Kolumni: Kaikki on rikki

Esa Salminen haaveilee Väyrysen linjasta, mutta palaa maan pinnalle.

Teksti: Esa Salminen

LyhyetKehitysyhteistyöAfrikkaEteläinen AfrikkaMosambik

Olen asunut Pohjois-Mosambikissa puolitoista vuotta. Sinä aikana kotitaloudestani on hajonnut ainakin kaksi voileipägrilliä, tehosekoitin, sauvasekoitin, pakastin, kaksi ilmastointilaitetta, kaksi puhelinlinjaa, kolmen huoneen sähköt, neljä jatkojohtoa, katto ja lattia, leveäteräinen keittiöveitsi, kannettavan tietokoneen akku, melkein kokonainen vaatevarasto ja kolmet kengät.

Toimistossa reistaavat jatkuvasti myös sähköt, netti, kopiokone ja faksi. Sähköt ovat nyt olleet poikki neljä päivää, eikä tilanne sähkömiehen mukaan näytä hyvältä. "Ehkä tällä viikolla", oli varovainen lupaus, vaikka mies ei vielä ollut edes saanut selville, mikä oli vialla.

Olen asunut Afrikassa kohta viisi vuotta, enkä vieläkään kunnolla ymmärrä, miksi mikään ei kestä. Toki huonolaatuinen sähkö, ihmisten välinpitämättömyys, varastaminen, kiinalainen tuontiromu ja köyhyys selittävät paljon, mutta turmelevan kokonaisuuden ydin jää edelleen suuren tuntemattoman uumeniin.

Aika usein näkee pohdittavan kehitysyhteistyön tehokkuutta. Mutta miten mikään työ voi olla tehokasta, jos iso osa ajasta menee korjaamiseen ja odottamiseen?

Tästä kaikesta ja muustakin turhautuneena haaveilen välillä Väyrysen linjasta. Siitä, että Afrikkaan tuotaisiin enemmän suomalaista osaamista, yrityksiä, insinöörejä ja ehkä koneitakin rakentamaan mustaa mannerta.

Aika pian kapsahdan kuitenkin maan pinnalle ja muistan pelloille ruostuneet lahjatraktorit. Lahjojen kun annetaan rapistua jopa tavallista nopeammin.

Kun kaksi vuotta sitten valmistauduin muuttamaan takaisin Afrikkaan, luin erään amerikkalaisvapaaehtoisen blogista, että kiinalaiset olivat lahjoittaneet Mosambikin Pembaan kaksi isoa bussia. Kaksi vuotta myöhemmin molemmat teräsjärkäleet ovat muuttuneet heiluviksi rotiskoiksi, joista toisesta puuttuu takaikkuna ja toisesta tuulilasi.

Uskokaa tai älkää, ratkaisu on ehkä budjettituessa.

Toki me tiedämme, että jos afrikkalaisille antaa rahaa, jotta he itse tekisivät kehitykselleen jotain, osa varastetaan ja loput käytetään tehottomasti. Mutta jos me teemme asiat heidän puolestaan, olemme paitsi tyhmiä, myös rasisteja.

Ajattelemme silloin, "ettei heistä ole siihen", ja juovumme omasta ylemmyydentunteestamme niin, ettemme enää välitäkään kehityksestä. Ilmeisesti vuosikymmenet eivät ole opettaneet, ettei ketään voi kehittää heidän omasta puolestaan. Kansan pitää katsoa kehitystään tyytyväisenä ja sanoa: Me teimme sen itse!

Tavallaan olen helpottunut, että tämä toinen Afrikan-jaksoni on päättymässä. Tällä kolumnipalstallakin jatkaa ensi vuonna joku toinen. Sayonara!


Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena tiedottajana Mosambikissa.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!