Haitiin palautetut

Pakkopalautetut etsivät paikkaansa vieraassa kotimaassaan. Musiikki on osuva ilmaisukeino ennakkoluulojen keskellä.

Teksti: Henri Myrttinen

LyhyetMuuttoliike ja pakolaisuusMusiikkiAmerikkaKaribiaHaiti

 

HENRI MYRTTINEN

haiti.jpg

 

Koze Kreyol -järjestö sai alkunsa Immanuel Cajusten eli Budin omasta syrjäytyneisyyden tunteesta Haitissa.

“Hey, whaddap, man? Sä oot se jätkä joka haluaa sen haastattelun, vai mitä?" Kapt’n Kirkin leveä, nopea jenkkienglanti ja oranssit rastaletit eivät sulaudu saumattomasti Haitin pääkaupungin Port-au-Princen katukuvaan.

"Niin siis mistä sä halusit tehdä juttua? Meistä deportoidusta, eikö niin? Kuule, puhu mun serkun Budin kanssa, mun pitää valitettavasti mennä heittää keikkaa. Mutta ei hätää, hän kyllä tietää mistä hän puhuu, you know what I’m sayin..."

Kielen ja ulkonäön lisäksi Kapt’n Kirkin ja Budin, eli Obed Pierren ja Immanuel Cajusten puheliaisuus tuntuu hieman oudolta täällä Haitilla, missä olen yleensä saanut yksitavuisia vastauksia kysymyksiini, jos sitäkään.

Olen monen mutkan kautta päätynyt Koze Kreyol -nimisen järjestön takapihalle. Ajattelin, että olin menossa tapaamaan suhteellisen virallisia, kolmannen maailman mittakaavassa keskiluokkaisia kansalaisjärjestöaktivisteja ja juristeja.

Sen sijaan edessäni on ryhmä 12-40-vuotiaita haitilaisia, lähinnä miehiä, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella valtavirran ulkopuolella. Suuri osa heistä, kuten Kapt’n Kirk ja Bud, on deportoituja eli ihmisiä, joita erityisesti Yhdysvallat ja Kanada ovat palauttaneet Haitille sen jälkeen, kun he ovat joutuneet lain kanssa vaikeuksiin.

Muut ovat lähinnä paikallisia artisteja, jotka tekevät rap- ja reggae-musiikkia - musiikinlajeja, jotka eivät ole haitilaisen musiikin valtavirtaa. Suurin osa artisteista on kasvanut yhteiskunnan reunoilla, Port-au-Princen slummeissa kuten Cité Soleilissa.

Vieraita vieraassa kotimaassa

Palauttamisen taustalla on Yhdysvaltain tapauksessa vuoden 1996 terrorisminvastainen laki, jonka mukaan lain kanssa hankaluuksiin joutuneita ulkomaalaisia voidaan palauttaa "kotimaihinsa" jopa siinä tapauksessa, että kyseinen henkilö on viettänyt koko elämänsä Yhdysvalloissa, kuten esimerkiksi Brooklynissa kasvaneet Bud ja Kapt’n Kirk. Valtaosa haitilaisista pakkopalautetuista on jäänyt kiinni huumerikoksista.

"Me kasvettiin kuin tavalliset mustat amerikkalaiset", kertoo Bud. "Me kuunneltiin rapia ja reggaeta eikä mitään perinteistä haitilaista musiikkia. Tämä koko yhteiskunta on meille outo."

"Kun saavuin tänne, en tuntenut ketään", lisää vasta muutama kuukausi sitten Haitiin palautettu keski-ikäinen Restingo Bonneannee. "Ei meillä ole täällä mitään juuria, suurin osa meistä ei edes puhu ranskaa tai kreolia."

Siinä missä deportoidut kokevat olevansa vieraita heille vieraassa maassa, myös Haitin yhteiskunta vieroksuu heitä. Yleisen mielipiteen mukaan he ovat syyllisiä maan nopeasti kasvaneeseen väkivaltaiseen rikollisuuteen.

"Poliittista väkivaltaa täällä on ollut käytännössä aina, mutta tämä rikollinen väkivalta on yhteiskunnassamme uusi ilmiö", kertoo nimettömänä kommentoiva YK:n Haitin rauhanturvaoperaatiossa toimiva haitilainen tutkija.

"Deportoituja syytetään, koska heillä on jo rikollinen tausta", hän jatkaa, "ja kuten tiedämme, paras tapa tehdä ihmisestä pahempi rikollinen on laittaa hänet vankilaan."

Tutkija kuvailee sitä, miten seitsemän tai kahdeksan vuotta amerikkalaisessa vankilassa tekee sinne vaikkapa syyttömänä joutuneesta hyvinkin kovan jätkän. "Ja sitten henkilö pudotetaan hänelle vieraaseen yhteiskuntaan, missä hänellä ei käytännössä ole muita toimeentulomahdollisuuksia kuin rikollisuus."

Haitin kansallisen yliopiston rikostieteiden professori Wiza Louis näkee asian hieman varovaisemmin. "Väkivaltaisen rikollisuuden määrä on kieltämättä kasvanut, mutta palautettujen osuudesta ei ole olemassa mitään luotettavia tilastoja - kuten ei yleensäkään rikoksista Haitilla. Yleinen mielipide kuitenkin yhdistää deportoidut rikoksiin - ja siitä voi helposti syntyä itsensä toteuttava ennuste, kun he eivät löydä paikkaansa yhteiskunnassa."

Työtä ennakkoluuloja vastaan

Koze Kreyolin Bud pitää rikollisuuden leimaa suurena esteenä deportoitujen sopeutumiselle.

"Täällä ihmiset, valtavirtamediat, jopa minun omat sukulaiseni pitävät meitä kaikkia rikollisina. Mutta valtaosaa meistä nämä Haitin jutut eivät kiinnosta, suurin osa meistä haluaa vain pois täältä."

Hänen mielestään deportoituja ja slumminuoria on kuitenkin helppo syyttää kaikesta, väkivallasta, rikollisuudesta, huumeista.

"Se on helpompaa kuin pohtia, miten tämän maan taloudellinen ja poliittinen eliitti on esimerkiksi sekoittunut kansainväliseen huumebisnekseen tai sitä, miksi heillä on varaa asua huviloissa kun valtaosalla kansasta on vähemmän kuin kaksi taalaa päivässä."

Järjestön perustajat Bud ja Kapt’n Kirk näkevät toimintansa lähinnä mahdollisuutena auttaa paikallisia rap- ja reggae-yhtyeitä ja murtaa ennakkoluuloja niin musiikkisuuntauksia, slumminuoria kuin deportoituja kohtaan.

"Silloin kun me aloitimme, rap- ja hiphop-musiikki nähtiin rikollisten musiikkina, slumminuoret nähtiin rikollisina ja meitä deportoituja tietenkin pidettiin rikollisina. Mutta nyt Koze Kreyolin kautta paikallista rap-musiikkia soitetaan radiossa, tv:ssä ja pari kuukautta sitten jopa Gonaïvesin pormestari pyysi meitä järjestämään hiphop-festarit siellä."

Koze Kreyolin luoma tila sai alkunsa Budin omasta syrjäytyneisyyden tunteesta.

"En tuntenut ketään enkä tiennyt mitä tehdä, joten aloin vi-deoida paikallisia artisteja ja lähetin videopätkiä takaisin kavereilleni jenkkeihin. Halusin näyttää heille, että mulla menee täällä hyvin, vaikka todellisuus oli toista."

Kun myös Budin serkku pakkopalautettiin, kaksikko alkoi tehdä filmipätkiä systemaattisemmin ja kokosi niistä dvd:n.

"Se oli täysi menestys ja siitä lähtien olemme pystyneet laajentamaan toimintaamme - nyt meillä on pieni levykauppa, äänitysstudio, keikkoja. Musiikin kautta slumminuoret voivat tehdä jotain positiivista, ehkä jopa elättää itseään taiteella."

Koze Kreyolin menestyksestä huolimatta Bud ei tunne löytäneen paikkaansa haitilaisessa yhteiskunnassa.

"Enkä minä ole mikään marttyyri. Jos joku tulisi nyt ja antaisi minulle menolipun pois täältä, minun puolesta vaikkapa jonnekin Kameruniin, niin lähtisin. Keskustelisin asiasta tietenkin ensin koko jengin kanssa, mutta lähtisin. Ilman muuta."


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!