Kissan elämää?

Mari Koistinen on vaaleanvihreä egoisti. Hänen unelmatulevaisuudessaan niukkuus on pop. Ihmiset ostavat vähän ja kestävää - ja ennen kaikkea arvostavat rahan sijaan ruokaa ja aikaa.

Teksti: Marie Kajava

PitkätInternet

 

MARIE KAJAVA

vox.jpg

 

Mari Koistinen kesytti Villi-kissan. Tuttavuuden alkuaikoina Villi lymyili puskissa ja kynsi niin, että hoitajan oli käsiteltävä sitä puutarhahansikkain. Mutta kun Koistinen vietti sen kanssa sinnikkäästi aikaa, kissa heltyi lopulta.

Pusikossa vilahtaa jokin tumma. Pusikko naukuu. Pian rahisee ja vihreiden lehtien joukosta tassuttelee esiin kissa. Sen nimi on Villi.

Kovin villiltä ei Villi vaikuta, kun Mari Koistinen kaappaa sen syliinsä. Hän on kissankesyttäjä. Mutta myös eettisen kuluttamisen äänitorvi.

Miau, sanoo Villi laiskasti. Alkaa sataa, kissa sipsuttaa sisään. Tällaiset hetket, piilossa Helsingin Torkkelinmäellä, ovat kaukana ympärillä vellovasta kulutusyhteiskunnasta. Ne ovat yksinkertaista ja puhdasta vapaata aikaa.

Kuluttamisesta, siis rahapuolesta, Koistinen puhuu ja kirjoittaa työkseen: lehdissä, erilaisissa tilaisuuksissa ja ennen kaikkea internetin blogeissaan.

"Minua kiinnostaa kuluttajakäyttäytyminen - se, miksi ihminen toimii niin kuin toimii - ja eri tavalla kuin sanoo toimivansa", Koistinen summaa naurahtaen. Niin hänkin tekee. Ostaa esimerkiksi kenkiä aivan liian paljon.

Perunankuoretkin kiertoon

"Sovitin vaatekaupan alennusmyynnissä takkia ja peilailin itseäni. Samoja hyllyjä tutkiskelleet kaksi naista yltyivät kehumaan:

’Voi kun se on hieno ja sopii sinulle niin hyvin! Tuo vihreä pukee sinua, ja takki istuukin mainiosti. Ja oikein kiva muutenkin, nätti kangas ja leikkaus.’

Kiittelin kehuista ja totesin, että pakko kai tämä on ostaa. En minä takkia tosin lähtenyt hankkimaan, mutta jos sovelias yksilö tulee vastaan, niin ei tilaisuutta voi jättää käyttämättä."

Näin kirjoitti nimimerkki Mari Koo Kulutusjuhlat-blogissaan 28.12.2006.

Ehkä Koistisen viehätys piileekin juuri siinä, että hän ei asetu ainoastaan kulutuskriitikon rooliin, katsele korkealta lintuperspektiivistä alennusmyyntien perässä juoksevia. Hän kirjoittaa ja kertoo tasaveroisesti omista valinnoistaan, huonosta omatunnostakin.

Eikä Koistinen usko, että vastuu kulutuskäyttäytymisestä on yhden ihmisen. Vastuu on lainsäädännöllinen.

"Se, että jatkuvasti korostetaan yksittäisen kuluttajan päätöksen tärkeyttä, ei vie mihinkään, jos poliittinen päätöksenteko noudattaa tiettyä 'nurmijärveläistä' ajattelua."

Koistinen kuvaa itseään kuluttajana vaaleanvihreäksi egoistiksi. Hän pohtii kulutustaan, mutta usein ostohetkellä pinnalle pulpahtaa oma nautinnonhalu.

Siementilan tytär on pienestä asti nähnyt lähes omavaraisen maaseudun ja sen, miten perunankuoretkin päätyvät eläinten ruoaksi. Hän kolusi lapsena porkkana- ja perunamaiden lisäksi kirpputorit eikä ostanut uutta vaatetta.

"Isä oli tyytyväinen, kun tyttären vaatteisiin ei mennyt rahaa. Äiti oli kauhuissaan, että millaisissa ryysyissä sinä liikut", Koistinen naurahtaa.

Liperistä Koistinen matkasi lukion jälkeen Jyväskylään, ensin kansanopistoon ja sitten ammattikorkeakouluun opiskelemaan yritystaloutta, koska "on hyvä tuntea vastustajansa". Kuluttajaekonomian oppiaineen löytyminen Helsingin yliopistosta oli täysosuma.

Kirpputorin kääntöpuoli

Jo pieni tyttö-Koistinen kirpputoreineen oli aikaansa edellä: nykykulutuksen trendi kun on eettisyys ja ekologisuus. Koko sotkussa piilee kuitenkin koiransa haudattuna.

Kirpputori tai ekokauppa on tietysti kestävämpi vaihtoehto kuin monikansallisen suuryrityksen boutique, mutta hyvän omatunnon ostospaikat oikeuttavat Koistisen mukaan superkuluttamisen.

Kun muutamalla eurolla saa kauniin kukkamekon, ei tule mieleen, että niitä on vaatekaapissa jo kymmenen. Tai kun kahvi on "fair trade", paketteja kahmii kaappiinsa viisi pahan päivän varalle. Huipussaan kuluttaja, joka ostaa uuden auton, tekeekin "ekoteon".

"Miksi tehdään ekokännyköitä? Miksei tehdä niin hyviä kännyköitä, että ne kestävät kymmenen vuotta käyttöä?" Koistinen kummastelee.

Mikä sitten avuksi?

Koistisen unelmatulevaisuudessa niukkuus on pop. Koska tunne ohjaa kuluttamista, ihmistä on lähestyttävä arvovalinnoista käsin: Ideaali-ihminen arvostaa aikaa enemmän kuin rahaa. Työntää kätensä multaan ja kunnioittaa perusperunaa.

"Ihmisillä olisi vain vähän tavaraa, ja se tavara olisi laadukasta."

Tie on pitkä ja kivinen, se on selvä. Koistinen ei enää punnitse sanojaan, harkitse lauseitaan. Hän innostuu, liperiläisyys pukkaa esiin. Kissa hyppää väsyneenä pöydälle, käy lämmittelemään tietokoneen vierelle. Sitten tietokoneen päälle. Se nukahtaa.

"Ihmettelen esimerkiksi sitä, että kaikkialla valitetaan ruoan kalliista hinnasta, mutta toisaalta heitetään samanaikaisesti ruokaa pois, biojätettä on koko ajan enemmän ja enemmän."

Koistisen mielestä ruoan hinnan pitäisi jopa nousta entisestään, jotta ihmiset oppisivat arvostamaan sitä.

Väylänä blogit

Tiedon lisäksi blogeissa Koistista viehättävät sosiaalisuus ja tietty identiteetin rakentamisen mahdollisuus. Hän myöntää, että blogin pitämiseen liittyy itserakkautta.

"Blogiminä on helposti kiillotetumpi kuva. Blogissa rakennetaan identiteettiä sen kautta, mitä kerrotaan - ja mitä jää kertomatta."

"... valikoin ja rajaan myös omaan elämääni liittyvää aineistoa harkiten, eikä olisi omankaan etuni mukaista paljastaa kaikkea. Ystäväpiiri tämän toki on kai jo huomannut, joten siltä suunnalta ei tule pyyntöjä jättää jotain kirjoittamatta.

... mietin myös suomalaisten blogaajien keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka tunnetaan ja tiedetään, niin ei silti huudella kaikenlaista toisista. Tämä on tietysti luontaista mille tahansa yhteisölle."

Näin kirjoitti Mari Koo blogissaan Mari Koo 14.6.2007.

En ollut lapsena nörtti, Koistinen korostaa. Mutta hän olisi ollut onnellinen, jos tuohon aikaan olisi ollut internet. Se olisi tehnyt maaseudun lapsuudesta huomattavasti sosiaalisemman.

Koistinen alkoi lukea blogeja sattumalta, vuonna 2003. Ensimmäinen "tuttu" blogisti oli omasta liikuntaharrastuksestaan kirjoittava henkilö. Ja kun oli lukenut muiden blogeja, tuntui, että pitäisi perustaa oma, jotta olisi oikeasti mukana porukassa ja voisi kommentoida jollakin järkevällä identiteetillä.

"Blogien tapa valottaa ihmisten elämää kiehtoi: arkista kerrontaa, syvällisempää pohdintaa, tiukkaa asiaa... Blogien kautta ihmiset tulevat kiehtovalla tavalla tutuiksi, vaikkei heistä tietäisi mitään muuta kuin sen, mitä blogissa paljastavat."

Kun Koistinen kirjoitti ensimmäisen bloginsa 2004, häntä ujostutti. Hän ei kehdannut kertoa kenellekään ja pelkäsi äitinsä löytävän blogin. Nykyään hän on siirtynyt anonyymistä blogistista tunnistettavaksi puhetorveksi. Hän kirjoittaa yhteensä neljää blogia - tiukkaa asiaa ja inhimillistä rönttö­arkea.

"Olen oppinut tosi paljon blogeista. Niistä voi lukea jo kertaalleen pureskeltua tietoa, ei vain median kaltaista auktoriteetin ääntä."

Suuret tulot vai pienet menot?

Villi seuraa pihan elämää pieneltä parvekkeeltaan, joka sille on rakennettu ikkunan yhteyteen.

Koistinen ei omista asuntoa eikä Villiä, vaan niiden omistaja on ulkomaankomennuksella. Kaikki ovat tyytyväisiä: Koistinen saa edullisen asunnon ja Villi hyvän hoidon.

Juuri asuminen on, liikenteen ja lihansyönnin lisäksi, olennainen kulutusvalintojen paikka. Miksi jokaisella suomalaisella pitäisi olla 50 neliötä liikkumatilaa, Koistinen pohtii. Ovatko neliöt yhtä kuin laatu? Tai miksi omakotitalo on suomalaisten ihanne edelleen?

"Onneksi se että ei matkustele tai omista omaa autoa, ei enää välttämättä tarkoita, että on köyhä, vaan että ajattelee ympäristöä."

"Pakollisten" ulkomaanmatkojen, yksityisautojen tai asuinneliöiden sijaan - jotka kaikki vaativat rahaa ja tiukkaa työntekoa - ideaali-ihminen viettää aikaa.

"Ajankäyttö olisi eri tavoin laadukasta, kun rahaa ei olisi niin paljon. Moni valittaa kiirettä ja suorittamispakkoa niin töissä kuin vapaa-ajallakin, ja materialismia kauhistellaan. Puheissa myös toistellaan sitä, miten tärkeitä ovat perhe, ystävät, harrastukset, arki - ja siltikään niihin ei olla valmiita panostamaan teoissa."

Koistinen painottaa sitä, että jos puheista siirryttäisiin oikeasti käytäntöön, jatkuvan kiireen ja tavaran hamstraamisen sijaan vietettäisiin aikaa kotona ja sen lähistöllä. Se ei vaatisi suuria omaisuuksia. Ja kun rahaa on vähemmän, sen käyttöä yksinkertaisesti joutuu miettimään tarkemmin.

"Mutta tietysti ihmiset ovat turvallisuushakuisia ja yhteiskunta tukee tietyntyyppistä toimintaa, joten muutokset ovat yksilötasollakin todella hankalia."

Koistiselle laatuaikaa on kavereiden kestitseminen ja kokkaaminen - jos joku vaan tiskaisi. Hän viihtyy Kallion kapakoissa, mutta on onnekseen laiska matkustamaan. Ennen kaikkea Koistinen on ylpeä Villi-kissan kesyttämisestä.

Ensi alkuun kissa kynsi Koistista, ei antanut ottaa kiinni, lymyili ainoastaan puskissa. Mutta kun sen kanssa on viettänyt aikaa, se on kesyyntynyt.

Positiivisesti laiska?

Suomalainen tekee mielellään: puuhailemme, nikkaroimme, matkustamme, harrastamme, kulutamme. Laiskottelu ja "ei minkään tekeminen" ovat kulttuurissamme lähes kirosanoja.

Villi-kissa kehrää taas tietokoneen päällä. Se venyttelee laiskasti nautiskellen. Ehkä avain kuluttamisen problematiikkaan löytyisikin kissasta: positiivisella tavalla laiskasta kuluttamisesta, ei laiskuudesta vaan rauhallisesta ajan viettämisestä, katselemisesta, haistelemisesta, torkuskelusta?

"Eiköhän jokainen kissan tai koiran omistaja ole useinkin katsellut kateellisena lemmikkiään ja ajatellut, että haluaisi elää tuollaista elämää, huoletonta ja rentoa olemista, yksinkertaisissa perusasioissa pysyttelemistä", Koistinen hymyilee.

Toisaalta hän teroittaa, että kissat vain ovat kovin itsekkäitä olentoja, joten sikäli kuluttajilta toivoisi vähän suurempaa - kaikkien hyvinvointiin liittyvää ajattelua. Työntekoakin, mutta niin, että se olisi mielekästä ja itseään, osaamistaan, aivojaan voisi käyttää hyödyksi. Toiset perunamaalla; toiset toimistoissa.

"Mutta tietysti kissojen elämäntyyli on hyvä esimerkki: ei turhaa stressiä, itsestään huolenpitämistä, hetkessä elämistä, tunteiden avointa osoittamista omalle 'laumalle'."

Positiivisesta laiskuudesta kumpuaa Koistisen mielestä paljon hyvää, eikä se vaadi suuren suurta luonnonvarojen kuluttamista.

"Sellaisen elämän toteuttaminen vain on vaikeaa, kun jatkuvasti satelee myös vaatimuksia tehokkuuteen. Kissahan ei tietysti mieti, mitä muut ajattelevat, vaan tekee oman päänsä mukaan", Koistinen hymyilee.

Villi kierähtää selälleen, sitä on paijattava ja makupalakin kelpaisi. Se sipsuttaa lautasen luo, syö piirakantähteet. Suomalaisella voisi Koistisen mukaan olla suhteellisen hyvät edellytykset joutilaisuuteen. Ehkä paremmat kuin myönnämmekään.

"Ei perus tuulipukutyyppi ole kuluttajana ollenkaan pahimmasta päästä. Sellainen, joka kävelee, makaa sohvalla ja juo kaljaa", Koistinen naurahtaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!