Kuvia sodasta - ilman sankareita

Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaalilla esitettävä Irak-elokuvien sarja tuo esiin miehitettyjen äänen.

Teksti: Juhana Pettersson

KulttuuriAasiaLähi-itäIrak

Sotaelokuvien synti on perinteisesti ollut keskittyminen "omiin poikiin". Kriittisissäkin elokuvissa paikallisten asukkaiden kärsimys on lähinnä alleviivannut sotilaiden kurjaa moraalia. Paikallinen asukas on ollut nimenomaan väkivallan uhri, johon on ollut vaikea samaistua.

Uusien Irak-elokuvien sarja ei hehkuta sotilaiden sankaruutta. Sekä Brian De Palman että Charles Fergusonin elokuvat kuvaavat kriittisesti Yhdysvaltojen sota- ja jälleenrakennustoimia Irakissa, mutta pitäytyvät amerikkalaisnäkökulmassa. Eddy Morretin ja Suroosh Alvinin sekä Nick Broomfieldin elokuvat sen sijaan tuovat esille irakilaisten näkökulman - heidän omista lähtökohdistaan. Elokuvat kysyvät: miltä tuntuu olla miehitetty?

Hyökkääjän ääntä pakoon

Yhdysvaltalaisen veteraaniohjaaja Brian De Palman elokuvan nimi Redacted on armeijakieltä ja tarkoittaa sensuroitua. Elokuva perustuu Al-Mahmudiyahin kylässä vuonna 2006 tapahtuneisiin murhiin.

Yhdysvaltain armeija yritti pitkään peitellä tapausta, jossa sotilaat tunkeutuivat irakilaiseen kotiin, tappoivat asukkaat ja raiskasivat 14-vuotiaan tytön. Elokuva pyörii psykopaattisotilaiden ja voimattomien sotilaiden välisen dynamiikan varassa. Irakilaiset ovat joko pelokkaita siviilejä tai näkymättömiä tappajia.

De Palma on koonnut elokuvansa erikoisella tavalla: se koostuu kokonaan internetistä löydetyn videomateriaalin uudelleenkuvatuista versioista. Mukana on valvontakamerakuvaa, sotilaiden amatöörikuvaa, ranskalaista dokkaria ja kuulustelujen pöytäkirjakuvaa. Tuntuu kuin De Palma haluaisi paeta omaa ääntään amerikkalaisena elokuvantekijänä ja vetäytyä kollaasin kokoajan rooliin.

Toinen yhdysvaltalaisen ohjaajan elokuva on Charles Fergusonin dokumentti No End in Sight. Valloituksen muututtua miehitykseksi Yhdysvallat aloitti Irakin jälleenrakennusprojektin, joka on muutamassa vuodessa epäonnistunut dramaattisesti. Fergusonin elokuvassa otetaan selvää, miksi näin kävi, haastattelemalla ihmisiä, jotka olivat tekemässä epäonnisia päätöksiä.

Bagdadin hevimiehet

Onko vapaus sitä, että voi seistä kadulla kaksi tuntia tulematta kidnapatuksi, pitää sellaista t-paitaa kuin haluaa ja kasvattaa pitkän tukan?

Kanadalaisten Eddy Morettin ja Suroosh Alvin musiikkidokkariksi naamioitu poliittinen puheenvuoro Heavy Metal in Baghdad tarkastelee vapautta tavallisen ihmisen näkökulmasta. Elokuva ei käsittele demokratiaa tai uskonnonvapautta, vaan vapautta käydä moikkaamassa kavereita tulematta tapetuksi.

Elokuva kertoo "Irakin ainoan hevibändin" Acrassicaudan jäsenistä. Heidän unelmansa ovat meillekin tuttuja: he haluavat soittaa heviä ja tulla staroiksi. Heidän ongelmansa tuntuvat konkreettisilta, koska nuoriin hevimiehiin on helppo samaistua.

Elokuvan loppupuolella Syyriaan paenneelle bändin jäsenelle näytetään videokuvaa Bagdadin treenikämpästä, johon on osunut amerikkalainen ohjus. Hän alkaa itkeä.

Koska hahmot ovat tutun oloisia, sodan todellisuus tuntuu konkreettiselta. Bändin jäsenet puhuvat hyvää englantia, ja on häkellyttävää katsoa, kuinka he rauhallisesti erittelevät erilaisia räjähdyksiä äänen perusteella. "Tuo oli autopommi, ohjus kuulostaa vähän erilaiselta."

Tavallisia ihmisiä

Heavy Metal in Baghdad toimii erityisen hyvin yhdessä brittiohjaaja Nick Broomfieldin elokuvan Battle for Haditha kanssa. Hevarit ovat epätavallisia irakilaisia, mutta heihin on helppo samaistua. Broomfieldin elokuvassa kuvataan hyvin inhimillisesti tavallisia irakilaisia, joihin on kulttuurierojen takia kuitenkin vaikeampi samaistua. Kokonaiskuva Irak-aiheisista elokuvista syntyy, kun ne katsoo peräkkäin.

Broomfieldin elokuva on fiktionalisoitu versio vuonna 2005 Hadithan kaupungissa tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Yhdysvaltojen armeijan sotilaat tappoivat 24 irakilaista miestä, naista ja lasta jouduttuaan tienvarsipommin uhreiksi.

Elokuvan tekotapa on epätavallinen: näyttelijät ovat irakilaisia pakolaisia ja entisiä Yhdysvaltojen armeijan sotilaita. Elokuva kuvattiin ilman varsinaista käsikirjoitusta, ja näyttelijät improvisoivat suuria osia kohtauksistaan.

Viime vuosina Irakin sodasta on tehty paljon elokuvia, mutta Battle for Haditha ja Heavy Metal in Baghdad ovat ensimmäisiä, jotka auttavat ymmärtämään irakilaisten ongelmia heidän näkökulmastaan. Silloinkin, kun elokuva on kuvattu irakilaisten keskuudessa, kuten James Longleyn Iraq in Fragments (2006), he ovat usein jääneet vieraiksi muukalaisiksi, joiden iloihin ja suruihin on vaikea eläytyä.

Battle for Hadithassa ja Heavy Metal in Baghdadissa irakilaiset ovat ihmisiä, eivät pelkkiä fanaatikkoja, terroristeja tai uhreja.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!