Ei niin salainen

Mikä ero on vakoojalla ja tiedottajalla?

Kun sähköt menevät poikki kesken työpäivän, on turhaa jäädä toimistolle. Huonolaatuinen jännite on vienyt uudehkosta kannettavasta akun jo aikaa sitten, ja lämpötila nousee nopeasti sietämättömäksi, kun ilmastointi lakkaa. On parasta ottaa pari selvitystä kirjahyllyn lukupinosta ja mennä viereiseen kahvilaan, siellä sentään tuulee vähän.

”Mitä oikeastaan teet täällä?” kysyi tarjoilija kantaessaan lisää soodavettä pöytään.

”Tiedotan”, vastasin. Nainen kurtisti kulmiaan.

”Tarkkailen mitä Mosambikissa tapahtuu ja miten länsimaiden politiikka vaikuttaa ihmisten elämään täällä. Sitten kirjoitan selvityksiä, sähköposteja ja artikkeleita Suomeen”, selitin.

”Miksi?”

”Jotta työkaverini voisivat kertoa meidän poliitikoillemme, millaisia päätöksiä heidän olisi parempi tehdä.”

Tarjoilija mietti hetken. Kaikki muut valkoiset Pohjois-Mosambikin Pembassa työskentelivät joko yksityissektorilla tai perinteisissä kehitysapuhommissa. Tämä omien sanojensa mukaan vain luki, katseli ja kirjoitti.

”Olet siis vakooja”, tarjoilija summasi lopulta.

Niin kai. Hyväntahtoinen agentti, ei niin kovin salainen.

Tiedonvälityksen vapauduttua salaisten vakoojien ammattikunta lienee yhä harvalukuisempi. Toki kehityspiireissä on ihan oikeaakin vakoilua: huhutaan, että Yhdysvallat käyttää PeaceCorps -ohjelmansa vapaaehtoisia myös tiedusteluun, ja ”seksikkäiden” kohteiden, kuten Afganistanin ja Irakin kerrotaan kuhisevan apuvakoojia.

Pembassa homma on pitkälti jätetty meille, kirjoittajille. Mehän ajamme samaa: haluamme että ihmiset toisella puolella maailmaa tietäisivät enemmän. Lisäämme tietoa, tiedustelemme.

”En sentään”, toppuuttelin kuitenkin tarjoilijaa. ”Vain kirjeenvaihtaja, joka selvittää asioita perin pohjin ja kirjoittaa köyhyyden syistä.”

”Niin kuin mistä?”

”Vaikka siitä, kuinka öljy-yhtiöt tekevät täällä koeporauksia, tai siitä, miten sokerin hinnan nousu maailmalla saattaa hyvinkin pelastaa Mosambikin sokerintuotannon. Tai vielä siitä, kuinka Kiinan kehitys uhkaa Pohjois-Mosambikin metsiä.”

Eli siinä kuin perinteiset vakoojat selvittävät mitä toiset valtiot tekevät ja ajattelevat, me mietimme lähinnä, mitä yritykset ja kansainväliset järjestöt tekevät ja ajattelevat. Tai mitä ne tekevät ajattelematta.

”Niin, miten tuo poikkeaa vakoilusta?”

”Ei juuri mitenkään”, sanoin ja vein kuuman portugalilaisen kahvin huulilleni.


Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen tiedottaja Mosambikissa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Tilaa Maailman Kuvalehti