Kuin kala vedessä?

Ennen lähdettiin maailmalle sivistyksen ja uuden näkemisen vuoksi. Jo lyhyt matka Goalla paljastaa nykymatkailusta kokonaan toisen puolen: eksotiikan keskeltä löytyy tuttua.

 

MARIE KAJAVA

reppis.jpg

 

”Uskotko jumalaan?”

Kovemmin panoksin tuskin voisi asiakastaan lähestyä. Shanthappa Vandal heittää laukun autoon, asiakkaan etupenkille – sitten hän heittää kysymyksen.

Auto kaahaa pitkin Etelä-Goan Margaon kiemurateitä. Koetan sopertaa jotain skandinaavisesta maallistumisesta. En usko itsekään. Hävettää.

Vandal uskoo. Hänen autossaan karvanopat roikkuvat rukousnauhan vieressä. Mies käy kirkossa joka sunnuntai. Hän vaihtoi hindulaisuuden katoliseen uskoon naimakauppojen yhteydessä. Vaimo on kristitty.

Miehen mukaan ilmiö on melko yleinen: puolisonsa vuoksi uskontokuntaa vaihtavalle katolisuus on helpompi, siihen kun liittyy kasteen kaltaisia ulkoisia merkkejä.

”Jotkut ystävistäni ovat vaihtaneet hindulaisuuteen. Mutta ei se näy heissä mitenkään, eivät he usko. Ei usko näy missään teoissa”, Vandal kertoo.

30-vuotias Shanthappa Vandal ajaa työkseen autoa. Hän on aina ajanut autoa. Ensin hänen kyydissään oli tavaroita, puuta ja metallia, sitten muuan tärkeä kirkon mies – ja nykyään lähinnä turisteja. Vandal on taksikuski.

Maailmassa on tuntematon määrä kuljettajia. Yksi ”ajaa” norsua, toinen riksaa, kolmas loistolimusiinia. Mutta eräs ei muutu: kuljettajat näkevät. He ovat kasvotusten maailman tapahtumien kanssa koko ajan. Silti heidän kertomaansa usein ylenkatsotaan tai siihen ei luoteta. Aivan kuin kuljettajat olisivat enemmän tarinankertojia kuin tiedon levittäjiä.

Uutta ja sivistystä

Minä olen turisti. Sellaiseksi kutsutaan Maailman matkailujärjestö WTO:n mukaan ihmisiä, jotka matkustavat kotiympäristönsä ulkopuolelle esimerkiksi työn tai huvin vuoksi ja elävät uudessa ympäristössään vähemmän kuin yhden vuoden ajan.

Minun, kuten monen muunkin turistin, ensimmäinen paikallinen kontakti on taksinkuljettaja. Haluan tietää yhtä sun toista paikallisesta elämänmenosta, siksihän matkustan pois kotoa. Juuri uuden oppiminen on ollut matkailun innoittajana – jo kauan .

Alkujaan matkailu oli lähinnä pyhiinvaeltamista. Turismin muotonsa se sai grand tour -nimellä kutsuttujen matkojen myötä 1700-1800 -luvulla Euroopassa. Lähinnä yläluokan ihmiset matkustivat vieraisiin maihin nähdäkseen, oppiakseen uutta ja sivistääkseen itseään.

Pyhä lehmä?

Mielikuvat vanhasta kulttuurista, uskonnoista ja pyhyydestä ovat monelle syy lähteä Intiaan. Tien vierustoilla on hindujen temppeleitä, katolisten rukouspaikkoja, muslimien pieniä moskeijoja. Vandal huitaisee vapaalla kädellään temppelien suuntaan: ”Näetkö, kaikki sulassa sovussa!”

No, on täällä Portugalin vallan aikoihin inkvisition nimissä vuodatettu vertakin, mutta nyky-Goa on uskontojen suhteen rauhallinen alue Intian kartalla. Täällä on hinduja noin 60 prosenttia, kristittyjä kolmisenkymmentä prosenttia ja muslimeja noin viisi prosenttia.

Vandal tööttää, kurvaa, tööttää, kurvaa. Kiroaa pyhät lehmät. Niitä eivät kirosanat kiinnosta. Odotamme. Ehdimme olla hetken hiljaakin.

Valtavan temppelin pihalla valmistaudutaan juhlaan. Naiset levittävät lehmän lantaa maahan: se leviää kuin rappaus. Sisällä temppelissä valkoinen maito valuu Shiva-patsaan linjoja pitkin. Patsasta kylvetetään ennen juhlaa: lehmänmaidolla ajatellaan olevan puhdistavia vaikutuksia.

Muuten sorkkaeläinten pyhyydestä voi Goalla olla monta mieltä. Nuoret miehet kihisevät innosta järjestellessään kilvan laittomia härkätaisteluita, joita paikallislehdet sitten päivittelevät.

”Kauha oli korkealla”

Shanthappa Vandal tööttää vihaisemmin. ”Look at!” hän huudahtaa.

Kun lehmistä päästiin, tulevat ihmiset. Saavumme Margaon kylään. ”Rikkaimmat näyttävät länsimaisilta. Look at!” Vandal osoittaa.

Ja näkeehän sen. Kireitä farkkuja, pieniä toppeja, glitterisiä käsikoruja. Sadan metrin päässä ostoskeskuksessa myydään ihoa vaalentavaa voidetta. Siellä on erikseen ”etnisten” vaatteiden osasto, jossa myydään perinteisiä intialaisia vaatteita ja etnobarbeja.

Nykyinen massaturismi kehittyi toisen maailmansodan jälkeen, ja silloin suunnattiin jo sinne, missä aurinko paistaa: Välimerelle.

Kehittyvät maat, kuten Intia, ovat tulleet turismissa muotiin viime vuosikymmenten saatossa. Vuonna 2007 maassa vieraili noin viisi miljoonaa turistia. Kehittyvissä maissa on turisteille enemmän eksotiikkaa – tai no, on ainakin ollut. Esimerkiksi Goassa vierailee nykyään yli kymmenen prosenttia koko Intian turisteista. Vaaleita, punaisia, vaaleanpunaisia ihoja näkyy siellä täällä.

”Köyhät paikalliset pukeutuvat perinteisemmän näköisesti”, Vandal osoittaa. Hän on itse kotoisin viereisestä osavaltiosta, Karnatakasta. Hänen vanhempansa olivat alkujaan alinta kastia, sudreja.

”Sanotaan että kastijärjestelmä on menneisyyttä, mutta se ei ole totta. Ehkä se on totta, että järjestelmä ei ole enää niin näkyvä – ainakaan Goassa.”

Kun Shantappa Vandal oli pieni, hänen vanhempansa olivat töissä maatilalla. Työntekijöille tarjottiin ruoka, ja Vandal muistaa, miten se ojennettiin: kauha oli korkealla, monen kymmenen sentin päässä käsistä, jotka pitelivät lautasta.

”Tilan omistajat joivat suoraan hanasta, mutta työläisten piti laittaa kädet kupiksi, ja sitten omistajat kaatoivat vettä sangosta. Työntekijät eivät saaneet mennä lähellekään kaivoa. He olisivat saastuttaneet sen.”

Kastijärjestelmä lakkautettiin Intiassa vuonna 1949. Siis kauan ennen 30-vuotiaan Vandalin syntymää.

Antropologi Rowena Robinson on tutkinut kastijärjestelmän näkyvyyttä Etelä-Goassa ja tullut siihen tulokseen, että järjestelmä näkyy juuri kristittyjen keskuudessa edelleen hyvin selvästi: parinvalinnan lisäksi aivan arkisissa käytöstavoissa ja perinteissä.

Shanthappa Vandal ei usko moista. Hän on sitä mieltä, että minkä tahansa kastin kristitty voi nykyään mennä kirkossa eturiviin istumaan. Ainakin kirkossa, jossa hän käy.

Kohisten kasvava matkailu

Liikenne alkaa virrata, tien vierellä poltetaan roskia. Portugalin ajan vanhat rakennukset katselevat kuin rauhallisesti hymyillen ruuhkaa. Olemme taittaneet neljääkymmentä kilometriä jo monta tuntia. Hiki virtaa ja reidet litsaantuvat nahkaistuimeen.

Shathappa Vandal nauttii yleisön palvelemisesta, ajamisesta ja ihmisten kanssa keskustelemisesta. Hän tuntee Goan kuin ”omat reikäiset taskunsa”.

Goa on ollut jo vuosia yltiöpäisen pakattu turismilla. Ilmastonmuutos ja vuoden 2004 tsunami, ovat saaneet ihmiset heräämään hitaasti: ympäristöä on ajateltava. Radiossa kehotetaan keräämään roskat (ne samat, joita poltetaan katujen varrella), säästämään vettä ja sähköä.

Turismijärjestö WTO:n ennusteiden mukaan matkailu kasvaa maailmassa vuoteen 2020 asti noin 4,1 prosenttia vuodessa. Esimerkiksi monissa Aasian maissa matkailu kasvaa huomattavasti nopeammin.

Suomessa Reilun matkailun yhdistys kehottaa turisteja muun muassa matkustamaan sesonkien ulkopuolella, kunnioittamaan matkakohteen ympäristöä ja kulttuuria. Reilu matkailija suosii paikallista: pyrkii jättämään mahdollisimman suuren osan lomabudjetista suoraan kohteeseen.

Goalla on helppo todeta jo silmämääräisesti: mittava osa loistohotelleista tuottaa voittoa vain länsimaisten omistajiensa kassaan.

Lepoa ja kloorivettä

Siispä suuntaamme taksilla goalaisen pariskunnan omistamaan hotelliin. Mielessäni vilisevät ajatukset eettisesti oikeasta ja ilo uuden näkemisestä: grand tourin aikojen itsensä sivistämisestä ja maailman laajentamisesta.

Taksi kaartaa siniseen pihaan karva-nopat helkkyen. Ensimmäinen havainto ei petä: näen vaaleanpunaista. Selkeästi suurin osa Goan turisteista on edelleen brittejä. Ja heitä löytyy kymmenittäin pienen hotellin altaan äärestä pihalta, jonka ympärillä on aita.

Molskis, sanoo kloorivesi altaassa. Aurinkorasva palaa. Merituulen ja -tuoksun suojaksi on rakennettu toinenkin, korkeampi aita: hotellin pihalla on lempeä olla. Riisumme Shanthappa Vandalin kanssa kengät kuistille: se on kunnioittavaa. Vandal opetti matkalla, että jalat ovat edelleen pyhät kuin juuret, että oppilas suutelee opettajansa varpaita.

Molskis, kuuluu taas. Vandalin pitää lähteä hoitamaan ”muutama juttu”. Niin. Olenhan turisti, asiakas – ei taksikuskilla voi olla avokätisesti aikaa: on tienattava elanto perheelle, joka asuu kaukana ja odottaa.

Taksi kaartaa pois. Katselen nurmikkoa ja tuoleilla lepääviä ihmisiä. Molskis, sanoo kloorivesi kutsuvasti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!