Maailman levyt

Matti Ripatti esittelee musiikkia Etiopiasta, Vietnamista ja Algeriasta.

Teksti: Matti Ripatti

LyhyetKulttuuriMusiikkiAasiaKaakkois-AasiaVietnamAfrikkaItä-AfrikkaEtiopiaPohjois-AfrikkaAlgeria

The very best of éthiopiques

Manteca

Tuttuuden ja vierauden yhdistelmä kiehtoo korvaa jo heti ensitahdeilla, kun kuuntelee etiopialaista populaarimusiikkia. Välillä se tuo mieleen yökerhojazzin, joskus James Brownin tai jopa sen tyyppisen aasialaisen hempeän popin, joka soi thai-ravintoloissa. Useimmiten kuitenkin viileän, raukeudessaankin jännitteisen jazzin, johon tulee oudon unenomaista tunnelmaa jo äänitysteknisestä puutteellisuudesta - rakenteiden tuttuudesta huolimatta instrumenttien soinnit ja haikean kiihkeät laulusävelmät tuntuvat kantautuvan jostain rinnakkaismaailmasta.

Kun tätä amerikkalaisen sotilastukikohdan radioaseman levyjen antamien vaikutteiden ja paikallisen perinteen cocktailia maistelee kaikessa rauhassa, vaara riippuvuuden syntyyn on suuri. Ensimauksi aivan omiaan on tämä kahden levyn kokoelma, joka kierrättää Éthiopiques-sarjassa aiemmin julkaistua aineistoa.

Etiopialaisen populaarimusiikin historiassa on samaa kangastuksen kaltaisuutta kuin itse musiikissakin. Sen kukoistuskausi 1960-70 -luvuilla osui kahden diktatuurin saumakohtaan, joka oli sattumalta myös kulttuurillinen murroskausi. Etiopia modernisoitui ja sen pääkaupungissa Addis Abebassa vietettiin villiä 60-lukua siinä kuin muuallakin maailmassa. Railakasta yöelämää tahdittivat hotellien yökerhoissa ensin hotellien nimikkoyhtyeet ja myöhemmin myös itsenäiset bändit. Käytännössä melkein kaikki levytkin äänitettiin klubeilla, kahdella mikrofonilla ja vailla mitään mahdollisuuksia jälkikäsittelyyn. Kun keisari Haile Selassien valta vaihtui kenraali Mengistu Haile Mariamin valtaan 1970-luvun puolivälissä, klubit ja yhtyeet kuihtuivat ja koko etiopialainen kulttuuri kärsi iskun, josta se ei ole kunnolla toipunut vieläkään.

Tästä todistaa myös se, että kokoelmalta löytyy 2000-luvun tuotantoa täsmälleen yhden esityksen verran - mikä ei sinänsä tosin ole koko totuus etiopialaisen musiikin nykytilasta. Eniten kappaleita on ihan perustellusti vuosilta 1969-74. Esittäjät ovat kotimaassaan kiistattomia tähtiä, vaikka länsimaissa heistä tunnetaan ehkä vain Mulatu Astatge, ja hänkin lähinnä sen vuoksi, että Jim Jarmusch käytti elokuvassaan Broken Flowers Astatgen musiikkia.

Huong Thanh & Nguyên Lê: Fragile Beauty

ACT

Vietnamilaiset, kirkasäänisen Huong Thanhin laulamat melodiat yhdistyvät kertakaikkisen korviahivelevän kauniisti eurooppalaistyyppisen hienostuneeseen elektroniikalla höystettyyn jazziin, japanilaisen koton näppäilyyn, afrikkalaisiin rytmeihin ja ties mihin. Yhteistyökumppaneista tärkein on kitarat ja tietokoneet hallitseva Nguyên Lê, ja muutkin - mainittakoon vain kotoa soittava Mieko Miyazaki ja trumpetisti Paolo Fresu - ovat huippuluokkaa.

Souad Massi: Acoustic

Wrasse Records

Algerialainen, vuodesta 1999 Pariisissa asunut laulaja, kitaristi ja lauluntekijä Souad Massi liikkuu konserttialbumillaan kulttuurillisesti lähempänä synnyinsijojaan kuin studiolevyillään, mikä antaakin ylimääräistä kiinnostavuutta tähän kokonaisuuteen - joka on samalla laulujen best of -kokoelma. Kokoonpano on akustinen ja pieni, siihen kuuluu kahden kitaran lisäksi arabiluuttu ja rumpu.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!