Ahmed Akar on monen kulttuurin ammattilainen

Kun tunisialainen nuorimies Ahmed Akar halusi aikoinaan nähdä maailmaa, tie vei Pariisin kautta Raumalle. Nyt kiinahullu monikulttuurisuuden ammattilainen vie harrastuksenaan suomalaista kulttuuria Kiinaan.

Teksti: Lauri Haapanen

LyhyetMuuttoliike ja pakolaisuusKulttuuriAfrikkaPohjois-AfrikkaTunisiaEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

 

MERJA HANNIKAINEN

vox.jpg

 

 

 

 

 

 

 

Ahmed Akar.

"Edellinen kokous hieman venähti. Ahmed Akar pahoittelee, vaikka kello on vain viisi minuuttia yli sovitun.

Akarin työhuoneessa Kulttuurikeskus Caisasssa tilaa on aavistuksen keskivertohuonetta enemmän: kirjoituspöydän lisäksi huoneeseen mahtuu kuuden hengen keskusteluryhmä. Ovenpielessä lukee johtaja.

Vuonna 1996 perustettu Caisa on Helsingin kaupungin kulttuurikeskus, joka pyrkii tukemaan kaupungin monikulttuurisuutta.

Suomalaisen julkishallinnon johtotehtävistä harvoin löytää maahanmuuttajia. Itse asiassa vuoden pestillä Caisan johtajana toimiva Akar on ensimmäinen. Tunisialaissyntyinen Akar on omistautunut työlleen - harrastuksia myöten:

"Vien suomalaisia esiintyjäryhmiä vierailemaan kiinalaisille kulttuurifestivaaleille. Olen tehnyt sitä vuodesta 1999, ja yhteensä mukana on ollut noin 400 ihmistä", Akar kertoo. "Ja kaikki tämä on tapahtunut omalla ajallani ja omalla kustannuksellani. Se on minun harrastukseni, olen Kiinahullu."

Akarilla on myös vankka työkokemus: Hän on ollut Caisan tiedottajana ja tuottajana yli kymmenen vuotta. Hän puhuu suomea, arabiaa, englantia, italiaa ja ranskaa sekä opiskelee kiinaa.

"Tässä työssä ei ole oikeastaan mitään sellaista uutta, mitä en olisi jo tiennyt. Mutta totta kai vastuuta tuli lisää ja työn määrä kasvoi."

Menetetty tilaisuus

Akar on seurannut suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumista lähes kaksi vuosikymmentä.

"Minulla on ollut se etu, että olen ollut mukana tässä sekä kohteena että tekijänä", Akar aloittaa. Hän puhuu suomea huolitellusti, nopeasti - ja paljon.

"Täytyy sanoa, että Suomi on menettänyt tilaisuuden kehittää talouttaan maahanmuuttajien avulla, kuten esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja Irlannissa on älytty tehdä. Meillä on vasta nyt huomattu, että kantaväestö ikääntyy ja kohta on työvoimapula."

Maahanmuuttajien ensimmäinen iso ryhmä saapui Suomeen laman kynnyksellä. Ajoitus oli huono.

"Taloudellinen suhdanne vaikuttaa ihmisten suvaitsevaisuuteen, ja me olemme edelleen jonkinlaisessa jälkikriisitilanteessa: työttömyys on kantaväestöllä 7-8 prosenttia ja maahanmuuttajilla jopa nelinkertainen".

Hänen mielestään lääke ongelmaan olisi nopea ja tehokas kotouttaminen. Kielikurssien tulisi olla kaikille ilmaisia ja pakollisia, ja niitä täytyisi olla riittävästi.

"Nyt matalapalkka-aloille halutaan rekrytoida työvoimaa Intiasta ja Pakistanista. Kuten tiedetään, näissä maissa perheet ovat usein isoja, joten tarvitaan halpoja perheasuntoja. Myöskään palveluiden suunnittelussa ei ole otettu uusien maahanmuuttajien tarpeita riittävästi huomioon."

Vuoden 2006 lopulla perustettiin Suomen Islamilainen Neuvosto, jonka tarkoituksena on lähentää suomalaista yhteiskuntaa ja islamia, mutta moskeijalle ei Helsingissä ole edelleenkään paikkaa. Miksi, Akar ihmettelee, pilaisiko mineraatti kaupunkikuvamme?

"Moskeijaan ei tulla vain rukoilemaan ja kuulemaan saarnaa, vaan se on myös sosiaalinen tila, jossa solmitaan suhteita, tehdään sovintoja, opetetaan lapsia ja kuullaan uutisia synnyinmaasta", Akar perustelee moskeijan tärkeyttä.

Poika aavikon laidalla

Siitä on pyöreät 50 vuotta, kun pienessä etelätunisialaisessa Jarjarin kylässä asuvaan maalaisperheeseen syntyi kuopus nimeltä Ahmed.

Viisilapsisen perheen pihapiirissä kasvatettiin vuohia, lampaita ja kameleita sekä viljeltiin viljaa, oliivipuita, viikunoita ja palmuja - lähinnä omiksi tarpeiksi mutta vähän myös myyntiin.

"Isäni ei itse ole koskaan käynyt koulua, mutta päätti lähettää kaikki lapsensa kouluun, siskoani lukuun ottamatta."

Tunisia oli saanut täyden itsenäisyyden Ranskan siirtomaavallasta vasta Ahmedin synnyinvuonna. Presidentti Habib Bourguiba hallitsi maata tiukin ottein, joskin sai aikaan myös hyvää: hän paransi vähemmistöjen asemaa ja panosti alueelliseen tasa-arvoon ja koulutukseen.

"Olot olivat kuitenkin vielä kurjat, eivätkä kaikki halukkaat päässeet kouluun. Varsinkaan tytöillä ei ollut maaseudulla asiaa kouluun, vaan he menivät naimisiin varsin varhaisessa iässä."

Lähin koulu oli 16 kilometrin päässä sijaitsevassa Tataouinen kaupungissa. Ahmedin äidinkieli oli arabia, mutta kouluopetuksessa käytettiin edelleen paljon ranskaa. Kotiin poika palasi kesäkuukausiksi.

"Toki se oli minulle vaikeaa, koska olin tottunut maaseutuun. Minulla oli kuitenkin alusta asti selvä päämäärä, että halusin kouluun. En ole koskaan reputtanut yhtään luokkaa", Akar kertoo.

Suomi vs. Välimeri

Vaikka Akarin juuret ovat Välimerellä, hän on kaikkea muuta kuin temperamenttinen ja räiskyvä etelänmaalainen. Akar ei huiski käsillään tai puhu päälle. Hän ei paljon hymyile saati naura, vaan on ennemmin vakavan asiallinen. Tyypillinen suomalaismies.

Hän haluaa myös tehdä selvän rajan yksityiselämäänsä: kotiinsa hän olisi voinut kutsua minut ystävänä muttei toimittajan roolissa.

"Ensinnäkin suorasukaisuus", Akar vastaa, kun häntä pyytää peilaamaan toisiinsa suomalaista ja Välimeren kulttuuria. "Täällä kielteinenkin asia sanotaan suoraan eikä pyritä naamioimaan sitä joksikin muuksi."

Hän arvostaa myös suomalaista kompromissipolitiikkaa, jossa eri puolueet voivat istua samassa hallituksessa, sekä epämuodollisuutta:

"Jos minulla on asiaa vaikkapa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsille, niin minun ei tarvitse jonkun kolmannen henkilön kautta yrittää saada häneen yhteyttä vaan hyvin todennäköisesti saan puhua hänen kanssaan suoraan."

Ja edelleen Akaria miellyttää suomalaisten jämpti aikakäsitys: Suomessa kello kolme tarkoittaa kello kolmea, kun afrikkalaisessa kulttuurissa se voi yhtä hyvin tarkoittaa viittä tai seitsemää.

"Minä olen aika täsmällinen aikatauluissa - jopa lomilla."

Saharan laidalla sijaitsevassa Jarjarissa lämpötila saattaa hyvinkin nousta 45 asteeseen. Suomen vuodenajat sopivat Akarille, vaikka inhimillisemmällä ilmastolla on kääntöpuolensakin: pimeys.

"Se on rasittavaa ja vaikuttaa mielialaan. Yritän tehdä silloin paljon töitä, niin ei tarvitse katsella pimeyttä."

Rakkaudesta Suomeen

Mutta palataan vielä 1980-luvulle. Valmistuttuaan ranskan kielen ja kulttuurin maisteriksi Tunisin yliopistosta Akar työskenteli muutaman vuoden maan suurimmassa ranskankielisessä lehdessä Le Temps’ssa.

Vuonna 1982 hän suuntasi stipendiaattina kolmeksi kuukaudeksi Lyoniin, vuonna 1984 jatko-opintoihin Pariisin. Tuohon aikaan nuori lingvisti ei tiennyt juuri mitään kaukaisesta maasta nimeltä Suomi.

"Sellainen mielikuva minulla oli, että Suomi oli vahvasti itäblokin maa. Tiesin myös Kekkosen, koska hän oli Bourguiban hyvä ystävä ja oli vieraillut Tunisiassa, sekä historiantunneilta sen, että Suomi ei suostunut ottamaan toisen maailmansodan jälkeen Marshall-apua vastaan."

Ratkaisevinta Akarin ja Suomen suhteessa oli, että hän tutustui erääseen Ranskan ja Espanjan vähemmistöjä tutkivaan naiseen, Tuijaan. Pari avioitui vuonna 1987, ja Akarin valmistuttua filosofian lisensiaatiksi keväällä 1989 heidän oli valittava, suunnatako pohjoiseen vai etelään.

"Minun lähtööni Tunisiasta ei liittynyt mitään dramatiikkaa, joten olisin hyvin voinut palata sinne ja jatkaa toimittajana lehdessä. Mutta minusta tuntui silloin, että Tunisia oli liian pieni ja liian homogeeninen paikka - yksinkertaisesti halusin nähdä maailmaa."

Ja missäs sitä maailmaa paremmin näkisikään kuin - Raumalla.

Vierailu vaimon kotikaupungissa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Akar valittiin kielikurssille Turkuun. Turku oli tuohon aikaan maahanmuuton pioneerikaupunki, ja kurssi oli lajinsa ensimmäisiä koko Suomessa.

"Se ryhmä oli ihan sillisalaattia, koska siellä oli yhdessä sekä lukutaidottomia että tohtoreita. Opettajilla oli myös ongelmia, koska heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta maahanmuuttajien opettamisesta", Akar muistelee.

Kolmikuukautisen kurssin päätyttyä pariskunta muutti Helsinkiin.

Akar laskeskelee, ettei ole ollut työttömänä montakaan kuukautta. Pelkästään hyvän onnen piikkiin hän ei asiaa kuitenkaan laita.

"Koen kyllä olleeni onnekas moniin muihin verrattuna, mutta täytyy sanoa, että olen ollut myös hirveän aktiivinen ja määrätietoinen", hän sanoo ja lisää heti perään:

"Ja rehellisesti sanoen vaimo on auttanut minua paljon."

Ovi on aina avoinna

Päätyönsä lisäksi Akar ahkeroi syrjintälautakunnassa, ihmisoikeuksien neuvottelukunnassa sekä media-asiantuntijana European Network Against Racism -verkoston Suomen-yhdistyksessä. Muuallekin häntä on kysytty, mutta kaikkeen aika ei yksinkertaisesti riitä.

"Ei sitä voi vain hääriä toimiston ulkopuolella. Henkilöstöhallinta on minulle tärkeää, ja ovi on aina auki omalle henkilökunnalle", Akar painottaa. Usein avoimesta ovesta ryntää sisään myös muita, yhdellä voi olla murheena oleskelulupa, toisella perheriita tai työpaikka.

"Ihmiset ovat joskus todella hätääntyneitä ja heillä on odotuksia, jotka ylittävät Caisan johtajan valtuudet. Tämä on kulttuurikeskus eikä meillä ole asiantuntemusta esimerkiksi sosiaaliasioissa. Ketään me emme kuitenkaan käännytä vaan yritämme etsiä henkilön, joka voi auttaa."

Tänään Akar on tullut töihin puoli kymmeneltä. Kello lähentelee jo kuutta, eikä hän ole ehtinyt käydä koko päivänä edes syömässä. On korkea aika päästää hänet kohti kotia.

Metrolla matka Ruoholahteen ei veisi kuin muutaman minuutin, mutta Akar taittaa työmatkansa jalan.

"En harrasta urheilua, mutta kävelen jatkuvasti. Kävellessäni minulla on aikaa ajatella omia asioitani ja olen silloin täysin omissa maailmoissani", hän selittää ja silmäilee kännykkäänsä tulleita viestejä.

Ei, vielä hän ei ole kuitenkaan menossa kotiin.

"Yksi kiinalainen ystävä odottaa minua, hän haluaisi viedä minut syömään."


Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!