Apulainen ja perheenjäsen

 

JOHANNA LATVALA
apulainen.jpgKotiapulaiset ovat Omusulan perheessä kuin perheenjäseniä.

 

”Meillä on samat oikeudet kuin muillakin perheenjäsenillä, mutta myös samat velvollisuudet”, Gladys kertoo.

Hän on kotiapulainen kenialaisessa Omusulan perheessä.

Perheen vanhemmat Grace ja Paul työskentelevät kodin ulkopuolella vastuullisissa tehtävissä, ja perheessä on kolme kouluikäistä lasta. Omien lasten lisäksi heidän luonaan asuu kaksi nuorta naista, Gladys ja Jane, jotka ovat kotoisin samasta kylästä kuin perheen äiti.

Gladys ja Jane ovat myönteinen poikkeus – kotiapulaisten huono kohtelu on nimittäin yleistä kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan kotiapulaisen aseman voi pahimmillaan rinnastaa orjuuteen.

Kotiapulaisuutta tutkineiden Barbara Ehrenreichin ja Arlie Russell Hochschildin mukaan instituutioon kuuluu olennaisesti esimerkiksi yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen kytkeytyvää vallankäyttöä.

Parhaimmillaan kotiapulainen voi kuitenkin olla kuin perheenjäsen.

Apulaisesta ammattilaiseksi

Gladys tuli perheeseen kotiapulaiseksi ollessaan 16-vuotias. Työskenneltyään muutaman vuoden hän halusi hankkia itselleen ammatin. Grace ja Paul maksoivat Gladysille hänen toivomansa ompelijan koulutuksen. Gladys kuitenkin jäi asumaan perheeseen – ja osallistuu nyt Omusulan perheen elättämiseen tekemällä tilauk­sesta vaatteita.

Gladysin aloitettua opiskelun nuorempi sisko Jane tuli hänen tilalleen. Omusulan pariskunta on luvannut maksaa hänellekin ammattikoulutuksen, kunhan sopiva ala löytyy.

Gladys ja Jane eivät ole saaneet varsinaista palkkaa siitä, että he ovat pääsääntöisesti huolehtineet kotitöistä, mutta he ovat saaneet asunnon, ylläpidon ja koulutuksen.

”Olen ainoa, joka on päivät kotona, joten on selvää, että teen kotitöitä. Sen lisäksi vastaan puhelimeen ja otan vieraita vastaan. Perheen kautta olen tutustunut sellaisiin ihmisiin, joita en olisi ikinä tavannut kotikylässäni ja oppinut valtavasti uusia asioita”, Jane kertoo.

Taskurahaa kotiapulaisille annetaan siinä missä perheen tyttärillekin, silloin kun he sitä tarvitsevat.

Osa perhettä

Myös perheen tyttäret, kuten heidän äitinsäkin, siivoavat ja tekevät ruokaa, eivätkä oleta Gladysin tai Janen tekevän kaikkea. Gladys ja Jane nukkuvat samassa huoneessa perheen tyttärien kanssa, syövät muun perheen kanssa ja pukeutuvat samalla tavalla.

Paulin mukaan tytöt ovatkin osa perhettä.

”Otimme heistä vastuun kutsuessamme heidät asumaan luoksemme, emmekä aio hylätä heitä niin kauan kun he haluavat asua kanssamme.”

Myös Gladys ja Jane tuntevat kuuluvansa Omusulan perheeseen.

”En esimerkiksi voisi kuvitellakaan yöpyväni poikaystäväni luona, koska tiedän, etteivät Grace ja Paul hyväksyisi sitä ennen kuin olemme naimisissa”, Gladys sanoo.

Tytöt ovat kotoisin köyhästä perheestä, joka oli läheinen Grace Omusulalle jo lapsena. Hänen hyvin toimeentuleva perheensä on ollut kotikylässään merkittävä vastuunkantaja.

”Vanhempani ovat tukeneet myös Gladysin ja Janen äitiä vuosien varrella, ja kun minulle tuli mahdolliseksi auttaa perhettä, pidin sitä itsestäänselvyytenä.”

Grace ja Paul lähettävät silloin tällöin rahaa myös tyttöjen yksinhuoltajaäidille, joka myy kuivattuja kaloja suurella torilla Länsi-Keniassa. Hän on kiitollinen Omusulan perheelle, joka huolehtii hänen tyttäristään.

”Elätän hädin tuskin itseni. Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta kouluttaa lapsiani, mutta nyt heillä on tulevaisuus. Heillä on jo nyt parempi elämä kuin itselläni on koskaan ollut”, hän kertoo.

Gladys ja Jane haluavat asua perheessä siihen asti, kunnes menevät naimisiin. Gladysille asia alkaa olla ajankohtainen, mutta hän pohtii, haluaako jättää perheen.

”Täällä on turvallista. En haluaisi lähteä minnekään. Vaikka muuttaisinkin pois, tulen aina pitämään heitä perhee­näni.”

Kotityöläisiä kohdellaan kaltoin

Kotiapulaisia käytetään hyväksi monissa maissa, selviää ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin vuonna 2006 julkaistusta raportista. Järjestön mukaan kotiapulaiset joutuvat usein fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Heidät myös monesti pakotetaan työskentelemään pitkään ilman lomapäiviä, eikä palkkoja välttämättä makseta. Human Rights Watch rinnastaa pahimmat tapaukset orjuuteen.

Raportin mukaan kotiapulaiset eivät useimmissa maissa kuulu työlainsäädännön piiriin. Siksi työnantajia ei rangaista laiminlyönneistä tai väärinkäytöksistä. Kotitalouksissa työskentelevien työoloja on vaikea valvoa, sillä laki rajoittaa viranomaisten pääsyä koteihin monissa maissa.

Hong Kong on myönteinen poikkeus. Siellä kotiapulaisilla on oikeus viikoittaiseen lepopäivään ja minimipalkkaan.

Juha Rudanko

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Maailmanhistoriaa vai marenkireseptejä?

Joillakin on tapana sukeltaa mökkilaituriltaan suurten kysymysten pariin.

”Onko kaiken takana älykäs suunnittelija?”

”Miksi kaikkeus päätti laajeta yhtäkkiä 10-32 sekunnissa 1020-kertaiseksi?”

Toiset karttavat visusti ponttoonien päällä suoritettavaa gravitaatiovuorovaikutuksen olemuksen pohdintaa ja pitävät sisustuslehtiäkin liian työläänä lomalukemistona.

Omassa kotitaloudessani vallitsee julkilausumaton konsensus siitä, että kesällä tekstin tulee olla soljuvaa ja sopivalla tavalla valistavaa. Puolison mielestä minulla on kuitenkin kummallinen taipumus kiinnostua masentavista ja surullisista asioista. Mielestäni keskityn olennaiseen pakatessani rinkkaan aivopesua käsittelevän teoksen ja hypistellessäni kirjakaupassa sillä silmällä kannibalismin kulttuurihistoriaa. Vaimo puolestaan otti matkaansa molempien mielestä erinomaisen valinnan: Verkottunut ihmiskunta: yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

Heinäkuun puolivälissä Moinsalmen kylän Kapa-Jaakkolassa sijaitsevassa mökissä vaimo selasi teostaan ja ilmaisi turhautuneena, että jokaiselle sivulle oli tungettu liikaa asiaa. Vastasin, että maailmanhistorian yleiskatsauksessa on yksinkertaisesti mahdotonta vertailla marenkireseptejä. Vaimon mielestä marenkireseptit kertovat ihmisestä jotain paljon merkittävämpää kuin varhaisen globaalin verkon äkillinen paisuminen navigointitekniikoiden kehityksen ansiosta, saatika aivopesu.

Toisille olennainen on luonteeltaan makeaa, toisille kirpeää ja hapanta. Maku on kieltämättä osuva metafora puhuttaessa ihmisten mieltymyksistä ja ylipäänsä suhteesta kaikkeen oleelliseen.

***

Lomien päätyttyä esitin musiikkipiireistä tutulle kaverilleni kysymyksen ihanteellisesta kesänviettotavasta. Hän vastasi hetkeäkään epäröimättä:

”Kesä on parasta aikaa kokata kuolemaa uhmaavia kohokkaita!”

Vastaus lienee astetta ymmärrettävämpi, kun lisätään, että sama partasuu ilmoittaa levynsä kannessa: ”Maksaa korillisen perattuja kantarelleja tai reippaankokoisen siian.”

Kuinka lomalueskelulle kävi? Kuten niin monena vuonna aikaisemminkin, tulin pakanneeksi mukaan myös toisen kulttuurihistoriallisen merkkisaavutuksen: mandoliinin.

Istuin halkopölkyn nokassa ja pimputin toisille hiuksianostattavan karvasta ja toisille elämänmakuista pelimannimusiikkia. Vaimo jätti maailmanhistorian kesken ja uppoutui teokseen, jonka kannessa oli söpö mäyräkoiran kuva ja sisällä suolaisenmakeaa kuvausta naisena olemisesta. Sitten söimme puoliksi pellillisen toscapiirakkaa.


Marko Juntunen on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Turva-aita jakaa palestiinalaiskylän kahtia

SANNA NEGUS
teema3.jpgAbu Rahme on protestoinut raja-aitaa vastaan jo neljä vuotta.

Kukkulan laelta aukeaa näkymä karunkauniiseen oliivipuiden täplittämään laaksoon. Rinnettä alas kiemurtelee metallinen, piikkilangalla vahvistettu aita, jonka molemmilla puolilla kulkee hiekkapolku. Länsipuolella vartioivat nuoret israelilaissotilaat, itäpuolella on hiljaista. Ilmassa leijuu pistävä vessan haju.

Muutama päivä sitten Israelin sotilaat tykittivät puhdistamatonta viemärivettä itäpuolelle kokoontuneiden mielenosoittajien päälle. Joka perjantai jo kolmen ja puolen vuoden ajan joukko Bil’inin kylän palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä rauhanaktiiveja on kokoontunut vastustamaan rauhanomaisesti Israelin ja Länsirannan erottavan muurin olemassaoloa.

”Pesin itseni ainakin viisi kertaa!” Abdallah Abu Rahme, yksi Bil’inin kylän aktiiveista kertoo. Jätevesi on uusi ase, mutta Abu Rahme muistelee Israelin armeijan kokeilleen kaikenlaisia keinoja vastarinnan musertamiseksi.

”He ovat käyttäneet kyynelkaasua, erilaisia kumiluoteja, pieniä kosketuksesta räjähtäviä papupusseja, konetta joka saa aikaan niin kovan äänen että siitä tulee huono olo.”

Arabian kielen ja historian opettaja Rahmessa heräsi aktivisti, kun Israel ilmoitti rakentavansa turvaesteen, aidan, kylän maiden läpi vuonna 2004. Hän oli mukana perustamassa Bil’inin kansankomiteaa, joka vastusti ensin aidan rakentamista, sitten sen reittiä. Kylän maista jäi aidan toiselle puolelle 57 prosenttia. Päästäkseen omalle maalleen maanomistajalla pitää olla Israelin hyväksymä todistus maanomistuksesta. Usein matka aidan läpi kulkeville porteille on pitkä ja vaikeakulkuinen, ja monet ovat sen vuoksi lopettaneet viljelyn kokonaan.

Kansalaisjärjestöt uskovat, että 1 800 asukkaan Bil’inissä palestiinalaisten maa haluttiin ”takavarikoida” israelilaisten siirtokuntien laajentamista ajatellen, ei Israelin väittämien turvallisuussyiden takia. Israel aloitti Länsirannan sisäänsä sulkevan turvaesteen rakentamisen vuonna 2002. Suurin osa siitä on keskimäärin 60 metriä leveää metalliaitaa, mutta paikoin se kiemurtelee kahdeksan metriä korkeana muurina. Monin paikoin muuri kulkee yksityismailla palestiinalaisten alueella, siis ei niin sanotulla vihreällä linjalla eli vuoden 1967 rajalla.

Vuonna 2004 Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi ei-sitovan määräyksen, jonka mukaan muurin rakentaminen palestiinalaispuolella oli kansainvälisen lain vastaista. Israel ei hyväksynyt päätöstä.

”Meillä oli kaksi tietä yrittää vaikuttaa tilanteeseen: mielenosoitukset ja raastupa”, Abu Rahme kertoo. Hän kiittelee erityisesti kansainvälisiä aktivisteja. ”Heillä oli usein videokamerat mukana, ja sen ansiosta sotilaat eivät käyttäneet enää niin paljon väkivaltaa.”

Konkreettisia, vaikkakin riittämättömiä tuloksia toi kuitenkin lakitie. Viime syyskuussa Israelin korkein oikeus määräsi, että aidan reitti täytyy suunnitella uudestaan. Kyläläiset juhlivat, mutta sovittuja muutoksia ei vain kuulunut. Komitea jatkoi oikeustoimia.

Tämän vuoden elokuun alussa Israelin korkein oikeus periaatteessa toisti viimevuotisen päätöksensä. Oikeuden mukaan Israelin valtion tulee esittää uusi reittiehdotus, ja molemmilla osapuolilla on sen jälkeen kolme viikkoa aikaa vastata ehdotukseen. Nykyisen suunnitelman mukaan maata saadaan takaisin vain 26 hehtaaria, kun kylä menetti kaiken kaikkiaan 200. Uusi reitti kulkisi oliivilehtojen halki, eli kylä menettäisi entistä enemmän maata.

Vaikka Abu Rahme sanoo protestoinnin vievän aikaa perheeltä, hän vannoo jatkavansa taistelua kunnes tavoite on saavutettu.

”Emme lopeta ennen kuin aita on murrettu.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Halpaa seksiä ja pihejä turisteja

Malkit Singh, 30

Jatko-opiskelija, Yamuna Nagar, Intia

”Useimmat intialaiset voivat kuvitella nepalilaisia tasan kahdessa ammatissa. Ensimmäisenä mieleen tulee vartija, sitten palvelija. Nepalilaiset yövartijat vahtivat rikkaiden intialaisten koteja, joissa maanmiehet ja -naiset laittavat ruokaa, huolehtivat lapsista ja siivoavat. Intiassa nepalilaisilla on kovien työntekijöiden maine: he työskentelevät loputtomiin kaikissa olosuhteissa.

Nepalilainen nainen tarkoittaa intialaiselle miehelle hyvää ja halpaa seksiä. Punjabin osavaltiossa nepalilaisia naisia myydään vaimoiksi ja seksityöntekijöiksi. Siellä sanotaan, että ’ei tarvitse huolestua, jos poikasi ei saa vaimoa Punjabista – viidellä sadalla rupialla hän saa kauniin nepalilaisen vaimon’.”

Shiva K. Dhungana, 42

Tutkija, Katmandu, Nepal

”Intialaiset ovat melkein aina innostuneita puuttumaan Nepalin asioihin. Intia on ollut läsnä Nepalin politiikassa jo vuosikausia. Isovelikansalle on keksitty haukkumanimiä, jotka ovat ahkerassa käytössä.

Nepalilaiset lähtevät usein hanttihommiin Intiaan. Heidän vastoinkäymisistään ja kohtelustaan erityisesti Biharin ja Uttar Pradeshin osavaltioissa on tullut yleinen puheenaihe. Erityisesti puhutaan huijauksista ja siitä, että paikallinen poliisi ahdistelee nepalilaisia. Intialaiset saattavat saada Nepalissa tylyn ja jopa loukkaavan kohtelun. Nepalilaisten mielestä intialaiset turistit juoksevat halpojen huvien perässä ja tinkivät joka rupiasta.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Kuvia sodasta – ilman sankareita

Sotaelokuvien synti on perinteisesti ollut keskittyminen ”omiin poikiin”. Kriittisissäkin elokuvissa paikallisten asukkaiden kärsimys on lähinnä alleviivannut sotilaiden kurjaa moraalia. Paikallinen asukas on ollut nimenomaan väkivallan uhri, johon on ollut vaikea samaistua.

Uusien Irak-elokuvien sarja ei hehkuta sotilaiden sankaruutta. Sekä Brian De Palman että Charles Fergusonin elokuvat kuvaavat kriittisesti Yhdysvaltojen sota- ja jälleenrakennustoimia Irakissa, mutta pitäytyvät amerikkalaisnäkökulmassa. Eddy Morretin ja Suroosh Alvinin sekä Nick Broomfieldin elokuvat sen sijaan tuovat esille irakilaisten näkökulman – heidän omista lähtökohdistaan. Elokuvat kysyvät: miltä tuntuu olla miehitetty?

Hyökkääjän ääntä pakoon

Yhdysvaltalaisen veteraaniohjaaja Brian De Palman elokuvan nimi Redacted on armeijakieltä ja tarkoittaa sensuroitua. Elokuva perustuu Al-Mahmudiyahin kylässä vuonna 2006 tapahtuneisiin murhiin.

Yhdysvaltain armeija yritti pitkään peitellä tapausta, jossa sotilaat tunkeutuivat irakilaiseen kotiin, tappoivat asukkaat ja raiskasivat 14-vuotiaan tytön. Elokuva pyörii psykopaattisotilaiden ja voimattomien sotilaiden välisen dynamiikan varassa. Irakilaiset ovat joko pelokkaita siviilejä tai näkymättömiä tappajia.

De Palma on koonnut elokuvansa erikoisella tavalla: se koostuu kokonaan internetistä löydetyn videomateriaalin uudelleenkuvatuista versioista. Mukana on valvontakamerakuvaa, sotilaiden amatöörikuvaa, ranskalaista dokkaria ja kuulustelujen pöytäkirjakuvaa. Tuntuu kuin De Palma haluaisi paeta omaa ääntään amerikkalaisena elokuvantekijänä ja vetäytyä kollaasin kokoajan rooliin.

Toinen yhdysvaltalaisen ohjaajan elokuva on Charles Fergusonin dokumentti No End in Sight. Valloituksen muututtua miehitykseksi Yhdysvallat aloitti Irakin jälleenrakennusprojektin, joka on muutamassa vuodessa epäonnistunut dramaattisesti. Fergusonin elokuvassa otetaan selvää, miksi näin kävi, haastattelemalla ihmisiä, jotka olivat tekemässä epäonnisia päätöksiä.

Bagdadin hevimiehet

Onko vapaus sitä, että voi seistä kadulla kaksi tuntia tulematta kidnapatuksi, pitää sellaista t-paitaa kuin haluaa ja kasvattaa pitkän tukan?

Kanadalaisten Eddy Morettin ja Suroosh Alvin musiikkidokkariksi naamioitu poliittinen puheenvuoro Heavy Metal in Baghdad tarkastelee vapautta tavallisen ihmisen näkökulmasta. Elokuva ei käsittele demokratiaa tai uskonnonvapautta, vaan vapautta käydä moikkaamassa kavereita tulematta tapetuksi.

Elokuva kertoo ”Irakin ainoan hevibändin” Acrassicaudan jäsenistä. Heidän unelmansa ovat meillekin tuttuja: he haluavat soittaa heviä ja tulla staroiksi. Heidän ongelmansa tuntuvat konkreettisilta, koska nuoriin hevimiehiin on helppo samaistua.

Elokuvan loppupuolella Syyriaan paenneelle bändin jäsenelle näytetään videokuvaa Bagdadin treenikämpästä, johon on osunut amerikkalainen ohjus. Hän alkaa itkeä.

Koska hahmot ovat tutun oloisia, sodan todellisuus tuntuu konkreettiselta. Bändin jäsenet puhuvat hyvää englantia, ja on häkellyttävää katsoa, kuinka he rauhallisesti erittelevät erilaisia räjähdyksiä äänen perusteella. ”Tuo oli autopommi, ohjus kuulostaa vähän erilaiselta.”

Tavallisia ihmisiä

Heavy Metal in Baghdad toimii erityisen hyvin yhdessä brittiohjaaja Nick Broomfieldin elokuvan Battle for Haditha kanssa. Hevarit ovat epätavallisia irakilaisia, mutta heihin on helppo samaistua. Broomfieldin elokuvassa kuvataan hyvin inhimillisesti tavallisia irakilaisia, joihin on kulttuurierojen takia kuitenkin vaikeampi samaistua. Kokonaiskuva Irak-aiheisista elokuvista syntyy, kun ne katsoo peräkkäin.

Broomfieldin elokuva on fiktionalisoitu versio vuonna 2005 Hadithan kaupungissa tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Yhdysvaltojen armeijan sotilaat tappoivat 24 irakilaista miestä, naista ja lasta jouduttuaan tienvarsipommin uhreiksi.

Elokuvan tekotapa on epätavallinen: näyttelijät ovat irakilaisia pakolaisia ja entisiä Yhdysvaltojen armeijan sotilaita. Elokuva kuvattiin ilman varsinaista käsikirjoitusta, ja näyttelijät improvisoivat suuria osia kohtauksistaan.

Viime vuosina Irakin sodasta on tehty paljon elokuvia, mutta Battle for Haditha ja Heavy Metal in Baghdad ovat ensimmäisiä, jotka auttavat ymmärtämään irakilaisten ongelmia heidän näkökulmastaan. Silloinkin, kun elokuva on kuvattu irakilaisten keskuudessa, kuten James Longleyn Iraq in Fragments (2006), he ovat usein jääneet vieraiksi muukalaisiksi, joiden iloihin ja suruihin on vaikea eläytyä.

Battle for Hadithassa ja Heavy Metal in Baghdadissa irakilaiset ovat ihmisiä, eivät pelkkiä fanaatikkoja, terroristeja tai uhreja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Punnittua puhetta

Keväällä ilmestynyt kauppaan ja eettiseen kuluttamiseen keskittynyt Kumppanin numero on arvioitu. Kiitos lukijatutkimukseen osallistuneille tilaajille! Arvonnassa onnettaren suosikeiksi nousseiden nimet löytyvät sivulta 13.

Lukijatutkimuksen tulos on pökerryttävä. Lukijoiden mielestä lehti on lähes täydellinen, 99 prosenttia oli lehteen joko tyytyväinen tai erittäin tyytyväinen. Tietääkseni vastaavaa lukua ei ole saatu aikaiseksi missään muussa lehdessä. Tulos on sitä luokkaa, että oli pakko tarkistuttaa, ettei siinä vain ollut pilkkuvirhettä.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi Kuppi vastuuta, kiitos! -juttu kiinnosti 93 lukijaa sadasta. Niinpä tämä juttu päätettiin julkaista myös elokuussa Kulttuuri-, mieli­pide- ja tiedelehtien liiton kustantamassa äänilehdessä.

Lukijoilta kysyttiin, millainen lehti on lukukokemuksena. Kaksi kolmesta piti lehteä oivaltavana ja lähes kaikki ihmisläheisenä. Vain neljä prosenttia koki, että Kumppani olisi syyllistävä. Tässä tulee parhaiten esiin eromme valtamediaan. Meillä on mahdollisuus laajojen kirjoittajaverkostojemme kautta saada juttuja monimutkaisistakin ongelmista paikallisten asukkaiden näkökulmilla ryyditettynä. Monet kirjoittajistamme ovat asuneet kohdemaassa vuosia, ja heidän paikallistuntemuksensa on aivan eri laatua kuin pikaisesti maassa vierailevien toimittajien.

Lähes kaikkien Kumppanin lukijoiden mielestä Suomen tulee osallistua kehitysmaiden hyvinvoinnin parantamiseen. Liki 90 prosenttia haluaisi nostaa Suomen kehitys­avun YK:n suosittamaan 0,7 prosentiin bruttokansantuotteesta. Käytännön toimiin osallistuvat myös melkein kaikki. Rahaa hyväntekeväisyyteen on hiljattain lahjoittanut 88 prosenttia, ja kaksi kolmesta lukijasta pyrkii vaikuttamaan asioihin ostotottumuksiaan muuttamalla. Joka kolmas lukija on tehnyt vapaaehtoistyötä, ja neljäsosa vastanneista haluaisi henkilökohtaisesti tavata päättäjiä vaatiakseen köyhyyden vähentämistä.

Vastuullisuus tuli esille myös silloin, kun kysyttiin lehden eri aihepiirien kiinnostavuu­desta. Valtaosa lukijoista piti kiinnostavina ihmisoikeuksia ja alkuperäiskansoja käsitteleviä juttuja. Huoli ympäristöstä ja vastuullinen kuluttaminen nousivat myös erittäin selvästi esiin. Sen sijaan järjestötoimintaa käsitteleviä juttuja halusi lehteen lisää vain neljä prosenttia – eivätkä erilaiset kampanjauutisetkaan tunnu kiinnostavan. Vain muutama vastaaja toivoi lisää juttuja erilaisista vaikuttamiskampanjoista.

Kaikkiaan näyttää siltä, että vuonna 2005 toteutettu muutos järjestölehdestä aikakauslehdeksi on onnistunut. Kiitän kaikkia tekijöitä, jotka tavalla tai toisella ovat olleet tekemässä lehdestä näin suosittua. Ja tietysti kiitän lukijoita, jotka ovat ottaneet lehden omakseen ja pysyneet uskollisina tilaajina.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Piileskellen halki Tiibetin

 

ARTTURI KRÖGER

teema2.jpg

 

Tiibetissä matkaava on aina rajalla.

”Mistä olet tulossa? Mitä olet valokuvannut? Kenen kanssa olet keskustellut?”

Siniasuinen turvallisuuspoliisin upseeri sylki kysymyksiä. Olin jäänyt kiinni ulkomaalaisilta suljetulla alueella Kaakkois-Tiibetissä. Korpesi. Takana oli pitkälti toistatuhatta vaikeakulkuista kilometriä.

Odotin, mitä tuleman pitää. Kuulustelijani oli hoikka, silmälasipäinen kiinalaismies. Hän oli hermostunut.

”Mitä sinulla on repussasi? Tyhjennä se.”

Tottelin jupisten. Aloin kiskoa tavaraa repusta: teltta, retkikeitin, muonaa, makuupussi, vaatteita, jääraudat…

Vasta muistiinpanojeni esiin pullahtaminen sai kuulustelijaan liikettä. Hän nappasi reissussa rähjääntyneen kierrevihkon käteensä ja alkoi selata sitä kuumeisesti.

***

Seisoin Tiibetin ja sen naapurimaakunnan Setsuanin rajan tuntumassa. Siristelin silmiäni kirkkaassa auringossa ja kohentelin kantamustani. Edessäni avautuva maantie halkoi vihreää ylänköä, jolla laidunsi jakkeja. Horisonttia hallitsi jono lumihuippuja.

Lähdin kävelemään länteen, kohti tarunhohtoista Lhasaa.

Olin kierrellyt Kiinassa puolisen vuotta. Ihmiset olivat olleet koskettavan vieraanvaraisia niin itärannikon metropoleissa, Jangtsen rannoilla kuin vuoriston pikkukylissäkin. Mutta keskushallinnon piruja kohtaan minulla oli jäänyt jotain hampaankoloon.

Olin päättänyt uhmata Pekingin asettamia matkustusrajoituksia. Talsisin niin syvälle Tiibetiin kuin mahdollista.

***

Olin tarponut jälleen päiväkausia näkemättä ristin sielua tai yhtään autoa. Kauanko olin ollut taipaleella? Pari viikkoa. Vai jo kolme? Mieleni tyhjentyi, hiljeni.

Välillä sain liftin kuorma-autoon. Ne rymistelivät saattueina yli 4 000 metrin korkeudessa. Tie muistutti kärrypolkua.

Joinain päivinä ohitin paimentolaisia mustissa teltoissaan, nokisine lapsineen ja ärhäköine vahtikoirineen. Välttelin kohtaamisia, jotta en aiheuttaisi vaikeuksia. Joskus väkeä juoksi luokseni tashi delek -tervehdystä huudellen. Kuultuaan, että taivalsin kohti Lhasaa, he tiedustelivat toiveikas katse silmissään, olisiko minulla Dalai Laman kuvia.

Huomasin hoilottavani kulkiessani. Pidin seuraa itselleni sepittämällä biisejä ystävistäni. Öisin lähetin viestejä tähdenlentojen välityksellä.

Kolmenkymmenen kilon kantamukset alkoivat painaa. Pohkeeni kramppasivat kivuliaasti. Tasapainoni horjui ja kaatuilin kivikkoon puroja ylittäessäni.

Polveni vuosivat verta. Olin pudonnut liian monta kertaa niiden varaan oksentamaan.

Leiriydyttyäni vilkaisin ulostettani ja sain epäilyilleni vahvistuksen: minulla oli loisia. Valkoiset madot nostelivat päitään jouduttuaan kylmään kirkkauteen. Pian aloin nähdä pikkumatojen viihdearvon. Kannoin mukanani alien-yhdyskuntaa! Hekottelin töpötellessäni eteenpäin.

Mietin, olinko järjissäni.

***

”Mistä olet lähtenyt liikkeelle? Etkö tiennyt, että tarvitset erikoisluvan tälle seudulle”, upseeri tivasi.

Tunsin turvallisuuspoliisin käytännön. He muiluttivat kiinniotetut takaisin lähtöpaikkaansa. Valehtelin tulevani Lhasasta. Kysyin närkästyneenä, miksi Kiinan viisumi ei muka olisi riittävä matkustusasiakirja. Oltiinhan Kiinassa!

”Minun täytyy kirjoittaa sinulle sakko. Sen jälkeen saatan sinut henkilökohtaisesti linja-autoasemalle”, hän sanoi lähes anteeksipyytävään sävyyn.

Minut oli todettu vaarattomaksi.

***

Bussissa tajusin, että piileskely oli viimein ohi. Tunsin itseni hyvin helpottuneeksi ja hyvin väsyneeksi.

Auton kaarrettua päätepysäkilleen tiibetiläistyttö viereiseltä penkkiriviltä ojensi minulle omenan, kuiskasi ujosti hymyillen ”hello” ja katosi ihmisvilinään.

Tunnustelin sileäposkista omenaa kädessäni ja katselin ympärilleni. Hengitin kaupunkia. Lhasa tuoksui suitsukkeilta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Vaarilla on saari

 

MIKKO MARTTINEN
sankari.jpgLaban Menufandu on saaren vaari.

 

Indonesiassa Länsi-Papuan rannikolla sijaitsevan pienen Pulau Insubabin saaren vanhin asukas on Laban Menufandu. Hänet tunnetaan saaren asukkaiden keskuudessa vain nimellä Tete. Se on biakin kieltä ja tarkoittaa vaaria.

Teten jälkeläiset voisivat hyvin lauleskella suomalaista lastenlaulua: ”Vaarilla on saari, se oma saari on. Ai, ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on”.

Eivät he kirjaimellisesti ottaen täysin oikeassa olisi, sillä Tete jakoi Insubabin kolmen veljensä kanssa, kun he muuttivat perheineen aikaisemmin asumattomalle saarelle vuonna 1957.

”Etsimme parempia kalavesiä. Rannikolla kalat olivat jo vähissä, mutta näillä saarilla tilanne on edelleen hyvä”, Tete kertoo.

Upeiden koralliriuttojen ympäröimän Insubabin noin satakunta asukasta saavat yhä elantonsa kalastuksesta. He myyvät saaliinsa isommassa Biakin saaressa.

Insubabissa ei ole sähköä eikä puhelinyhteyttä, ja polttoaineen hinnannousu on vaikeuttanut kulkemista Biakiin. Puutteessa saaren asukkaat eivät kuitenkaan elä, sillä meri ja kookospalmut tarjoavat ravintoa yllin kyllin.

Yksi todiste saaren suotuisuudesta on Teten pitkä ikä. Omien sanojensa mukaan hän on jo 113-vuotias, mutta uudisraivaajan todellista syntymävuotta ei kukaan tiedä.

Vanha mies Tete joka tapauksessa on, sillä hän muistaa hyvin kuinka japanilaiset miehittivät Biakin toisen maailmansodan aikana.

”Japanilaiset pakottivat meidät työhön. Rakensimme siltoja ja varastoja.”

Sodan jälkeen hollantilaiset siirtomaaisännät palasivat Länsi-Papuaan, kunnes vuonna 1969 alue siirtyi Indonesian hallintaan.

”Hollanti oli Indonesiaa parempi vallanpitäjä”, Tete toteaa.

Ennen sotaa Tete elätti itsensä tekemällä metallitöitä. Hän kulki kanootilla kaupustelemassa veitsiä ja kattiloita pitkin Länsi-Papuan pohjoisrannikkoa. Kouluja Tete ei ehtinyt käymään, eikä hän koskaan oppinut lukemaan. Siitä huolimatta niin hänen ainoa poikansa kuin kaikki tämän seitsemän lasta ovat saaneet yliopistokoulutuksen. Sitä voi pitää Länsi-Papuan olosuhteissa poikkeuksellisena saavutuksena.

Tete ei enää merelle mene. Ansaittuja eläkepäiviään hän viettää pureskellen betel-pähkinää talonsa kuistilla ja seuraten saaren elämää.

Oman saaren.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Laosilainen ostoslista

TIMO KURONEN

kuvareppis.jpg

Huhtikuussa laosissa juhlittiin Bokeon ja Luang Namthan maakuntien halki kulkevan reilun kahdensadan kilometrin mittaisen päällystetien avajaisia. Tie on viimeinen osa Singaporen ja Pekingin yhdistävää Aasian valtatietä, ja rahoitus sen rakentamiseen tuli Kiinalta, Thaimaalta ja Aasian kehityspankilta.

 

 

Tie Botenista kaakkoon kohti pääkaupunki Vientianea on askeettisessa kunnossa. Se ei kuitenkaan estä liikennettä. Tänäänkin Yunnanin maakunnan eteläkulmalta Menglasta matkaan lähtenyt suuri kaksikerrossängyin varustettu bussi ajaa vuoristoteitä pitkin Luang Prabangiin ja sieltä yön yli Laosin pääkaupunkiin Vientianeen.

Bussin matkustajat ovat kiinalaisia kauppiaita tai kiinalaisten yritysten työntekijöitä Laosissa. Vastaavanlaisia busseja liikkuu Laosin lisäksi myös Burman ja Kambodzhan teillä. Kiinalaiset kauppiaat ovat löytäneet markkinaraon naapurimaista, ja nykyinen Kiinan politiikka rohkaisee yrittäjien kansainvälistymistä.

Jokaisessa Pohjois-Laosin kaupungissa on nykyään kiinalaisten kauppiaiden ylläpitämä tori, jossa myydään kulutustavaroita. Halvat kiinalaiset tuotteet ajavat thaimaalaiset ja vietnamilaiset tuotteet markkinoilta.

Vastarinta herää

Internetin keskustelupalstalla laosilainen nimimerkki Sangalee päivittelee tilannetta näin:

”Jekit (kiinalaiset) ovat kaikkialla Pohjois-Laosissa. He rakensivat Laos Vegasin Boteniin. He valtasivat Oudomsayn, Luang Prabangin ja Vientianen Nong Douangin torit. He ovat hyvin saitoja eivätkä palkkaa laosilaisia. Sen sijaan he tuovat oman työvoimansa kaikkiin Laosin hallituksen heille antamiin hankkeisiin.”

”Kun he ovat saapuneet Laosiin, he kieltäytyvät palaamasta Kiinaan. Heidän unelmansa on elää Souvannaphoumissa, Laosin kultaisessa maassa. He haluavat laosilaisen unelman, johon kuuluu usea lapsi eikä vain yksi kuten kotimaassa. Kymmenen vuoden kuluttua Laosin väkiluku on kymmenen miljoonaa ja puolet heistä on jekkejä.”

Pääkaupungissa on viime aikoina esitetty maassa varsin harvinaista julkista kritiikkiä uuden urheilustadionin ja sen viereisen uudiskaupungin rakentamisen vuoksi. Kiinalaisten puskutraktorien alle jäävä yli 15 neliökilometrin That Luangin kosteikkoalue on ollut tärkeä tulvien tasoittaja ja ruoka-aitta tuhansille perheille. Vientianen kasvava keskiluokka on huolissaan siitä, että hankkeen mukana kaupunkiin muuttaa jopa kymmeniä tuhansia kiinalaisia lisää.

Laosin hallituksen kiinalaiselle teollisuuspuistoyritykselle 50 vuodeksi vuokraamalle alueelle rakennetaan tehtaita, kauppoja ja asuntoja. Tontin arvellaan olevan Laosin hallituksen vastalahja Kiinalle, joka vuonna 2003 mitätöi Laosin vanhoja velkoja 1,7 miljardin dollarin edestä. Kritiikkiin Laosin hallitus on vastannut, että yksi sen keinoista saada ulkomaista pääomaa on vaihtaa sitä maahan. Laos tarvitsee nopeasti myös uuden stadionin ensi vuoden Kaakkois-Aasian urheilukisoja varten.

Kumipuun oksia

Vielä avokätisemmin Laos antaa maata metsäplantaaseille. Vuonna 2006 maassa oli kumipuuviljelmiä reilut 11 000 hehtaaria, ja vuonna 2010 niitä pitäisi olla jo yli 180 000 hehtaaria. Etelä-Laosissa asialla ovat vietnamilaiset sijoittajat, Keski-Laosissa thaimaalaiset ja japanilaiset ja pohjoisessa kiinalaiset. Lähes kaikki raakakumi matkaa Kiinan markkinoille, jonka autotuotanto kasvaa räjähdysmäistä vauhtia.

Laosilaisille maanviljelijöille kumipuiden sopimusviljely vaikuttaa hyvin houkuttelevalta. Laosin maatalous- ja metsäntutkimusinstituutin mukaan lateksista saatu tulo vuonna 2006 oli 880 Yhdysvaltain dollaria hehtaarilta, kun riisistä sai vain 146 dollaria.

Viljelijöiden tekemät sopimukset sijoittajien kanssa ovat kuitenkin hataralla pohjalla. Metsämaan omistaa valtio, joka vuokraa maan ulkomaisille yrityksille. Viljelijät menettävät keräilymaansa, ja heistä tulee palkkarenkejä. Heille maksetaan keski­määrin kolmannes siitä, mitä kiinalaisten siirto­työläiset saavat. Valtiolla ei ole selkeää plantaasi­politiikkaa tai kontrollia, joten monet poliitikot, paikallisviranomaiset ja sotilas­johtajat tekevät epämääräisiä sopimuksia investoijien kanssa lähinnä lihottaakseen omia taskujaan.

Plantaasien kasvu vie pohjaa myös viime vuosikymmenellä rakennetulta, kansainvälisten avunantajien vaatimalta suojelualueverkostolta. Esimerkiksi Luang Namthan maakunnassa kumipuuplantaaseja on jo istutettu Nam Han suojelualueelle. Juuri Luang Namthasta hyvine vaellusmahdollisuuksineen on ollut kehittymässä Laosin tärkein ekoturismikeskus.

”Varovaisten arvioiden mukaan Luang Namthan maakunta voisi hankkia luontomatkailulla 3,8 kertaa enemmän tuloja kuin kumipuilla”, Unescon neuvonantaja Steven Schipani kirjoittaa Laosin kehityskysymyksiä pohtivassa Juth Pakai -lehdessä.

Tehdäänpä tuohon pato

Ekoturismia haittaavat myös padot. Kymmenet tuhannet turistit veneilevät vuosittain Mekong-jokea pitkin Thaimaan rajalta Houay Xaista Unescon maailmanperintökohteeseen Luang Prabangiin. Tälle komealle jokireitille suunnitellaan kahta yli 1 200 megawatin tehoista jättipatoa.

Reppumatkailijoiden suosiossa olevaan Muang Ngoihin ei tulevaisuudessa pääse veneellä, jos kiinalaisten suunnittelema Nam Oun pato rakennetaan. Paikallisia ihmisiä palveleva veneily loppuu monelta muultakin joelta alueilla, joissa ei ole kulkukelpoisia teitä.

Lisää luonnonvaroja hamuavat Kiina, Thaimaa ja Vietnam ovat iskeneet silmänsä Laosin vesivoimapotentiaaliin. Kilpajuoksu parhaille paikoille alkoi muutama vuosi sitten. Nyt rakenteilla ja suunnitteilla on yli 60 patoa toiminnassa olevien kymmenen lisäksi. Sähköä niistä pitäisi irrota yhteensä 15 000 megawattia. Laosin oma kulutus on tällä hetkellä 150 megawattia.

Laosin hallitus on vakuuttunut siitä, että vesivoimalat ovat paras keino kuuden miljoonan asukkaan sisämaavaltion köyhyyden poistoon. Aiemmat suurpadot – norjalais-ruotsalainen Theun Hinboun ja nyt rakenteilla oleva ranskalais-thaimaalainen Nam Theun 2 – vaativat vuosien suunnittelun ja kehityspankkien rahaa. Nyt naapurimaiden voimayhtiöt rakentavat uudet padot yksityisten pankkien rahoilla ilman raskasta byrokratiaa. Rahaa Laosin valtio saa veroina ja lisenssimaksuina.

Joku häviää aina

Hyväkään suunnittelu ei takaa parasta lopputulosta. Nam Theun 2 -hankkeen 450 neliökilometrin patoaltaan alta siirretyt ihmiset valittavat, että uudisasutuskylien maaperä on liian hiekkaista eikä sovellu viljelyyn ja karjankasvatukseen. Alajuoksulla Xe Bang Fai -joen jatkuva tulviminen vaikuttaa noin sadantuhannen ihmisen elämään. Nam Theun 2 on Kaakkois-Aasian suurin rakennusprojekti. Siihen sisältyy padon ja voimalan lisäksi lähes 40 kilometriä kanavia ja kolme kilometriä tunneleita, joilla vesi siirretään vuorijonon läpi jokilaaksosta toiseen.

Kymmenen vuotta sitten rakennetun Theun Himbounin padon alajuoksun asukkaat eivät vieläkään ole saaneet kunnollisia korvauksia menetyksistään. Esimerkiksi Ban Pak Vengin kyläläiset ovat kärsineet tulvista, kalakannan katoamisesta ja terveysongelmista. Lisäksi japanilainen paperiyhtiö Oji alkoi muutama vuosi sitten kaataa kylän metsiä eukalyptusviljelmiä varten.

Ban Pak Vengin asukkaat kommentoivat tilannettaan kanadalaiselle tutkijalle Keith Barneylle näin:

”Meillä ei ole ollut rahaa ostaa polttoainetta kasteluvesipumppuun. Meillä on hyvä maaperä riisinviljelylle, mutta jos istutamme, emme voi korjata satoa. Tulvat ovat liian pahoja. Nyt etsimme työtä Ojilta, jotta voimme ostaa riisiä. Muuten emme selviä.”

”Työ Ojilla ei ole oikeaa työtä. Työtä on vain muutama päivä kerrallaan.”

Tulevaisuus naapureiden käsissä

Vietnamin sodan aikana tiivistynyt Laosin ja Vietnamin kommunistijohtajien veljeys on 2000-luvulla alkanut hiipua, ja tilalle on tullut entistä kaupallisempi yhteistyö naapureiden, etenkin Thaimaan ja Kiinan kanssa. Sijoituksia Laosiin on tullut yhteensä 37 maasta. Vesivoiman ja metsähankkeiden jälkeen niitä on eniten kaivosteollisuudessa ja maataloudessa.

Laosin johtajat tasapainottelevat maan luonnonvarojen myynnin ja naapurimaiden geopoliittisten etujen kanssa. Samaan aikaan kaksi kolmasosaa laosilaisista elää vielä lähes omavaraistaloudessa ympäröivästä maasta, metsistä ja kalavesistä saamallaan ruoalla.

Sadattuhannet laosilaiset joutuvat etsimään uutta työtä, kun kauppapaikat siirtyvät kiinalaisten haltuun. Parhaat riisipellot ja kalavedet jäävät patoaltaiden alle ja metsissä on vain kumipuu- tai sellupuurivejä. Suojelumetsissä metsänantimien keräys on kiellettyä. Kymmenettuhannet ovat jo lähteneet Thaimaahan. Laosilaisten tulevaisuus näyttää olevan yhä enemmän naapurimaiden sijoittajien käsissä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008
 

 

Maailman levyt

Emmanuel Jal: Warchild

Sonic360

Sudanilaiseen hiphop-laulajaan Emmanuel Jaliin ja hänen musiikkiinsa on mahdoton asennoitua ihan puhtaasti niin sanoakseni taiteelliselta pohjalta – niin väkivahva on taiteilijan taustatarina. Ja niin hämmentävän tehokkaasti se on otettu brändäyksen välineeksi – jopa miehen nimessä roikkuu tavaramerkkilogo, Emmanuel Jal™. Jalin herättämien tunteiden ristiriitaisuutta ei ainakaan vähennä se, että musiikissaan Jal on ehdottoman ja vilpittömän tuntuisesti etenkin lapsisotilaiden, mutta maailman kaikkien muidenkin sorrettujen puolella.

Kuten levyn nimi suorasukaisesti julistaa, kolmeakymppiä lähestyvä Emmanuel Jal oli lapsisotilaana noin kahdeksan vuoden iästä 13-vuotiaaksi. Hänet kaapattiin Sudanin hallitusta vastaan taistelevaan sissiarmeijaan. Sieltä hänet pelasti brittiläinen avustustyöntekijä Emma McCune, jota Emmanuel kauniisti kiittää albumin päätöslaululla. Musiikin teon hän aloitti terapiana, mikä varmaan yhä kuuluu joissain karmaisevimmissa riimeissä. Ikään kuin vastapainona Jal tosin myös aika hupsusti ottaa pilkanteon maalikseen amerikkalaiskollega 50 Centin, mikä taas tuntuu jo ruudin tuhlaukselta.

Etran Finatawa: Desert Crossings

Riverboat Records/World Music Network

Nigeriläisen Etran Finatawan musiikkia voi kutsua hiekkaerämaan bluesiksi, sillä länsimaisittain se vertautuu Yhdysvaltain etelän vanhaan deltabluesiin. Tuaregi- ja wodaabe-kansoihin lukeutuvien muusikoiden toinen albumi on myös sanalliselta sisällöltään (käännökset löytyvät levyläpyskästä) silkkaa bluesia, surullista vaikerrusta perinteisen paimentolaiselämäntavan katoamisesta. Yksinkertaiset, kalabashien ja kitaroiden kuljettamat, esilaulajan ja kuoron vuorotteluun perustuvat laulut eivät silti, tietenkään, masenna kuulijaansa. Kuusihenkisen bändin työskentely tuottaa iloa jo sinänsä, mutta lisähauskuutta saa siitä, että albumi on enemmän kuin kokoelma lauluja, lähes draamallinen kokonaisuus oikeaan aikaan tapahtuvine kiihdytyksineen ja lepohetkineen sekä äänikuvan vaihdoksineen. On vaikea muistaa, että äänitys on tehty studiossa Lontoossa eikä Saharassa leirinuotion ympärillä.

Afrobeat Nirvana: Vampisoul Goes To Africa

Vampisoul

Vampisoul-levy-yhtiön julkaisema nigerialaisen populaarimusiikin kokoelma on oikeastaan tarkoitettu toimimaan lähinnä täkynä, sillä jokainen raita on peräisin yhtiön äskettäisiltä tai piakkoin tulevilta julkaisuilta, mutta kokonaisuus kantaa itsenäänkin. Aikarajaus on 1960-luvulta 1980-luvulle, ja tyylien kirjo on melkoinen, vaikka melkein kaikki kappaleet voikin tulkita jonkinlaisiksi amerikkalaisen soulin afrikkalaisvarianteiksi. Vahvoja vaikutteita on otettu myös kuubalaisesta musiikista ja jazzista, mikä kuuluu rytmikuvioiden ohella komeasti iskevissä puhallinsektioissa. Nigerian ulkopuolella tunnetuimmat nimet ovat Fela Ransome Kuti (varhaista tuotantoa, ajalta ennen nimenmuutosta) ja Felan rumpalinakin afrobeatin klassikkosoundia luomassa ollut Tony Allen Africa 70 -yhtyeen kera. Mutta vaikkapa Bola Johnson tai Orlando Julius eivät häviä heille muussa kuin tunnettuudessa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Tilaa Maailman Kuvalehti