Näet niin kuin näen

Marie Kajava pohtii sotajournalismin moraalia.

Teksti: Marie Kajava

NäkökulmatAasiaEtelä-AasiaSri Lanka

Minun piti lähteä alkuvuodesta työmatkalle Sri Lankaan - juuri silloin, kun tamilisissien ja maan hallituksen välinen sisällissota sai uusia käänteitä: kauheni, levisi ja kiihtyi.

Jo kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneen Sri Lankan sisällissodan vastapuolina ovat itsenäistä aluetta saaren pohjoisosista haluavat tamilitiikerit ja maan singaleesihallitus.

Sri Lankan hallitus irtisanoutui vuoden 2008 alussa tulitaukosopimuksesta, ja sen jälkeen väkivaltaisuudet ovat moninkertaistuneet - tai ehkä nähneet julkisemman päivänvalon.

***

Suuri osa toimittajista suunnittelee juttumatkansa huolellisesti, niin aihepiirin kuin aikataulunkin suhteen. Aikaa ja rahaa ei sovi tuhlata.

Huolellisuus on niin säntillistä, että voisi ajatella toimittajan päättävän etukäteen todellisuuden puolesta: kirjoitan tästä näkökulmasta. Laitan siis tuntemattoman maan ja sen ympäristön tottelemaan yleviä journalistisia tavoitteitani.

Sri Lankan kohdalla jouduin erilaisten haasteiden eteen. Todellisuus asetti ne.

Mietin moneen kertaan motiivejani. Olin käynyt Sri Lankassa muutaman kerran aiemmin, se oli muodostunut minulle tärkeäksi. Toisaalta tiesin, etten ole sotakirjeenvaihtaja eikä Kumppani sotajournalismiin keskittynyt lehti; toisaalta koin tärkeäksi mennä ja kirjoittaa myös muusta Sri Lankasta kuin sodan Sri Lankasta.

Saari kun on suomalaisessa mediassa edelleen lähes unohdettu.

Olisiko minulla pääsy vain siihen siivuun länsirannikkoa, jossa on vielä rauhallista ja jossa turistitkin viihtyvät? Rahoittaisinko tietämättäni sotaa yöpymällä hotellissa? Olisiko minulla kontaktia kokonaiseen Sri Lankaan?

Otin selvää. Ei olisi: tamilialueet on suljettu, ja liikkuminen saati työnteko saarella on muutenkin hankalaa tiesulkujen ja ratsioiden takia.

***

Etäisyys korostaa journalismin valtaa ja vastuuta - sekä ihmisten tiedonnälkää: kaukaiseen ja satunnaiseen herkkupalaan, kuten Sri Lankaan olisi lukijanakin mieluisa tarttua.

Jokainen tunnistaa päivittäisen sotauutisoinnin: kuvatoimistojen raflaavat kuvat yhdistettynä uutistoimistojen etäännytettyihin juttuihin. Niidenkin kohdalla monesta mahdollisesta todellisuudesta on valittu yksi "todellisuus". Sitä ei aina lukiessaan muista.

Ensinnäkin, on tosiasia, että toimittajalla on harvoin syvällistä tietämystä maasta, johon saapuu. Tietäminen vaatisi pitkää maassa asumista, sen kulttuuriin ja elämäntapaan sukeltamista.

Koska tähän on vain harvoin mahdollisuus, yleensä toimittaja on konfliktialueella täysin riippuvainen fikseristään, siis paikallisesta kontaktista, joka etsii haastateltavia ja tietoa, järjestää vaikkapa liikkumisen paikasta toiseen.

Periaatteessa voitaisiin siis sanoa, että sota-alueella toimittaja on alati toisen käden tiedon armoilla.

Vielä haastavammaksi työn tekee se, että kun aikaa kuluu, asetelmat sota-alueilla kasvavat mustavalkoisemmiksi. Puolueetonta tietoa on vaikea löytää. Sri Lankassakin kasvaa jo kokonainen sukupolvi, joka on elänyt koko elämänsä sotaa käyvässä maassa.

***

Kysymys on siis siitä, millaisia tarinoita meillä on oikeus kirjoittaa sotaa käyvistä maista.

Yhdessä ääripäässä toimittaja päättää etukäteen olettamastaan todellisuudesta. Toisessa ääripäässä todellisuus asettaa niin suuret rajoitukset, että toimittajalla ei ole pääsyä ytimeen. Kummassakin tilanteessa on kysymys kosketuksen saamisesta. Se on todella haastavaa.

Elämä sotaa käyvällä saarella ei lakkaa - ihmiset syövät, juovat, syntyvät, kuolevat. Mutta kun tietty rauhattomuuden raja on ylitetty, muu maailma näkee alueen vain sotajournalismin kautta.

En lähtenyt Sri Lankaan. En olisi saanut maahan sellaista kosketusta, joka olisi hyödyttänyt yhtään ketään. Osa minusta on ratkaisuun edelleenkin hiukan pettynyt.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!