HELI SORJONEN
Howard Smith pitää ruosteesta ja muusta kauniista.
Karjaalla, Fiskarsin Kuparipajassa voi ihastella taidenäyttelyä. Näyttävien teosten keskellä on pieni laatikkohuone. Sen sisään voi astua, istahtaa katsomaan vanhaa kaitafilmiä itse taiteilijasta. Kuvien ihmiset juhlivat, musiikki raikaa, ja etualalla soittaa vimmatusti pianoa muuan tummaihoinen mies. Keskellä Suomen 1960-lukua.
Elämä on matka, sanotaan. Yleensä ilmaisu kalskahtaa kliseiseltä, mutta tällä kertaa on tehtävä poikkeus. Taiteilija Howard Smithin elämä todella on matka. Tuo matka alkoi 1920-luvun Yhdysvalloissa, New Jerseyssä.
Nykyään 80-vuotias Smith ei enää soita vimmatusti. Mutta kun hän istuskelee kaikessa rauhassa, kädet huitovat ja näyttävät, kertovat tarinoita kuin koskettimia pimputellen.
Tekemisen keveys
Smithin ja tämän puolison, keramiikkataiteilija Erna Aaltosen tontilla Fiskarsissa oli ennen omenapuutarha. Nyt maasta ”kasvaa” jotain aivan muuta: kaarevia muotoja, pyöriöitä, korkealle kohoavia teoksia, ruosteen värjäämiä metalliveistoksia.
Näkymä kilpailee Kuparipajan virallisen näyttelyn kanssa komeasti.
Smith pitää ruosteesta. Teokset pääsevät oikeuksiinsa syksyn sävyjen rinnalla. Hän astelee kirkkaanvärisessä, raidallisessa villapaidassaan rauhallisesti. Taidetta on paljon, nurmikon täydeltä. Smith tunnistaa kaikki teokset käsillään. Hän koskettelee niitä, sillä hän ei enää juurikaan näe.
Herra Smithiä naurattaa: moni on ihmetellyt teosten määrää. Taidetta on kaikkialla, ruohikon lisäksi kodin ulkoseinillä, sisällä talossa, lattioilla, pöydillä. Metalliveistoksia, keramiikkaa, naamioita, tekstiilitaidetta – kapineita, kapineita, kapineita.
Jussi Suomala nimesi hänet kapineiden herraksi Like kustannuksen syksyllä julkaisemassa Howard Smith -teoksessa.
”I like doing”, Smith hymyilee. Hän pitää monenlaisesta tekemisestä. Mutta suomen kieltä hän ei puhu. Kielen opiskelu on yksi asia, joka on jäänyt tekemättä. Ja se herra Smithiä harmittaa.
Lapsuus kynä kädessä
Smithin piirtämisen ilo alkoi jo lapsena. ”Eikä kukaan vastustellut sitä”, Smith lisää. Hän aloitti koulunkäynnin muutaman vuoden etuajassa, koska äiti oli kuollut, kun Smith oli 2-vuotias. Vanhemmat sisarukset kävivät koulua, ja heidän oli helpointa huolehtia pikkuveljestä samassa paikassa. Koulussa Smithin piirtämisinto vain kasvoi – hän sai käsiinsä lisää kyniä, saksia, askarteluvälineitä.
Smith ehti kouluttaa itseään erikoisella tavalla ennen varsinaista taiteilijakoulutusta. Hän värväytyi armeijaan, vaikka olikin rauhan mies. Smith halusi hankkia peruskoulutuksen ja nähdä maailmaa. Hän työskenteli toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa, lähellä eturintamaa Etelä-Koreassa, hieman myöhemmin Länsi-Saksassa.
Ja kaikkialla mies käytti armeijan työstä liikenevän aikansa katselemalla ja oppimalla, kiertäen gallerioita, tutkien rakennuksia, museoita, puutarhoja.
Varsinaisen taiteilijan työn ja opinnot Pennsylvanian taideakatemiassa Howard Smith aloitti kolmikymppisenä.
Tuolloin elettiin Kylmän sodan tuoksinnassa. Kommunismin nimissä järjestettiin nuorisofestivaaleja Euroopan eri kaupungeissa – ja oikeiston oli iskettävä takaisin, vastafestivaalein. Tällaiset vastafestivaalit järjestettiin myös Helsingissä vuonna 1962.
Yksi Suomeen kutsuttu oli nuori taideopiskelija Howard Smith. Hän päätyi festivaalille ilmeisesti CIA:n tuomana, vaikkei hän sitä tuolloin tiennytkään.
”Kaikki ‘vasen’, kaikki kommunismi, merkitsi tuolloin yhtä kuin Venäjä. Ja siihen Yhdysvaltojen oli reagoitava.”
Vastafestivaalin päärahoittajana toimi CIA ja Yhdysvaltain hallitus eri instituutioidensa kautta.
Hän tuli jäädäkseen. Yhdysvalloissa sisar pakkasi veljensä tavarat varastoon odottamaan.
Smith tutustui Suomessa lukuisiin tuon ajan nimekkäisiin taiteilijoihin. Häntä kehotettiin jäämään pidemmäksi aikaa. Herra Smithille sopi mainiosti suomalainen elämänasenne: käytännöllisyys ja se, ettei toisten asioihin puututa.
Lisäksi hän ihastui suomalaisen taidemaailman avoimeen ilmapiiriin. Sillä vaikka paperi on ollut aina materiaaleista rakkain, hän oli halukas tekemään monenlaista, kuvataiteen lisäksi niin tekstiilitaidetta kuin keramiikkaakin, metallitöitä ja paljon muuta.
Monipuolisuus on tuonut Smithille töitä “nimekkäiltä suomalaisilta”, kuten Arabialta, Wärtsilältä ja Vallila Interiorsilta. Ja toi se taideteollisuuden valtionpalkinnonkin vuonna 2001.
Perunoita oomme kaikki!
Tummaihoinen Smith oli 1960-luvun Suomessa harvinainen näky.
Hänellä ei silti ole rasistisia kokemuksia. ”No, kenties niitä on muutama, mutta ei sellaisia, joita viitsisin enää muistaa”, mies täsmentää.
Smithin kokemuksissa suomalaiset eivät ole epäluuloisia, vaan pikemminkin positiivisesti ja viattomasti kiinnostuneita tummasta miehestä. Tosin Smith on itse sitä mieltä, että hänellä on ollut onnea. Mies on kohdannut avoimia ja tiedostavia ihmisiä. Ja toisaalta hän on keskittynyt työnsä tekemiseen, eikä sen keskeltä ehdi niin havainnoida ulkomaailmaa.
Hetken, jolloin oma mieli rentoutui, Smith kuitenkin muistaa tarkasti.
Eletään 1960-lukua. Mies lähtee kodistaan Helsingin Kruununhaassa. Hän kulkee rautatieaseman edessä, kun huomaa yhtäkkiä olevansa paniikissa. Hän ei ymmärrä, miksi olo on ihmisten keskellä hätääntynyt. Hän katselee ympärilleen ja koettaa rauhoittua. Ja aivan yhtäkkiä kaikki ihmiset näyttävät – perunoilta.
”Aivan tavallisilta, siis”, Howard Smith kuvaa. Hänen pelkonsa laantui, ja kun hän jatkoi matkaansa kylään ystävän luo, hänen olonsa oli puhdistunut, alaston ja paljas.
”Olin tottunut siihen, että nuorena mustana amerikkalaisena täytyy ’olla aseistettu’ – ei tietenkään konkreettisesti vaan siten, että on varuillaan koko ajan. Peruna-kokemus sai minut ymmärtämään, että ihmiset ovat tavallisia kuin perunat, että minun ei tarvitse pelätä heitä.”
Kauneus ennen kaikkea
Howard Smith siirtyy istumaan sisätilaan. Miehen ei uskoisi olevan 80-vuotias, hän on näkökyvyn menettämistä lukuun ottamatta hyväkuntoinen ja terävä kun mikä. Silmien vuoksi hän istuu mieluiten varjoisessa paikassa.
Howard Smith -teoksen kirjoittanut Jussi Suomala kuvailee kirjassa, miten vei Smithille kerran kuivattuja papuja omasta puutarhastaan.
Pidin niiden väristä – karpalonpunaisesta laveerauksesta kellertävällä taustalla. Howard tutki niitä, kaatoi ne yhteen Ernan upeista kulhoista ja lisäsi verenpunaisen chilipippurin. Tutkimme hetken aikaa tulosta – kaikki siihen kuuluva oli miellyttävää – ja sitten Howard nousi keittämään kahvia. Pavut näyttivät jopa paremmilta, kuin olin kuvitellut.
Suomalan kuvaamaan hetkeen tiivistyy olennainen: Smithin ilo tehdä kauniita asioita. Nykyään hän nauttii ajassa matkaamisesta, muistelusta, sirpaleista.
Epäpoliittinen, mutta Obaman puolella
”Lapsuudenkodissa soi aina jazz. Se oli luonnollinen osa elämää. Ystäväni kotona yöpyi keikkailevia jazz-muusikoita, sellaisia kuin Louis Armstrong.“
Howard Smithille värikäs menneisyys on itsestäänselvyys, ei sen enempää. Hän lähti Yhdysvalloista kuohuvaan aikaan, juuri Martin Luther Kingin ja tummaihoisten kansalaisoikeuksien tunnustamista edeltävinä aikoina. Smithiä rotupolitiikka tai politiikka yleensäkään ei sen kummemmin innosta.
“En näe itseäni poliittisena ihmisenä. Tietysti olin tuohon aikaan Kingin ja väkivallattomuuden puolella, mutta ei sen enempää. Poislähteminen oli minun mielipiteeni.”
Suuret sodat, rasismi, taiteilijuus – kaikki jotain epätavallista ja kiehtovaa. Kaikille paitsi Smithille itselleen. Hänelle elämä on ja on ollut ihan tavallista. Hänelle on luonnollista tehdä suuria valintoja, seurata luottavaisin mielin omaa polkua. Mutta ei hän selkäänsä ole synnyinmaalleenkaan kääntänyt.
”Tietysti olen tyytyväinen esimerkiksi siihen, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Barack Obama. Hänellä on poliittisia taitoja ja hän on oikeiden ihanteiden mies.“
Mutta Smith korostaa, että Obamalla on edessään myös paljon vaikeuksia ja että hän tarvitsee taidokkaita ihmisiä rinnalleen.
”En ollut George W. Bushin puolella. En voi sanoa hänestä hyvää. Olin yllättynyt siitä, että aikoinaan löytyi niin monta ihmistä äänestämään häntä presidentiksi.”
Kerran Smith koetti muuttaa Suomesta takaisin synnyinmaahansa. Hän halusi aloittaa uuden polun. Mutta jokin oli muuttunut. Pian hän ymmärsi koti-ikävöivänsä Suomeen.
”Kalifornian kuuma kesä ei ollut minun juttuni”, Smith naurahtaa.
Kun hän palasi Suomeen ”seitsemän vuoden lomalta”, maahanmuuttovirkailijatkin hymyilivät leveästi ja toivottivat tervetulleeksi. Ja herra Smithistä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan lähtenytkään.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008