Kun suomalainen on pakolainen

Zambezi-näytelmä kääntää valtaroolit ylösalas - mutta mitä sitten? Miten suhtautua monikulttuuriseen teatteriin ihan tavallisena teatterina?

Teksti: Marie Kajava

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusKulttuuriTeatteriTasa-arvoEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Näyttämö natisee markkinatunnelmasta. "I have a special price for you", tarjous kaikaa yhden suusta. Toinen kantaa laatikoita, kolmas kauppaa syötävää. Laulu raikaa, kengät tömisevät.

Eletään 2010-luvun Zambezissa. Maa on täynnä laillisia ja laittomia pakolaisia Suomesta. Yön pimeydessä saapuneet hakevat turvapaikkaa Afrikasta. Euroopasta on päästävä pois.

Juuri tämä on Zambezi-näytelmän ja esityksen idea: sekoittaa pakka, tehdä vallanvaihdos. Näyttää, miten suomalainen perhe sopeutuu kuvitteelliseen zambezilaiseen yhteiskuntaan.

"Tai miltä tuntuu, kun menettää kaikki muut ulottuvuudet identiteetistään. Kaiken siihen asti saavuttamansa: koulutuksen, työn... Ja on vain ja ainoastaan maahanmuuttaja?" ohjaaja Ritva Siikala kysyy.

"Oman kansan puolustajat"

Näyttelijä Wali Hashi tietää vastauksen hyvin. Arvottomalta. Siltä, että koko elämä on vain sopeutumista.

Hashi saapui Suomeen pakolaisena, vahingossa vuonna 1990. Suomessa oli noihin aikoihin vain vähän pakolaisia, joten paperiasiat sujuivat helpommin kuin nykyään.

Toisaalta arkinen ilmapiiri täyttyi ennakkoluuloista. "Saatanan neekeri oli ihan perushuudahdus, jonka kuulin lähes joka päivä", Hashi sanoo.

Nyt Hashi on itse rasistin roolissa, näyttämöllä. "Tai pitäisikö sanoa, että roolihenkilöni on ennemminkin ’oman kansansa puolustaja’, heihin törmään Suomessa edelleen", mies muotoilee kohteliaasti, hiven ironiaa äänessään.

Dokumentaarinen hetki

Suomalainen perusperhe, pankinjohtajaäiti, hammaslääkäri-isä, kaksi tytärtä ja isoäiti, harjoittelee sopeutumista Zambezissa. Streotypiat kukkivat, ja niille nauretaan. Ei liene lainkaan väärä reaktio tuntea silloin tällöin myötähäpeää: "miten se nyt noin sanoo, tuohan kuulostaa aivan juntilta". Juuri sellaisiahan ihmiset ovat todellisessakin elämässä uuden suhteen: ennakkoluuloisia ja kökköjä.

Tietyssä dokumentaarisuudessa piilee esityksen juju. Näyttämöllä nähdään natiiveja: suomalaisia ja muualla kuin Suomessa syntyneitä ihmisiä. Hetkittäin he itsenään, paljaina ja puhtaina, kertovat enemmän kuin yksikään hyvin opeteltu vuorosana. Aivan kuten teatterissa yleensäkin.

Näyttelijä Eija Ahvo summaa: "Zambezin kivijalka ei muodostu ainoastaan näyttelijätekniikasta: se muodostuu hetkistä, jolloin näyttämöllä olevissa ihmisissä näkyy koko aihe."


Kommentti: Eksotismi rasittaa

Sitten, kun Zambezin kaltaista teatteriesitystä ei tarvitse nähdä vain monikulttuurisuuden, ennakkoluulojen, rasismin taikka vastaavan kautta - sitten ollaan lähellä tasa-arvoa ja tilannetta, jossa Suomen pitäisi jo olla. Kun monikulttuurisuus taiteessa ei ole eksoottinen itseisarvo, vaan lähtökohta tai näkökulma, jota ei mainita erikseen.

Katselin menneeseen eli lehtiartikkeleita Ritva Siikalan keskustelua herättäneestä ohjauksesta Aina jonkun tytär. Huomasin, että niistä valitettavan harva oli kirjoitettu teatterin tai taiteen näkökulmasta, syvällisesti saati kriittisesti suhteessa sisältöön. Suhde oli erilainen kuin teatteri- ja muissa taidealan artikkeleissa yleensä. Suurin osa Aina jonkun tytär -artikkeleista oli kirjoitettu joko hauskasta ja eksoottisesta "monikulttuurisen Suomen" - tai valittavan moralistin näkökulmasta.

Ei varmastikaan tyydytä pitkään Suomessa asuvia kaikenlaisia taiteilijoita.

Se on todella vaikeaa. Miksi itse haastattelin pakolaistaustaista Wali Hashia tai kirjoitin ennakkoluuloista? Miksen siitä, miten esityksen draamallinen rytmi kulkee tai kuinka näyttämökuva toimii?

Toki monikulttuurinen keskustelu on hyväksi, mutta on se myös rasittavaa. Se osoittaa, että matkalla ollaan - mutta matka on vielä pitkä.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!