitä virallisen järjestelmän.
Erillinen kehitys on kaunisteleva termi, joka tarkoittaa apartheidia. Apartheid-hallitus käytti itse harvoin termiä apartheid ja puhui sen sijaan ”erillisestä kehityksestä”.
Englanninkielisten, brittitaustaisten valkoisten lisäksi toinen valkoinen vähemmistö ovat afrikaanerit tai afrikaanit. He ovat eurooppalaistaustaisia valkoisia, jotka puhuvat afrikaania.
Vapauden peruskirja (Freedom Charter) valmisteltiin järjestäytyneiden mustien kansankongressia varten vuonna 1955. Sen mukaan Etelä-Afrikan tulisi olla roduton yhteiskunta, jossa millään kansanryhmällä ei olisi erityisoikeuksia tai -vapauksia.
Afrikan kansalliskongressi (engl. African National Congress, lyh. ANC) on ollut Etelä-Afrikan hallituspuolue ensimmäisistä apartheidin purkamisen jälkeisistä vaaleista toukokuussa 1994 lähtien. Se perustettiin 1920-luvulla taistelemaan mustiin kohdistuvaa sortoa vastaan. Etelä-Afrikan entisen presidentin Nelson Mandelan vuonna 1961 perustaman ANC:n aseellisen siiven strategiana oli 1970-luvulla saada sabotaasilla aikaan mustien kansannousu. Mandela joutui vankilaan 1962, ja hän vapautui vasta 1990.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2008