Hopeaa suonissa

Cerro Rico tuotti kolmen vuosisadan ajan yli puolet maailman hopeasta. Hiki virtaa maan alla edelleen - mutta millaisissa olosuhteissa hopeaa kaivetaan nykyisin?

Teksti: Milla Kontkanen

PitkätTyöTalousKauppaAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaBolivia
MILLA KONTKANEN
reppis.jpg
Cerro Rico, eli "rikas vuori", on täynnä kaivoksia. Hopeaa on kaivettu vuoresta jo yli 460 vuotta.

Aamuaurinko häikäisee ja henki huuruaa maailman korkeimmassa kaupungissa Potosissa Koillis-Boliviassa. Kaivostyöläisten torilla on ruuhkaa. Naiset myyvät kojuistaan kokalehtiä, viinapulloja, vettä, tupakkaa ja räikeänvärisiä virvoitusjuomia. Kaivosmiehet lusikoivat sapuskaa ruokakojujen edessä istuen. Jotkut ovat menossa töihin, toiset kotimatkalla tunneleissa vietetyn yön jälkeen.

Potosin vanhoilla, kapeilla kaduilla aistii menneen loiston. Kaikkialla on kauniita kirkkoja ja ränsistyneitä taloja. Kattojen yllä lymyää Cerro Rico, eli ’rikas vuori’, jonka uumenista on kaivettu hopeaa jo yli 460 vuotta.

Cerro Rico on syy koko kaupungin olemassaololle. Se tuotti yli puolet maailman hopeasta 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun ja Bolivian itsenäistymiseen asti. Hopea rahoitti espanjalaisten maailmanvalloitusta ja koko Euroopan taloudellista kehitystä. Se ei kuitenkaan rikastuttanut paikallisväestöä.

Espanjalaisvalloittajat kuskasivat pakkotyöhön kaivoksille niin paljon Etelä-Amerikan alkuperäisväestöä, että Potosista tuli nopeasti mantereen suurin kaupunki. Sen väkiluku oli 1600-luvulla jopa Pariisia tai Lontoota suurempi. Kahdeksan miljoonaa ihmistä menehtyi kaivoksilla tai kuoli elohopeamyrkytykseen hopean rikastamoilla siirtomaavallan aikana.

Cerro Ricosta kaivetaan yhä hopeaa, mutta nyt tinan, sinkin ja lyijyn ohella. Vuoren rikkauksista on käytetty arviolta vain puolet, mutta toiseen puoliskoon on entistä vaikeampi päästä käsiksi.

Ilman hengityssuojaimia

Cerro Ricon Candelaria-kaivoksen ulkopuolella miehet sitovat käytävien tukemiseen käytettäviä puupölkkyjä kapeilla raiteilla kulkeviin vaunuihin. He katoavat vaunuja työntäen kaivoksen suuaukosta sisään.

Otsalamput ovat ainoa valonlähde kapenevissa ja madaltuvissa tunneleissa. On kuljettava kyyryssä ja polvillaan, ahtauduttava alas pienistä aukoista ja liuskaa alas. Neljännellä tasolla kaksi ilmeetöntä miestä lapioi rytmikkäästi kivimurskaa laukkumaisiin säkkeihin, jotka he kiinnittävät kattoaukosta tulevaan köyteen. Joku vetää säkit ylös.

Ulkona on ollut viileää, mutta maan alla tulee hiki. Happi käy vähiin huonosti ilmastoiduissa tunneleissa. Sitä on muutenkin vähän 4 100 metrin korkeudessa. Tekisi mieli ottaa suojamaski pois suun edestä, mutta ilma on täynnä kivipölyä, asbestia, syanidia ja rikkiä.

Kaivosmiehet eivät käytä hengityssuojaimia, vaikka juuri he tarvitsisivat niitä eniten. Kaivostyöläisten keskimääräinen elinikä on vain 40-45 vuotta. Suurin tappaja on silikoosi, eli kivipölykeuhko. Se on hitaasti etenevä keuhkosairaus, johon ei ole hoitoa.

Piru-setä viinalla suopeaksi

Juan Mamani Choque on entinen kaivostyöläinen, jonka isä, isoisä ja appi saivat myös elantonsa kaivoksilta. Hän on nähnyt keuhkosairauksien vaikutuksen.

"Appi köhi sängyssä viimeiset 15 elinvuottaan", Mamani Choque kertoo. "Isä oli 58-vuotias ja vaikutti terveeltä, kun hän sairastui, yski ja oksensi verta. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli."

Lähestyvien vaunujen ääni kaikuu tunnelissa. Hien ja pölyn peittämät miehet puskevat malmilla täytettyjä vaunuja.

Jostain kumisee kaukainen räjähdys. Sortumavaara on aina läsnä ja onnettomuudet ovat arkipäivää. Cerro Rico on niin täynnä tunneleita, että asiantuntijoiden mukaan koko vuoren olisi pitänyt romahtaa jo kuusi vuotta sitten. He suosittelivat vuoren muuttamista avolouhokseksi, mutta paikalliset vastustavat sitä - Cerro Rico kun on heille pyhä.

Valtio omistaa Cerro Ricon ja ottaa osan kaivostyöläisten tienesteistä. Virallisesti vuoren noin 10 000 kaivostyöläistä työskentelee itsenäisesti, monet osuuskuntien kautta. Ilmanvaihtoa pitäisi parantaa, tunneleita tukea ja hengityssuojaimia ostaa. Paremmat koneet ja välineet nostaisivat tuottavuutta. Kaikki pitäisi kuitenkin maksaa omasta pussista. Siihen ei ole kellään varaa.

Vähän ennen uloskäyntiä näemme paholaisen patsaan. Vuoren rikkauksia vartioivalla El Tiolla, eli ’sedällä’ on päässään sarvet, leuassa pujoparta ja haarovälissä erektio. Suuaukosta törröttää tupakoita; sylissä on kokalehtiä; jalkojen juureen on jätetty vesi- ja viinapulloja.

Lahjusten on tarkoitus pitää piru suopealla tuulella. Paikalliset uskovat, että El Tio voi ottaa ihmishengen, jos niin haluaa. Olot Cerro Ricon alamaailmassa ovat alkeelliset, eikä turvamääräyksiä juuri ole. Vain paholainen voi auttaa.

Toivo hintojen nousussa

Hopeaa ja muita metalleja erotetaan malmista Potosin neljässäkymmenessä rikastamossa. Altaista nousevia myrkkykaasuja on Mamani Choquen mukaan vaarallista hengittää pidempään kuin pari minuuttia.

Myrkyt ovat suuri riski rikastamon työntekijöille, mutta myös Potosin asukkaille ja ympäristölle. Joka päivä rikastamot käsittelevät tuhat tonnia malmia, josta jää 800 tonnia kivijätettä. Se kaadetaan luontoon käsittelemättömänä. Jätteet sisältävät rikkiä sekä prosessoinnissa käytettäviä aineita, kuten syanidia. Maahan ja vesistöihin pääsee jätteiden mukana myös paljon raskasmetalleja, muun muassa sinkkiä, lyijyä ja kadmiumia. Syövät ovat yleisiä Potosissa.

Työ on riskialtista, mutta työntekijät odottavat rikastuvansa. Mamani Choque kertoo, että kaivostyössä voi ansaita 90 euroa kuussa, jos tekee kahdeksan tunnin päivää kuutena päivänä viikossa. Rikastamojen myrkkyhuurujen keskellä voi ansaita 110 euroa.

Summat ovat suuria Boliviassa, jossa moni sinnittelee vain 30 eurolla kuussa. Silti kaivostyöllä tuskin rikastuu. Potosi on edelleen yksi Latinalaisen Amerikan köyhimmistä alueista.

Kaivostyöläiset elävät jatkuvassa toivossa, että metallien hinnat nousisivat ja tienestit paranisivat. Sillä välin monet perheet lähettävät lapsensakin kaivoksiin, vaikka lapsityövoiman käyttö on virallisesti laitonta. Kun koulut jäävät käymättä, vuosisatoja kestänyt köyhyyden kierre jatkuu.

Onnenpotkuna onnettomuus

Myös Juan Mamani Choque ajatteli vain rahaa, kun hän meni kaivostöihin 22-vuotiaana.

"Kiertäisin edelleenkin tunneleita, jos en olisi kymmenen vuotta sitten pudonnut kaivoskuiluun ja loukkaantunut", hän sanoo.

Mies joutui kahden kuukauden sairaslomalle, ilman korvauksia. Osuuskuntiin kuuluvilla työläisillä on oikeus sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon. Onnettomuuden sattuessa he saavat kuukausipalkkaa vastaavan korvauksen. Mamani Choque ei kuitenkaan ollut vielä liittynyt osuuskuntaan. Niin voi tehdä vasta neljän kaivostyövuoden jälkeen - häneltä puuttui yksi vuosi.

"Olisin palannut kaivoksiin onnettomuuden jälkeen, mutta vaimoni kielsi", Juan Mamani Choque sanoo.

Hän löysi töitä oppaana ja opetteli puhumaan englantia. Nyt mies opiskelee opettajaksi. Alkupalkka on huonompi kuin kaivostyöläisen, mutta myöhemmin se nousee korkeammaksi.

"Olinkin onnekas, että jouduin onnettomuuteen."

Juan Mamani Choque vakuuttaa, ettei päästäisi lapsiaan kaivostöihin, jos he haluaisivat sinne jonain päivänä mennä. "Tappaisin heidät vaikka mieluummin", hän vannoo.


Hopean reitit

Vain kolmasosa maailman hopeasta päätyy koruihin ja pöytähopeoihin. Noin 40 prosenttia menee teollisuuden käyttöön. Vajaa neljännes tarvitaan valokuvafilmien valmistukseen, mutta osuus pienenee koko ajan digitaalikameroiden yleistyessä.

Suomen suurin jalometalleja välittävä tukkukauppa on K.A. Rasmussen. Vain kolmasosa yhtiön suomalaisille koruvalmistajille ja teollisuudelle myymästä hopeasta on uutta. Valtaosa on kierrätettyä hopeaa. Niklas Sundman K.A. Rasmussenilta kertoo, että uusi hopea tulee Ruotsin kaivoksilta; kierrätetyn hopean alkuperää on mahdotonta tietää.

Osa kotimaisista koruvalmistajista ostaa hopeansa kansainvälisiltä markkinoilta, eikä tiedä, mistä hopea on peräisin.

Tuotantoluvut antavat vihiä hopean mahdollisista alkuperämaista. British Geological Surveyn mukaan Bolivian naapurimaa Peru oli maailman suurin hopeantuottaja vuonna 2005. Perässä tulivat Meksiko, Kiina, Australia, Chile ja Yhdysvallat. Bolivia oli sijalla yksitoista.

Vain neljäsosa maailmassa kaivetusta hopeasta saadaan hopeamalmista. Suurin osa erotetaan muiden metallien rikastuksen yhteydessä, kuten tehdään nykyisin Potosissa. Suomesta hopeaa saadaan esimerkiksi Porin kuparikaivoksen sivutuotteena.

Suurin osa maailman hopeasta kaivetaan laajamittaisella kaivostoiminnalla. Suurien kaivosyhtiöiden on yleensä pidettävä kiinni tietyistä ympäristö- ja turvallisuusstandardeista saadakseen toimilupia. Kuitenkin esimerkiksi Perussa laajamittainen kaivostoiminta on aiheuttanut vakavia ympäristöongelmia.

Pienimuotoinen kaivostoiminta on tärkeä elinkeinonlähde Bolivian tapaisissa köyhissä mutta mineraalirikkaissa maissa, sillä työn aloittaminen vaatii vain vähän investointeja.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!