maaliskuu 2008 - Maailman Kuvalehti

Kahlittu Mekong

TIMO KURONEN
Mekong-joen valuma-alueella elää yhteensä noin 55 miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa on maanviljelijöitä.

Thaimaan uunituore pääministeri Samak Sundaravej ilmoitti helmikuun alussa, että hän aikoo toteuttaa suunnitelman veden pumppaamiseksi Mekong-joesta Koillis-Thaimaan keinokastelua varten. Useita miljardeja euroja maksava hanke vaatisi maanalaisia tunneleita, valtavia pumppuja ja tekojärviä, joista vesi ohjattaisiin lähes puolen Suomen kokoiselle alueelle.

“Jos en olisi pääministeri, minulla ei olisi mahdollisuutta ajaa tätä hanketta eteenpäin”, Samak sanoi. “Valtion viranomaisten on autettava sen toteuttamisessa. Kansalaisjärjestöjen vastustuksesta en välitä.”

Aiemminkin monet Thaimaan poliitikot ovat lupailleet vastaavia suurhankkeita. Niillä he ovat saaneet kalastettua viljelijöiden äänet alueella, jonka maataloustuotantoa rajoittaa puolet vuodesta kuivuus. Maan keinokasteluviraston mukaan megahanke ei tosin kannata taloudellisesti, vaan kasteluvettä saataisiin halvemmalla sadekauden vettä varastoivien tekolampien verkostosta.

Samakin suunnitelma kuvastaa Mekongin valtioiden johtajien näkemystä, että joki on saatava tehokkaaseen käyttöön, jottei sen vesi valuu hukkaan. Mekongin rikkaan kalaston sekä suistoalueiden maatalouden kannalta on kuitenkin tärkeää, että joen luonnolliseen virtaamaan puututaan mahdollisimman vähän.

Aiemmin toteutetut patohankkeet ovat vähentäneet kuivan kauden virtaamaa Mekongissa. Tämä on johtanut suolaisen meriveden tunkeutumiseen Etelä-Vietnamin riisivainioille.

Yksityinen raha houkuttaa

Amerikkalaiset insinöörit suunnittelivat patoja Mekongin pääuomaan jo 1960-luvulla, mutta Vietnamin sota ja kylmä sota pysäyttivät alueelliset kehityssuunnitelmat kymmeniksi vuosiksi.

Sitten talousyhteistyö virisi uudelleen, mutta lamaantui Aasian talouskriisin takia vuosikymmen sitten. Kiina tosin aloitti Mekongin vuoristoisen yläjuoksun patoamisen.

Mekongin alajuoksun patorakentamisen portit avasi vajaat kolme vuotta sitten Maailmanpankki, kun se takasi lainat Mekongin sivujoen Nam Theunin NT2 -padolle Laosissa. Yhdessä Aasian kehityspankin (ADB) kanssa Maailmanpankki sai Laosin yksipuoluehallituksen vakuuttuneeksi siitä, että vesivoimalat ovat paras ase sisämaavaltion köyhyyden poistoon.

Laos innostui asiasta ja pyrkii nyt tosissaan Kaakkois-Aasian voimanlähteeksi. Maassa toimii kuusi suurpatoa, neljä on rakenteilla ja kymmenkunta odottaa rakennuspäätöstä. Suunnitteilla on lisäksi noin 50 muuta vesivoimalaa. Suurin osa sähköstä on tarkoitus myydä Thaimaahan ja Vietnamiin.

International Rivers -järjestön Mekong-kampanjoijan Carl Middletonin mukaan Nam Theun -hankkeen hyväksyminen kesti niin pitkään, ettei kehityspankkien raha enää kiinnosta Laosia.

”Maailmanpankin ja ADB:n sosiaali- ja ympäristökriteereiden vuoksi niiden päätöksenteko on raskasta, hidasta ja kallista. Nyt Laosin ja Kambodzhan hallitukset saavat hyvin edullista rahaa Kiinalta. Investoijat hankkivat puolestaan lainoja kotimaidensa yksityisiltä pankeilta, joilla ei ole sosiaali- ja ympäristöperiaatteita eikä niiden päätöksenteko ole avointa.”

Malesialainen Mega First Corporation ehdottaa Don Sahongin patoa Mekongin vesiputouksille Etelä-Laosiin. Kansalaisjärjestöjen ja tutkijoiden mukaan Don Sahongin pato voisi olla kuolinisku Mekongin rikkaalle kalakannalle.

Pääuoman padot vievät elinkeinon

Viime toukokuussa yli 30 kalatutkijaa lähetti varoituksen Mekongin rantavaltioiden viranomaisille. ”Don Sahongin padon sijainti on pahin mahdollinen, sillä se on kalojen vaelluksen maksimaalisessa keskittymässä. Sahong on ainoa paikka, missä Kambodzhasta ylävirtaan kutemaan nousevat kalat pääsevät helposti vesiputousten ohi. Pato voisi viedä pohjan kalastukseen perustuvilta elinkeinoilta kaikissa neljässä Mekongin alajuoksun maassa”, tiedemiehet totesivat.

Hieman alempana Kambodzhan Kratien maakunnassa kiinalainen China Southern Power Grid -yhtiö tutkii Samborin jättipadon toteuttamista. Suurin piirustuslaudalla oleva ehdotus eli 3 300 megawatin pato olisi peräti kymmenen kilometriä pitkä. Pato jakaisi uhanalaisen Irrawaddyn delfiinin asuinalueen kah-teen osaan.

Pääuoman patosuunnitelmat ovat lisänneet yhteistyötä myös alueen kansalaisyhteiskuntien välillä. Etenkin kambodzhalaiset kalastusosuuskunnat ovat heränneet puolustamaan yhtä maan tärkeimmistä elinkeinoista. Mekongin kalansaaliit ovat vuosittain noin 1,5 miljoonaa tonnia, peräti viidennes koko maailman makeanveden saaliista.

Viime marraskuussa noin 200 kansalaisjärjestöä 30 maasta vetosi jokivarren neljän maan yhteistyöelimeen Mekong-jokikomissioon, jotta se hillitsisi pääuoman padonrakennusintoa. “Vaikka komission tehtävänä on estää ja minimoida Mekongin vesivaroihin kohdistuvan kehityksen ja käytön haitallisia vaikutuksia, se ei ole vielä informoinut alueen asukkaita jokeen liittyvistä suunnitelmista”, vetoomuksessa sanottiin.

Laosin padot aasialaistuvat

Laosin ensimmäisen suurpadon Nam Ngumin rakensivat 1980-luvulla venäläiset. Sittemmin padonrakennuksessa ovat olleet mukana muun muassa Norjan valtionyhtiö Statkraft ja Ranskan Electricité du France, joka on nyt rakenteilla olevan NT2:n pääinvestoija.

Tuoreimpien patohankkeiden takana ovat eurooppalaisten sijaan aasialaiset yhtiöt. Laosin padoista ovat kiinnostuneet ainakin kiinalaiset ja vietnamilaiset valtionyhtiöt sekä thaimaalaiset yksityisyritykset.

Sivujokien ohella nyt tutkitaan pääuoman patoamista. Thaimaalainen yritys tutkii 1 260 megawatin Sayabouryn padon toteutettavuutta Pohjois-Laosissa. Reilun sadan kilometrin päässä Paklayn 1 320 MW:n padon rakentamista pohtivat kiinalaiset Sinohydro Corporation ja China National Electronics.

Nykyään Laosin ei tarvitse tukeutua patohankkeissa länsimaiseen rakennusapuun. “Länsimaiset konsulttiyhtiöt ovat huolestuneita asemastaan, sillä paikalliset vesivoimayhtiöt ovat entistä kokeneempia ja voivat toteuttaa hankkeet omin voimin”, Carl Middleton International Rivers -järjestöstä sanoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Suuret urheilumerkit pieniä edellä eettisyydessä

Isoista urheilutuotemerkeistä varsinkin Nike on ollut ostoboikottien kohteena 1980-luvulta asti. Nikeä on syytetty siitä, että sen tuotteet on valmistettu epäeettisissä olosuhteissa halvan tuotannon maissa.

Nyt kuitenkin pöydät ovat kääntyneet ympäri.

”Isot kansainväliset merkit, kuten Nike, Adidas ja Puma, ovat pidemmällä tuotteidensa valmistuksen valvonnassa kuin suomalaiset merkit. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nekään olisivat lähimainkaan riittävän pitkällä eettisessä tuotannossa”, kertoo tutkija Outi Moilala, joka on tehnyt Finnwatchin tuoreen raportin Hikipajat pinnalla – Suomen urheilukaupan hankintojen sosiaalinen ja ympäristövastuu.

Finnwatch on kansalais- ja ay-järjestöjen tietotoimisto, joka tarkkailee suomalaisia ja tänne sidoksissa olevia yrityksiä.

Suomalaiset merkit Karhu, Erätukku, Halti ja sauvoja valmistava Exel eivät valvo millään tavoin alihankkijaketjunsa tuotanto-oloja Kiinassa tai muualla Itä-Aasiassa.

Kolme kansainvälistä jättiyritystä ovat puolestaan julkistaneet alihankintaketjunsa, alkaneet reagoida tehdastyöntekijöiden oikeuksien loukkauksiin ja ovat yhdysvaltalaisen Fair Labor Associationin (FLA) jäseniä.

FLA on sosiaalista vastuuta edistävä järjestö, jonka kriteerejä jäsenet noudattavat ja joka tarkastaa alihankkijoiden tehtaita joka toinen vuosi.

FLA:ta on tosin kritisoitu muun muassa siitä, että sen kriteerit noudattavat kunkin maan lainsäädäntöä työviikon ja palkan suhteen sen sijaan, että se määrittelisi itsenäisesti palkan, joka todellisuudessa riittää elämiseen.

Moilala pohtii, johtuuko isojen merkkien eettinen etumatka pelkästään siitä, että ne ovat jatkuvasti julkisuuden valokeilassa. ”Onko julkisuus todella ainut syy sille, että parannuksia saadaan aikaan? Entä jos ne eivät tule julki?”

Tavoitteena ulkopuolinen valvonta

Kotimaiset vähittäiskaupat ovat sentään heränneet eettisyyden vaatimuksiin, tosin vaihtelevasti nekin.

Moilala haastatteli raporttia varten 15 suurinta urheilutuotteita Suomessa myyvää yhtiötä. Parhaiten kyselyssä pärjäsivät suuret keskusliikkeet ja huonoiten pienet urheilukauppaketjut, joilla ei ymmärrettävästi ole samanlaisia resurssejakaan valvoa tuotantoa kuin suuremmilla toimijoilla.

”Monet pahoittelivat haastattelussa sitä, ettei heillä ole voimavaroja valvoa tehtaita. Tavoitteena ei kuitenkaan tulisikaan olla se, että yritykset itse valvovat alihankkijoitaan, vaan että sen tekee ulkopuolinen, riippumaton taho”, toteaa Moilala.

Suurin urheilumyyjä Suomessa on Keskon Intersport. Markkinajohtaja Kesko on kunnostautunut myös eettisen valvonnan saralla. Kesko on ollut mukana kehittämässä sertifiointijärjestelmää, jolla yhtiöiden yhteiskuntavastuuta voitaisiin punnita. Se on saanut mukaansa myös muita toimijoita.

Kesko onkin raportin mukaan edelläkävijä yhteiskuntavastuullisuudessa, sillä se on vapaaehtoisilla toimenpiteillään edellä suosituksia ja lainsäädäntöä.

Isot keskusliikkeet ovat mukana kaupan omassa Business Social Compliance Initiative -järjestelmässä. BSCI-järjestelmän tarkoituksena on yhdenmukaistaa yritysten omia kirjavia vastuujärjestelmiä. BSCI:n vahvuus ovat ulkopuolisten, riippumattomien konsulttien tekemät tarkastuskäynnit tehtaissa. Se ei kuitenkaan ole yhtä tiukka kuin myös ay-liikkeen hyväksymä SA8000-standardi, joka on tiukin yhteiskuntavastuuta valvovista järjestelmistä.

BSCI- ja SA8000 -standardien ongelma on se, että alihankkijat kokevat ne kalliiksi ja työläiksi. Esimerkiksi Kesko ei ole kyennyt sertifioimaan tehtaita haluamassaan tahdissa.

Boikotointi ei kannata

Finnwatch suosittelee kaupalle ulkopuolisen valvonnan lisäksi selkeyttä ja yhdenmukaisuutta erilaisiin ohjeistuksiin. ”Esimerkiksi EU:lla on jo valmiina monikansallinen ohjeisto”, sanoo Moilala.

”Tavoitteena ovat sitovat säännöt kaikille yrityksille lainsäädännön kautta ja luotettava valvonta.”

Myös yhteistyö paikallisen ay-liikkeen kanssa on tärkeää esimerkiksi laatimalla raamisopimuksia työntekijöiden turvaksi.

Työntekijöiden tulisi myös pystyä valittamaan suoraan tehtaan asiakasyrityksille siten, ettei tehtaan johtoporras pääsisi sensuroimaan valituksia.

EU ei vaadi, että sen ulkopuolelta tulevissa tuotteissa tulisi ilmoittaa valmistajamaata. Mitä siis voi tehdä yksittäinen kuluttaja?

”Kuluttaja voi kysyä kaupalta tietoja tuotteen valmistuksesta. Ostoboikotteja emme sen sijaan suosittele. Niissä käy helposti niin, että yritys siirtyy käyttämään uutta alihankkijaa ja lopulta boikotin hinnan joutuvat maksamaan asiakkaan menettäneen tehtaan työntekijät.”

Moilala pitää tärkeänä sitä, että tehtaisiin pyritään luomaan pitkäaikainen suhde, jossa kaikki osapuolet sitoutuvat parantamaan työoloja.

Kuluttajat ovat yhä erityisen huolissaan lapsityövoimasta, vaikka huomattavasti laajempi ongelma ovat kuitenkin aikuisten työntekijöiden huonot työolosuhteet.

Kommentti: Haloo, kuuleeko omistaja?

Yksittäisen kuluttajan on vaikea vaikuttaa yritysten toimintaan. Voisiko vaikuttamisen tie kulkea yritysten omistajien kautta?

Moni tunnettu urheilija omistaa osia urheiluyrityksistä. Esi-merkiksi entinen hiihtäjä Harri Kirvesniemi on Karhun suurimpia omistajia ja alppihiihtäjä Kalle Palander on Haltin pienomistaja. Mitä jos urheilijan ihailijat ottaisivat yhteyttä suosikkiinsa ja ilmaisisivat huolensa niiden köyhien työntekijöiden puolesta, jotka valmistavat vaikkapa Palanderinkin sponsorivaatteet?

Entä voisivatkohan kantaa ottaa myös kaikki vakuutusyhtiö Ilmarisen tai Nordea-pankin asiakkaat? Ilmarinen omistaa osan Exel Sports Oy:tä ja Nordea on Amer Sports Oyj:n suurin yksittäinen omistaja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Ja tehokkain järjestö on…

Tiedätkö mikä on Suomen tehokkain järjestö? Tuskin. Mutta Yhdysvalloissa toimivia järjestöjä laitetaan järjestykseen jo useammankin arvioijan toimesta.

Järjestöjen rankkaajista tunnetuin on Charity Navigator -nettisivusto, joka asettaa järjestöt järjestykseen niiden tehokkuuden mukaan. Parhaiten raha-asiansa hoitaville on luvassa neljä tähteä, paarioille yksi. Tiedot kerätään järjestöjen vuosittain verottajalle tekemistä selvityksistä.

Järjestökentällä liikkuvat suuret rahat. Kymmenen suurimman yhdysvaltalaisjärjestön kulujen yhteenlaskettu summa ylsi 10 miljardiin dollariin viime vuonna. Yksin Amerikan punaisen ristin vuoden 2007 budjetti ylitti viisi miljardia dollaria.

Sivusto julkaisee myös erilaisia top ten -listoja. Kaikki listaukset eivät ole niille päässeiden kannalta mairittelevia: listoja on julkaistu niin tehottomimmista varainhankkijoista, ylipalkatuimmista järjestöpomoista kuin suurimmista hallintokuluistakin.

Sivusto on suunniteltu palvelemaan lahjoittajia, jotka haluavat valita rahoilleen mahdollisimman tehokkaan kohteen. Yhdysvalloissa voittoa tavoittelemattomille järjestöille suunnatuista lahjoituksista voi saada verohelpotuksia, ja lahjoituksia käytetään osana verosuunnittelua.

Sivusto arvioi vain sellaisia järjestöjä, joiden kotipaikka on Yhdysvalloissa ja jotka ovat toimineet vähintään neljä vuotta. Järjestöt voivat toimia kansainvälisesti.

Charity Navigatorin tapa arvioida järjestöjen tehokkuutta on saanut osakseen myös kritiikkiä: arvioissa painotetaan ennen kaikkea rahankäytön ja varainkeruun tehokkuutta. Itse toiminnan sisältöön tai tehokkuuteen ei sivuston arvio yllä.

Sitä, kuinka hyvin yksittäinen järjestö pystyy maailmaa parantamaan, ei sivusto pyrikään pukemaan numeroiksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Etelä-Amerikka katkoo elintarvikeriippuvuuden kahleita

”Kansa, joka ei pysty tuottamaan ruokaansa, on aina jonkun orja.”

Näin lausui latinalaisamerikkalaisen kansallisvaltion isä José Martí 1800-luvun lopulla.

Mikään kansa ei todellakaan ole pystynyt olemaan suvereeni, kulkemaan omin jaloin, kehittymään sosiaalisesti tai rakentamaan omaa kulttuuriaan ja sivilisaatiotaan tuottamatta itselleen välttämätöntä ravintoa.

Ilmiö on totta myös käänteisesti. Poliittisessa taistelussa taloudellisten ja geopoliittisten etujensa puolesta valtiot ja yhteiskuntaluokat ovat aina käyttäneet ruokaa aseena ihmisten alistamisessa.

Yhdysvallat on käyttänyt ruoan tuotantoa systemaattisesti ylivaltansa välineenä 50 viime vuoden aikana. Ensin se tarjoaa ruokaa apuna tai ostettavaksi. Näin muokataan ruokailutottumuksia ja rakennetaan riippuvuutta, johon ovat joutuneet kymmenet kansat Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Keino on ikivanha: annetaan kaloja, jottei väki ryhdy itse kalastamaan.

Maatalousteollinen kapitalismi ajaa hallitsemansa tuotantoteknologian avulla viljelijät kaikkialla omaksumaan samat monokulttuuriset menetelmät, koneistamisen ja myrkyllisten kemikaalien käytön.

Käytännössä koko maailma on joutunut tällaisen maataloudellisen riiston armoille. Se on nimetty sympaattisesti vihreäksi vallankumoukseksi.

Todellisuudessa kyse on vastavallankumouksesta. Miljoonat viljelijät kaikkialla maailmassa on alistettu riippuvuuteen, joka pakottaa heidät ostamaan tuotantopanoksensa ylikansallisilta yhdysvaltalais- ja eurooppalaisyhtiöiltä.

Tuhoisa tekniikka ei kunnioita luontoa. Tuotetuissa elintarvikkeissa on korkeita myrkkypitoisuuksia, jotka voivat sairastuttaa kuluttajat. Lisäksi nämä käytännöt lämmittävät maapalloa ja edistävät ilmastonmuutosta.

Monissa maissa, kuten Brasiliassa, maatalous on liikenteen ohella kasvihuoneilmiön pääsyyllinen.

Latinalaisen Amerikan maista erityisesti Venezuela on joutunut Yhdysvaltain politiikan uhriksi. Vaikka maalla on edellytykset tuottoisaan maatalouteen, se on öljytulojensa vuoksi ajautunut tuomaan 85 prosenttia elintarvikkeistaan ulkomailta.

Tilanne on saanut Venezuelan presidentin Hugo Chávezin valmistelemaan yhdessä maatyöläisten kansainvälisen Vía Campesina -järjestön kanssa hankkeita, jotka vähentäisivät riippuvuutta ja parantaisivat omavaraisuutta.

Ensi askeleena maataloustieteen opetusta uudistetaan ekologisemmaksi. Se tähtää terveellisten elintarvikkeiden tuotantoon ilman myrkkyjä. Yli 200 nuorta koko maanosasta osallistui vuoden mittaiseen kokeiluun.

Sen jälkeen Chávez vahvisti äskettäin Paulo Freiren latinalaisamerikkalaisen maatalousekologisen laitoksen perustamisen. Se toimii valtion pakkolunastamalla suurtilalla Barinasin kunnassa. Tämä vallankumouksellinen opinahjo kouluttaa maatyöläisten jälkeläisiä koko maanosasta agronomeiksi, joiden päämääränä on elintarvikeomavaraisuus.

Samaan aikaan organisoidaan vuorovaikutusta muiden maanosan oppilaitosten kanssa. Hyviä kokemuksia on Meksikosta, Nicaraguasta, Ecuadorista, Boliviasta, Paraguaysta ja Chilestä.

Täällä Brasiliassa Vía Campesinan jäsenjärjestö Maattomien maatyöläisten liike (MST) kehittelee kahta aloitetta.

Olemme luomassa tieteellistä perustaa kansojemme elintarvikeomavaraisuudelle samassa yhdentymisen hengessä, joka ohjaa Amerikkojen bolivarilainen vaihtoehto -järjestöä (Alba). Se syntyi vastareaktiona Washingtonin ylivaltaan alistetulle Alca-vapaakauppa-alueelle.

Toimintamme on vastaveto maatalous-teolliselle kapitalismille, joka tavoittelee vain voittoa hinnasta piittaamatta. Taistelusta tulee ankara ja pitkä, mutta luotamme siihen, että kansat ymmärtävät mitä on pelissä, ja luonto kostaa voitonhimoisille riistäjille.

Kirjoittaja on Brasilain Maattomien maatyöläisten liikkeen (MST) ja Vía Campesina Internacionalin jäsen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Nautinnon tuska

Jokin aika sitten televisiossa kyseltiin ihmisiltä ladun varrella, kiinnostiko heitä, mistä heidän hiihtovälineensä olivat peräisin. Kysely liittyi Finnwatchin selvitykseen, jonka mukaan suomalaiset urheilualan yritykset eivät tunne tuotteidensa tuotanto-olosuhteita riittävän hyvin. Yksi hiihtäjä totesi ykskantaan, että ei kiinnosta. Tärkeintä on se, että suksi luistaa.

Samoihin aikoihin lähetetyssä ruokaohjelmassa tähtikokki ilmoitti, että hänelle ruoan tarina alkaa kaupan hyllyltä. Siis vaikkapa sisäfileen historia alkaa lihatiskiltä.

Reagoin näihin näkemyksiin kahdella vastakkaisella tavalla. Toisaalta närkästyin: minusta tuntui käsittämättömältä, että joku voi sulkea ymmärryksensä kaikelta siltä, mikä ei tuotteessa tunnu, näy eikä maistu. Miten kenellekään voi olla salaisuus, että kehitysmaihin siirrettyyn tuotantoon saattaa liittyä kurjia työoloja ja lapsityövoiman hyväksikäyttöä? Ja kuka voi enää olla ajattelematta niitä kärsimyksiä, joita eläintuotteiden saattaminen kaupan hyllylle on vaatinut?

Toisaalta ajattelin, että yksinkertainen ilo käy mahdottomaksi, jos aina täytyy ensin pohtia kaikkia niitä mahdollisen tuhon ja kärsimyksen lonkeroita, joita viattominkin tavara raahaa perässään. Onko edes mahdollista pitää mielessä epäilyttävien raaka-aineiden ja valmistajien loputtomia luetteloita? Ja mitä seuraa siitä, että jokaisesta pienestä valinnasta tulee päättymättömien pohdintojen kohde?

Supermarketissa ei voi olla ajattelematta sääilmiöiden kaoottisuutta kuvaavaa perhosefektiä: perhosen siiven isku Brasiliassa vaikuttaa hirmumyrskyn syntyyn pohjoisella pallonpuoliskolla. Mitä kaaosteoreettisia vaikutuksia mahtaa olla sillä, että ostin suihkusaippuan jossa lukee Sodium Laureth Sulfate, kun minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tuo aine on?

En enää osaa nauttia ruoasta samalla tavalla kuin ennen. Tuntuu siltä, että tv-kokin rajallinen näkökyky olisi edellytys kulinaarisille nautinnoille. Ja laajemminkin sille, että voisi elää voimakasta, myöntävää elämää, joka ei olisi jatkuvan huonon omantunnon lamauttamaa.

Vastuullista ihmistä on alkanut vähitellen edustaa tyyppi, joka sanoo kuluttamiselle ja nautinnolle ”ei” ja elää kieltäymyksessä ja askeesissa. Tuon asenteen viehätys on helppo ymmärtää, sillä se tarjoaa selkeän vaihtoehdon arkisten valintojen kaaokselle.

Mitään uutta ja vahvaa ei kuitenkaan voi syntyä pelkällä ”eillä”. Kysymys kuuluukin, miten löytää voimalle ja ilolle paikka kulttuurissa, jossa jokainen myöntö on potentiaalisesti epäilyttävä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Gallup: Muuttuva kehitys

Kysymykset:

1. Mikä on mielestäsi suurin muutos Suomen kehitysyhteistyössä viimeisen 20 vuoden aikana?
2. Mikä on seuraava iso ”trendi” Suomen kehityspolitiikassa?

Risto Isomäki

Kirjailija ja aktivisti

1. Suurin muutos Suomen kehitysyhteistyössä ovat olleet ulkoministeriön suuret organisaatiouudistukset. Niiden myötä ulkoministeriöstä lakkautettiin virkamiesten mahdollisuus erikoistua kehitysyhteistyötehtäviin. Kaikki ovat nyt samassa diplomaattikarriäärissä. Tämä oli hyvin vakava virhe, sillä onnistunut diplomatia ja onnistunut kehitysyhteistyö vaativat hyvin erityyppisiä lähestymistapoja ja erilaista osaamista.

2. Seuraava suuri trendi on planeetan ylikuumenemisen vastainen taistelu. Teema on tietysti sanahelinän tasolla ollut jo Rion kokouksesta saakka yksi Suomen kehitysyhteistyön painopistealueista, mutta todellisuudessa Suomen rahoittama kehitysyhteistyö on tähän asti pääsääntöisesti lisännyt kasvihuonekaasujen päästöjä.

Nyt kun mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa, Itämeri jäi ensimmäisen kerran jäätymättä ja Jäämeri uhkaa vapautua kelluvista jäistä kesäisin jo vuonna 2020 tai 2030, asiaan aletaan suhtautua ihan toisenlaisella vakavuudella. Sitä paitsi ilmansaasteet tappavat jo kolmannessa maailmassa paljon enemmän ihmisiä kuin aliravitsemus, ja vesipula on toinen kasvava ongelma. Näitä voidaan vähentää samoilla keinoilla, joilla torjutaan ilmaston lämpenemistä.

Päivi Ahonen

Projektipäällikkö, Finnish consulting group

1. On opittu antamaan vastuuta yhteistyökumppaneille, kehitysmaiden valtionhallinnon päättäjille ja yhteisöjen ja järjestöjen kumppaneille. On opittu tekemään yhteistyötä samassa maassa kehitysyhteistyötä tekevien kahdenvälisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa. Nämä ovat suuria muutoksia verrattuna kehitysyhteistyön alkuvaiheisiin, jolloin avulla tuettiin paljon kehitysmaiden infrastruktuurin rakentamista ja avunantajat kantoivat suurimman vastuun projektien toteutuksesta ja hallinnosta.

2. Menetelmällisesti suurin muutos koskee siirtymistä projekteista sektori- ja budjettitukeen. Tukimuodot ovat tiivistäneet avunantajien välistä yhteistyötä maatasolla, ja maat ovat voineet oppia toistensa kokemuksista.

Menetelmiä tullaan jatkuvasti uudistamaan, jotta voidaan vastata akuutteihin tarpeisiin, muun muassa ilmastonmuutoksen torjumiseen ja sodista kärsineiden maiden tukemiseen.

Kehitysyhteistyön lisääntyvä kansainvälistyminen vaikuttaa tulevaisuudessa yhä enemmän Suomen linjauksiin. Todennäköisesti Suomi jatkaa liittoutumista niin sanottujen Nordic Plus -maiden kanssa ja kehitysyhteistyön avunantaja- ja saajamaiden väliset yhteiset sopimukset ja sitoumukset lisääntyvät.

Juhani Koponen

Kehitysmaatutkimuksen professori, Helsingin yliopisto

1. Suurin muutos on ollut Suomen kehitysyhteistyön sisällön valtavirtaistuminen kansainvälisen developmentalistisen kehitysideologian mukaiseksi. 1980-luvun lopulle asti Suomi kulki pitkälle omia teitään, tuki huolellisesti valittuja maita, joiden politiikka sai vapaasti vaihdella kunhan samalla voitiin ajaa myös omia lyhyen tähtäyksen (ulko)poliittisia ja taloudellisia etuja. Nyt Suomi vaatii samaa tiukkaan markkinatalouteen perustuvaa niin sanottua hyvää politiikkaa kuin kaikki muutkin ja laulaa köyhyyden vähentämisen, kumppanuuden ja omistajuuden kuorossa.

2. Vuoden 2007 uudesta kehityspoliittisesta ohjelmasta kuultavat vanhat suomalaiset äänenpainot, luonnontaloudellisen kestävyyden vaatimuksilla terästettyinä. Kuinka ja missä määrin ne toteutuvat ja kantavatko ne isoksi trendiksi asti, on toinen juttu. En erityisesti välittäisi että kantaisivat. On aivan terveellistä harjoittaa omaa ajattelua eikä vain peesata Maailmanpankin ja muiden isojen poikien vanavedessä, mutta mahdollinen paluu 1980-luvun kuvioihin on visio, jonka en soisi toteutuvan. Monimuotoisuuden lisääntyminen olisi hieno trendi, mutta se ei saa tapahtua lyhytnäköisen oman edun tavoittelun ehdoilla.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Tuontitavarana kehitys

SARA RIGATELLI

Jos Joanita Philemon saisi päättää, apurahoilla kunnostettaisiin ainakin terveyskeskus.

Kongwan ala-asteen rehtori Sandwel Pwenda ei usko, että Tansaniaan virtaava kehitysapu tekee tansanialaiset autuaiksi. ”Olen kuullut radiosta, että ulkomailta tulee paljon rahaa. Mutta missä se raha näkyy? Meille kerrotaan, että on saatu tukea aidsin vastaiseen taisteluun, mutta kun hakee aids-lääkkeitä, niitä ei ole”, johtaja ihmettelee koulun pihalla. ”En syytä auttajia välikäsien epärehellisyydestä, mutta soisin, että he seuraisivat tarkemmin, mihin rahat menevät.”

Terveysasemalla vauvoja punnitseva Joanita Philemon on samoilla linjoilla. ”Vain pieni summa kulkeutuu kyläläisille, jotka rahaa tarvitsevat. Luulen, että suuri osa päätyy tansanialaispomojen taskuun. Avunantajien ei pitäisi tyytyä raportteihin ja selityksiin, vaan tulla itse kysymään paikallisilta, mitä on saatu aikaan”, terveydenhoitaja kehottaa.

Keski-Tansaniassa sijaitseva Kongwa ei ole avustusyhteisön suosikkialuetta, mutta paikkakunnalla on törmätty myös kolikon toiseen puoleen: liikaan apuun. Rehtori mainitsee luterilaisen järjestön, joka jakaa perheille ruokapaketteja.

”Perheet jumiutuvat aloilleen, eivätkä tee mitään. Ajatellaan, että järjestö pitää huolen kaikesta. Kun se joku päivä lähtee, heistä tulee todella todella köyhiä”, hän pudistelee päätään.

Ei rahaa ilman paikallisten panosta

Apu menee valtaosin oikeisiin kohteisiin – Philemonin mielestä kaikki kohteet ovat oikeita. Mutta maataloudessa tarvittaisiin lisää koulutusta: uusia viljelymenetelmiä ja kasveja, jotka kestäisivät Kongwan kuivat olot.

”Maatalous on tärkeintä, koska ihmiset tarvitsevat ruokaa. Nyt koulutusta antaa yksi hanke. Jos minä saisin päättää, myös tämä terveyskeskus kunnostettaisiin. Hallitukselta ei siihen varoja heru”, Philemon toteaa.

Sekä rehtori että hoitaja myöntävät, ettei heillä ole suurimmaksi osaksi hajuakaan, mistä kehitysavustukset tulevat. Se tiedetään, että useat organisaatiot tulevat kahdeksi vuodeksi ja lähtevät, kun rahat loppuvat.

”Parasta olisi, jos avunantajat tekisivät ensin tutkimuksen, tarjoaisivat koulutusta ja sitten käytännön opastusta – ennen kuin kenellekään maksetaan yhtään mitään”, Pwenda ehdottaa. ”Apua pitää antaa vain osittain ja asukkailta vaatia aina omaa panosta. Pitkään. Rahan syytämisellä on huonoja vaikutuksia.”

Avulla on imago-ongelma Etelä-Afrikassa

kKehitysyhteistyön kannalta Etelä-Afrikan asema on erikoinen verrattuna muihin Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin. Maalla on ulkomaanvelkaa vain 2,2 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Kehitysavun osuus maan budjetista on vain noin kaksi prosenttia.

Tästä huolimatta ulkomaisilla avunantajilla on huomattavasti vaikutusvaltaa Etelä-Afrikassa. Tämä on joidenkin paikallisten mielestä ongelmallista.

Etelä-Afrikan demokraattisen läpimurron jälkeen 1990-luvun alussa monet avunantajat jättivät maan kokonaan tai kohdistivat rahansa suoraan hallitukselle. Vuoteen 1999 mennessä useat olivat lopettaneet tukensa siinä uskossa, että maan hallitus ottaisi vastuulleen avunantajien tehtävät.

Monet kansalaisjärjestöt joutuivat lopettamaan toimintansa, kun valtio ei rahoittanutkaan niitä samoilla summilla, joita ne ennen olivat saaneet ulkomaalaisilta avunantajilta. Kansalaisyhteiskunta kärsi tästä huomattavasti.

”Samaan aikaan Etelä-Afrikkaan ilmestyi lukuisia kansalaisjärjestöjä ja avunantajien edustajia rikkaista maista. Jotkut niistä ottivat hoitaakseen tehtäviä, jotka olivat ennen olleet eteläafrikkalaisten järjestöjen vastuulla”, kertoo Patrick Bond Kwa-Zulu Natalin provinssin järjestökeskuksesta.

Avun maine kärsii

Käsitys pohjoisen avunantajista on muuttunut negatiivisemmaksi Etelä-Afrikassa.

”Aiemmin apu koettiin solidaarisena tukena. Nyt se tuntuu holhoavalta avustukselta”, Vonani Bila Limpopon provinssin järjestöjen yhteenliittymästä kertoo.

”Nyt tänne sirotellaan erilaisia pohjoisen rahoittamia projekteja, jotka eivät juurikaan osu yhteen paikallisten tarpeiden kanssa. Yhteys paikallisiin yhteisöihin on käytännössä kadonnut.”

Tätä käsitystä vahvistavat myös viikoittaiset yhteisötapaamiset mustien asuinalueilla, joihin köyhyys keskittyy.

Pretorian lähellä sijaitsevassa Soshanguvessa paikallisella kunnallishallinnolla on kiireellisiä ongelmia: pitää turvata riittävä veden- ja sähkönsaanti ja järjestää asuntoja. Ulkomaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen apu

tuntuu varsin etäiseltä mahdollisuudelta, eikä siitä keskustella yhteisössä.

Naisten asemasta hiv/aidsiin

”Alkuun ulkomaalaiset avunantajat tukivat naisten aseman parantamista Etelä-Afrikassa, mutta nyt se on vähentynyt huomattavasti”, kertoo Philile Ntuli, jolla on paljon kokemusta Etelä-Afrikan uraauurtavasta Naisten koalitiosta.

”Avunantajat ovat siirtyneet rahoittamaan hiv/aids-työtä, mutta suhtautumalla välinpitämättömästi naisten oikeuksiin he pettävät ihmiset. Ei ole mahdollista hoitaa tautia puuttumatta naisten asemaan ja sukupuoliin liittyviin valtakysymyksiin, jotka ovat pitkälti syynä hiv/aids-kriisiin.”

Ntuli sanoo, että avunantajien toiminta perustuu nykyään piilomotiiveihin. Avunantajat väittävät tukevansa paikallista järjestöä, mutta eivät käytännössä ota lainkaan huomioon sen toimintatapoja. Tämä monimutkaistaa yhteistyötä järjestöjen ja avunantajien välillä niin paljon, ettei se enää ole kannattavaa.

Ntuli uskoo, ettei tämä johdu ainoastaan avunantajien tietämättömyydestä, vaan myös siitä, että he edistävät tiettyjä, ennalta määriteltyjä intressejä.

”He haluavat osaltaan vaikuttaa siihen, miten kehitys tapahtuu täällä. Avunantajien omat konsultit laativat kansalaisjärjestöjen taloussuunnitelmat lahjoitusrahojen käyttämiseksi. Ehdot ovat usein kansalaisjärjestön etujen vastaisia, mutta järjestöt joutuvat kuitenkin hyväksymään ne saadakseen tarvitsemansa rahat. Avunantajat eivät ymmärrä kontekstia, jossa he toimivat. Konsultit eivät puhu paikallisten kieltä.”

Bilan mukaan avunantajien motiiveja tulisi aina arvioida.

”On olemassa hyviä ja huonoja avunantajia. Jokaisella on kuitenkin oma ideologinen tavoiteohjelmansa.”

Suuret muokkaavat kehitystä

Suurilla rahoittajilla kuten Maailmapankilla on ollut paljon vaikutusvaltaa Etelä-Afrikan kehityksessä.

”Maailmanpankki on onnistunut tavoitteessaan tuoda uusliberaalia ajattelua makrotalouspolitiikkaan, asunto- ja infrastruktuuriohjelmiin, maauudistuksiin, veden hinnoitteluun ja sosiaaliohjelmien leikkauksiin”, Patrick Bond kertoo.

Hän huomauttaa, että Etelä-Afrikan hallitus on usein jättänyt huomiotta suurten kansanosien kiireelliset kehitystarpeet. Hallituksen ja avunantajien välit ovat vaikeuttaneet tutut ongelmat: ristiriitainen politiikka, heikot ohjelmat ja kestämättömät projektit.

”Apartheidin jälkeen ulkomainen apu on synnyttänyt kielteisiä mielikuvia – ja tähän on sekä äärimmäisen hyviä että joitakin huonoja syitä”, Bond sanoo.

Ntulin mielestä avunantajien pitäisi antaa avunsaajien asettaa ehdot rahan käytölle. Näin avunantajat voisivat todella toimia solidaarisesti niiden yhteisöjen kanssa, joita he väittävät haluavansa auttaa.

”Olisi tietenkin hyvä asia, jos ulkomaalainen apu voisi toimia. Nykyiset taloussuhteet kuitenkin nakertavat tätä mahdollisuutta.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Kulttuuripalat

Värttinä esiintyy Maailma kylässä -festivaaleilla

Suomen menestynein nykykansanmusiikkiyhtye Värttinä on mukana Maailma kylässä -festivaaleilla Helsingissä. 25-vuotisjuhlaansa viettävä yhtye esiintyy Kaisaniemen puistossa sunnuntaina 25. toukokuuta.

Lisäksi Maailma kylässä -ohjelmistossa kuullaan erilaista musiikkia maailmalta: lauantaina esiintyvä chileläinen Sol y Lluvia -yhtye on kuuluisa paitsi musiikkinsa myös avoimen Augusto Pinochetin politiikkaan kohdistuvan vastustuksensa vuoksi.

Maailma kylässä Kaisaniemen puistossa 24.-25. toukokuuta. festivaalin pääohjelma julkaistaan 4. maaliskuuta osoitteessa www.maailmakylassa.fi

Mikä ihmeen pamflettivillitys?

suomalaiset kustantamot koettavat kilvan puhuttaa. Muun muassa Into Kustannus ja Like aloittavat kevään aikana uuden pamflettien eli puheenvuorokirjojen sarjan ja Tammi elvyttää 1983 lakkautetun Huutomerkki-sarjansa.

Miksi juuri nyt on puheiden aika?

Jaana Airaksinen Into Kustannuksesta kertoo, että ajatus pamflettisarjasta on ollut vireillä jo vuosien ajan. Aikamme huutaa puheenvuoroja.

”Elämme nyt vanhan vallan murroskautta, eikä uudesta ole vielä tietoa. Silloin kaivataan keskustelutilaa”, Airaksinen kuvailee. Pamfletit ovatkin erilaisia visioita siitä, mihin suuntaan kehitys voisi edetä.

Kevään pamflettien kirjo on aihepiiriltään laaja aina puoluekritiikeistä ja pankkikriisin tarkastelusta Gandhin väkivallattomuuden filosofiaan.

Utopia rahasta ja rahattomuudesta

”Kumpi on naiivia: toivo vai epätoivo, usko vai epäusko?” kysyy Helsingin taiteellinen teatteri esityksellään Toivon operetti.

Teatteri Universumin näyttämöllä nähdään kaksi vaihtoehtoista kuvaa tulevaisuuden yhteiskunnasta – rahan ja rahattomuuden, maksamisen ja ilmaisuuden utopiat. Pyrkimys hyvään yhdistää molempia: toisessa todellisuudessa hankitaan vaurautta, toisessa aikaa.

Toivon operetin ensi-ilta 27. maaliskuuta klo 19 teatteri Universumissa Helsingissä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Guatemala on adoptioiden viimeinen villi länsi

LARISSA BRUUN

Vauvat odottavat adoptiopapereiden valmistumista.

Löysä lainsäädäntö ja adoptioissa liikkuva raha ovat tehneet guatemalasta lapsitehtaan, josta on viime vuosina adoptoitu suhteessa väestömäärään eniten lapsia maailmassa.

guatemala cityssä valmistaudutaan tiedotustilaisuuteen. Naisjärjestö Fundación Sobreviventes on marraskuisena aamuna lanseeraamassa Tyhjät kehdot -kampanjaansa.

Järjestö haluaa herättää keskustelua adoptiobisneksen ikävämmistä puolista: kadonneista lapsista. Paikalla on useita lapsensa menettäneitä perheitä. Joidenkin perheiden lapset ovat yhä kateissa, toisille taas on käynyt hyvin: pienet perheenjäsenet ovat löytyneet.

Samaan aikaan pääkaupungin paremman alueen hotelleissa syödään aamiaista.

Hotelli Marriotin ravintolassa liikematkalaisten keskeltä erottuu kourallinen adoptioperheitä. Ikkunapöydässä buffet-aamiaisella istuu tuore perhe: kaksi adoptioisää ja värikkäässä guatemalalaisessa kantoliinassa tyytyväisenä nuokkuva pienokainen.

Toisessa pöydässä äiti pahoittelee, että itkuisella tyttärellä taitaa puhjeta uusia hampaita, kun hän on niin huonolla tuulella. Ruokailusta ei tule mitään, kahvi kylmenee.

Hotellin kiiltäväksi putsatussa aulassa kukka-asetelmien keskellä tuore adoptiomummi harjoittelee kävelemistä lapsenlapsensa kanssa.

13 miljoonan asukkaan Guatemala on viime vuosina antanut asukasmäärään nähden suhteutettuna eniten lapsia maailmassa kansainväliseen adoptioon. Määrissäkin laskettuna lapsia adoptoidaan enemmän vain Etelä-Koreasta, Kiinasta ja Venäjältä.

Kasvava kysyntä ja helppo prosessi on tuonut adoptioiden pariin myös niitä, joiden mielessä ei ole vain lasten etu.

Yhden perheen painajainen

Olga Angélica López López on etsinyt 27. syyskuuta 2006 kadonnutta kuopustytärtään Arlenea jo yli vuoden.

“Nähdessäni ulkomaalaisia vanhempia kaupungilla guatemalalaisvauvojen kanssa haluan mennä heidän luokseen ja kertoa, ettei heillä ole aavistustakaan siitä tuskasta, jota me joudumme kärsimään. Minulle tulee niin paha olo katsoessani heitä. He lähtevät täältä onnellisina hymyillen, meidän elämämme on pirstaleina.” López López, 30, yrittää pidättää itkua. Kadonneesta tyttärestä puhuminen tuottaa tuskaa.

Arlene katosi, kun lapsenvahtina ollut López Lópezin äiti antoi tyttärentyttärensä vieraalle naiselle, joka oli väittänyt olevansa lapsen äidin ystävä. Sen jälkeen lapsesta ei ole näkynyt vilaustakaan.

“Kasvava määrä lapsia otetaan väkivaltaisesti vanhemmiltaan. Siitä huolimatta Guatemalassa on hyväksytty vuosi vuodelta enemmän adoptioita”, Norman Cruz sanoo. Hän on Fundación Sobreviventes -järjestön johtaja.

Vaikka Norman Cruz pitää adoptiota periaatteessa positiivisena asiana, nykytilanteessa hän haluaisi kieltää ne kokonaan.

”Olemme löytäneet siepattuja lapsia orpokodeista, adoptiopapereiden valmistumista odottamassa. On mahdollista, että lapsia kaapataan myös muuhun laittomaan toimintaan kuten elinkauppaan ja prostituutioon”, hän toteaa.

Viime vuosina noin 5 000 lasta vuodessa on saanut uuden perheen ulkomailta, lähinnä Yhdysvalloista. Joka sadas guatemalalaisvauva päätyi viime vuonna adoption kautta Yhdysvaltoihin.

“On valhetta, että meillä olisi 5 000 hylättyä lasta vuodessa”, toteaa lasten oikeuksia puolustavan Casa Alianza -järjestön johtaja Claudia Rivera. “Kyseessä on täysin kaupallistunut ja korruptoitunut toiminta. Suurin osa lapsista annetaan adoptioon alle vuoden ikäisenä. Siinä ajassa on hädin tuskin edes teoriassa voitu selvittää, ettei lapsilla todella ole ketään biologiseen perheeseen kuuluvaa, joka voisi ottaa heidät luokseen.”

Claudia Rivera kertoo, että varkauksien lisäksi maassa on myös tapauksia, joissa naiset hankkiutuvat tai pakotetaan raskaiksi, jotta syntyvä lapsi voidaan antaa adoptioon.

Telma Cristina Sol Solin kimppuun hyökättiin 21. kesäkuuta 2007, kun hän käveli bussipysäkiltä kotiin. Hyökkäyksessä vietiin hänen vastasyntynyt poikansa Jonatan Alejandro Martínez Sol.

Kun vauva löydettiin 27 päivää myöhemmin, hänellä oli jo uusi nimi ja uudet, ulkomaiset adoptiovanhemmat. “Orpokodissa, jossa vauva oli, lapsen kaapannut nainen sanoi, että etsii meidät käsiinsä, jos viemme lapsen.”

Toisen perheen unelmien täyttymys

Rivitalossa sijaitseva, kotoisan oloinen orpokoti Hannah’s Hope on yksi ulkomaisia adoptioita välittävistä järjestöistä.

Amy, 30, ja Doug, 31, Gastripth ovat lentäneet Cincinnatista Ohiosta tutustumaan kuukauden ikäiseen Aisliniin, ensimmäiseen lapseensa. Pari on pitkään toivonut lasta, mutta he eivät voi saada omaa biologista lasta.

Sohvalla lojuu pieni vaaleanpunainen nukke, lahja Aislinille.

“Prosessi on kestänyt reilun vuoden. Aloitimme lokakuussa 2006 papereiden kanssa ja helmikuussa 2007 pääsimme tyttölistalle odottamaan sijalle 38. Vielä tässä menee pari kuukautta ennen kuin voimme tulla takaisin hakemaan Aislinin kotiin kanssamme”, he kertovat.

Parin on myös tarkoitus tavata tulevan lapsensa biologinen äiti orpokodissa. Tapaaminen hermostuttaa.

“Mitä jos esitän väärän kysymyksen? Minua pelottaa myös kovasti, että lapsen biologinen äiti muuttaisi mielensä kesken kaiken”, vauvaa hartaasti odottanut Amy miettii.

Pari on kuullut arvostelusta guatemalalaisia adoptioita kohtaan, mutta pitää käyttämäänsä adoptiojärjestöä varmasti hyvänä. He tietävät miksi Aislin annettiin pois: biologisilla vanhemmilla ei ole varaa pitää lasta.

Erityisesti Amya ja Dougia on huolestuttanut puhe lakien muuttumisesta. ”Onneksi nyt näyttää siltä, että jo aloitetut adoptiot kuitenkin saatetaan loppuun vanhojen sääntöjen mukaan.”

Heille, kuten monille adoptiovanhemmille, lapsi on merkinnyt myös kymmenien tuhansien dollarien lainan ottamista. Rahaa kuluu lakimieheen, vaadittaviin lupiin ja papereihin sekä tietenkin lapsen asumiseen orpokodissa. Heidän käyttämänsä järjestö vakuuttaa, ettei biologisille vanhemmille makseta lapsista rahaa.

Bill, 30, ja Libby, 29, Ludtke ovat saapuneet Clevelandista Ohiosta tapaamaan kuukauden ikäistä Gabrielia. He kertovat adoption olleen luonnollinen vaihtoehto kolmannen lapsen kohdalla, koska suvussa on jo ennestään paljon adoptiolapsia.

Sekä Gastripthit että Ludtket ovat yhtä mieltä siitä, että lapsen adoptoiminen kotimaassa Yhdysvalloissa olisi ollut hidasta ja monimutkaista.

“Tämä ei mitenkään tee meistä hyviä tai huonoja henkilöitä. Kyseessä on toinen poika, siunaus meille ja elinikäinen sitoutuminen, mutta on totta, että usein adoptoijia kyllä kotona pidetään jotenkin maailmanparantajina tai sankareina”, toteaa Bill Ludtke.

Epämääräisten adoptioiden loppu?

Keski-amerikkalaista guatemalaa on pidetty laittomien adoptioiden paratiisina. Paperityöt on voinut hoitaa ripeästi, ja koko adoptio on hoitunut noin vuodessa. Ainoana maana Amerikoissa adoptiot on hyväksynyt notaari tuomarin asemasta.

Adoptioiden parissa arvioidaan toimineen noin 500-600 lakimiestä ja yli 260 välitystoimistoa. Lakimiehiä on usein osoitettu syyttävällä sormella epämääräisyyksistä, adoptioissa kun on liikkunut paljon rahaa. Vuosien keskustelun jälkeen epämääräisyyksien ja massa-adoptioiden oletetaan nyt kuitenkin loppuvan.

Guatemala on sitoutunut vuoden 2008 alusta lähtien noudattamaan kansainvälisiä adoptioita säätelevää Haagin sopimusta. Myös maan oma adoptioita säätelevä laki astui voimaan samaan aikaan.

Jatkossa ennen adoptiota on todistettava, ettei lapsella ole mahdollisuutta palata perheensä luo, eikä köyhyys enää ole riittävä syy lapsen luovuttamiseksi adoptioon. Lasta ei voi enää luovuttaa adoptoitavaksi heti syntymähetkellä vaan aikaisintaan kuuden viikon ikäisenä.

Guatemala on myös perustamassa paikan adoptioviranomaiselle, jonka on tarkoitus vastaisuudessa hoitaa adoptioita keskitetysti.

Ashley Williams Hannah’s Hope -orpokodista on tyytyväinen uudistuksiin.

”Varmasti adoptiot aluksi pysähtyvät, mikä on tietenkin myös lasten kannalta valitettavaa, sillä kestää jonkin aikaa saada lain mukaiset prosessit kuntoon. Hämäräpuuhissa mukana olleilla tuskin on mitään kiinnostusta saada asioita uusien sääntöjen puitteissa kuntoon. Heidän toimintansa loppuu nyt.”

Monet maat ovat kieltäneet adoptiot Guatemalasta adoptiojärjestelmän ongelmien takia. Suomeen on viimeksi adoptoitu Guatemalasta lapsi vuonna 1999.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Ylpeys ja ennakkoluulo

Madridiin muutettuani aloin kiertää kaupunkia paikallisen tuttavani Miguelin kanssa. Ihailimme upeita rakennuksia ja kävimme museoissa katsomassa espanjalaisten taiteilijoiden taidokkaita maalauksia.

”Espanjassa on enemmän sivistystä kuin missään muualla maailmassa”, Miguel totesi ykskantaan.

Väitin vastaan. ”Jokaisella kulttuurilla on omat rikkautensa.”

Mielipiteeni kaikui kuuroille korville. ”Ihmiset tulevat Espanjaan etsimään parempaa elämää, eivätkä suotta. Jos latinalaisamerikkalaiset ja afrikkalaiset työskentelisivät yhtä ahkerasti kuin me espanjalaiset, heilläkin voisi olla jotakin arvokasta. Mutta he vain laiskottelevat ja nauttivat alkoholia. Heidän saavutuksiaan ei voi edes verrata espanjalaisten saavutuksiin!”

Suutuin toden teolla. ”Valtaosa latinalaisamerikkalaisista ja afrikkalaisista tekee jatkuvasti raskasta työtä! Suuri osa heidän kulttuuriperinnöstään on tuhoutunut nimenomaan eurooppalaisten valloittajien ahneuden vuoksi!”

Uskottelin itselleni, että Miguel oli ääritapaus. Mutta kun liikuin siirtolaisten kanssa, monet muutkin espanjalaiset totesivat häikäilemättä, että en ollut ”kunniallisessa” seurassa. Latinalaisamerikkalaiset ystäväni luonnehtivat espanjalaisia rasistisiksi.

Ehdotin Miguelille, että hän lähtisi matkalle Espanjan ulkopuolelle kokeilemaan uusia elämyksiä. Mutta hän halusi mieluummin säilyttää tietämättömyyteen perustuvan ylpeytensä.

”Miksi lähtisin Meksikoon maistamaan tortilloja, kun täällä voin nauttia herkullista tortilla españolaa? Miten minua hyödyttäisi matkustaa Afrikkaan asti, kun voin seurata köyhien elämää Madridin siirtolaiskortteleissa?”

En jaksa enää ihastella mahtavaa Madridia. Rakennusten kultaisia koristuksia katsellessani muistan, mistä moinen rikkaus on alun perin lähtöisin: kauniista ja kaukaisesta Etelä-Amerikasta, kaivoksista, joissa miljoonat intiaanit saivat surmansa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008