Isomahaiset ja pienimahaiset

Aravind Adigan romaani käsittelee modernin Intian kääntöpuolta. Teknologisen menestystarinan ja kiiltävien lasitornien taustalta löytyy monimutkainen hyväksikäytön ja alistamisen verkosto.

Valkoista tiikeriä voisi nimittää kirjeromaaniksi. Balram Halwai, ”valkoinen tiikeri”, kirjoittaa kirjeitä Intiassa vierailevalle Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle, joka tiettävästi haluaa tietää totuuden Bangaloresta ja intialaisen talousihmeen taustasta. Kirjeissään Balram kertoo oman esimerkillisen kertomuksensa yksityisyrittäjyydestä, rääsyistä rikkauteen.

Adigan Bookerilla palkittu esikoisromaani on hauska ja julma teos, joka kolkuttelee kotisohvalla nautiskelevan lukijan huonoa omaatuntoa. Sen versio menestyksestä on hieman erilainen kuin Oscar-palkintoja popsineen Danny Boylen Slummien miljonääri -elokuvan, jonka pohjana oli Vicas Swarupin romaani vuodelta 2006.

Adigan romaanissa on vain pimeydessä ja valossa eläviä. On kaksi kastia: isomahaiset ja pienimahaiset. Myös kohtaloita on vain kaksi: syö tai tule syödyksi. Valoon ja rikkauteen ei nousta reilulla pelillä ja hyvällä tahdolla. Ainoa Jumala, johon Balram voi uskoa, on mutainen Ganges, joka tuntuu lopulta nielaisevan kaiken – niin poltettujen ruumiit kuin heidän muistonsakin.

Balram on lähtöisin kurjasta maalaiskylästä, jossa vesipuhvelin elämä on tärkeämpi kuin yhdenkään ihmisen. Toista kastia edustavat suljetuissa maailmoissaan elävät rikkaat, jotka juovat kalliita brittiviinoja, hikoilevat pois hyvinvointiläskejään ja maksavat omaisuuksia vaaleaihoisista prostituoiduista. Balram pääsee erään maanomistajaperheen autonkuljettajaksi ja todistamaan viranomaisten lahjontaa, vaalivoiton ostamista ja muuta poliittista suhdetoimintaa.

Köyhälle Intia on ahdas ”kanahäkki”, josta ihmiset eivät pääse pakoon pelon ja kiristyksen vuoksi. Palvelijat tietävät oman petoksensa johtavan heidän lähimpiensä kärsimykseen. Balramia painaa myös kasvatuksen opettama usko palvelijan rooliin, jolta odotetaan loputonta uskollisuutta ja uhrautumista. Niinpä surkeissa oloissa elävä palveluskunta hakee merkitystä elämäänsä kilpailemalla isäntiensä meriiteillä ja tarinoilla näiden rikkauksista.

Aiheen synkkyys ja raadollisuus eivät tietenkään riitä tekemään hienoa romaania. Mieleenpainuvan elämyksen Valkoisesta tiikeristä tekee sen kertojanääni. Balram on kiehtova ja ristiriitainen hahmo, jonka maailmankuvaan on vaikea samastua.

Teos onnistuu myös asettamaan lukijalleen oikeita moraalisia haasteita. Miten suhtautua olosuhteidensa uhrina esiintyvään Balramiin, jonka hurmaava tarinankerronta ei naamioi hänen toimintansa hirviömäistä itsekkyyttä? Ja miten hyväksyä hänen valintansa, jonka kalliin hinnan saavat maksaa jotkut muut?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Zimbabwen absurdi arki

”Kirjoitan yksilöiden arjesta maassa, joka on muuttunut täysin absurdiksi”, Petina Gappah kertoo sähköpostitse kotoaan Genevestä.

Hänen kansainvälisesti ylistetty esikoisteoksensa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ilmestyi lokakuun lopulla suomeksi.

Kolmetoista ilkikurisella huumorilla höystettyä novellia käsittelee elämää tämän päivän Zimbabwessa. Äänessä ovat eri yhteiskuntaluokat slummien asukkaista palvelustyttöihin, keskiluokkaan ja korruptoituneeseen eliittiin.

”Presidentti Robert Mugaben politiikan takia talous on romahtanut, työttömyys- ja aids-lukemat hipovat pilviä ja kaikesta on pulaa. Koska vuotuinen inflaatio on 3 325 000 prosentin luokkaa, leipäpala voi maksaa puoli miljoonaa dollaria. Eläkkeeksi saattaa saada parin liian pieniä kenkiä.”

Tarinoissaan Gappah valottaa todellisuuden osa-aluetta, joka useimmiten jää Afrikasta luotujen kauhukuvien jalkoihin. Hankalista olosuhteista huolimatta elämä jatkuu ja ihmiset elävät arkeaan.

”Ahdingon ja kaaoksen keskellä zimbabwelaiset tekevät ihan tavallisia asioita: rakastuvat, riitelevät, pettävät, pitävät hauskaa. Heidän unelmansa hyvästä toimeentulosta ja mukavasta kodista ovat samoja kuin muillakin maailman ihmisillä. Mutta selviytyäkseen zimbabwelaisten on oltava tavallista sinnikkäämpiä, joustavampia ja kekseliäämpiä. Kaikenlaisesta keinottelusta onkin tullut elinehto.”

Ankeissa oloissa solidaarisuus ei erityisemmin kukoista. Gappah kuvaakin monissa novelleissaan zimbabwelaisia toistensa uhreina.

”Todellinen uhka Zimbabwelle ei ole ainoastaan Mugabe, vaan keskiluokka, joka kohtelee huonosti perheitään ja palvelijoitaan, ja koettaa hyötyä muista keinolla millä hyvänsä”, Gappah sanoo.

Kiukku pani kirjoittamaan

Yhdeksästä miljoonasta zimbabwelaisesta kolme miljoonaa on muuttanut ulkomaille. Myös monet Gappahin tarinoiden henkilöistä tahtoisivat lähteä. Heidän haaveissaan kajastaa Eurooppa ja Yhdysvallat.

38-vuotias Gappah muutti Zimbabwesta vuonna 1995. Viimeiset kymmenen vuotta hän on asunut Genevessä.

”Kun lähdin, kaikki oli vielä hyvin. En paennut, vaan lähdin opiskelemaan lakia, ensin Itävaltaan ja sitten Englantiin.”

Gappah vietti lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, jolloin Ian Smithin johtama valkoinen vähemmistövalta vaihtui Mugaben hallintoon. Hän muistaa yhä ihmisten ilon ja toiveikkuuden, kun Zimbabwe itsenäistyi huhtikuussa 1980.

”Silloin unelmoitiin vapaasta ja menestyvästä kansakunnasta. Zimbabwesta olisi voinut tulla mitä vain.”

Ironista kyllä, Zimbabwen alamäki antoi potkua Gappahin kirjailijanuralle.

Gappah seurasi kotimaansa tapahtumia Sveitsistä ja tunsi olonsa vihaiseksi, avuttomaksi ja turhautuneeksi. Tunteensa hän kanavoi kirjoittamiseen. Tarinat ryöppysivät esille ja vuoden aikana valmistui yli kaksikymmentä novellia. Niistä jokainen perustuu johonkin tositapahtumaan, joka on sattunut joko Gappahille itselleen, hänen perheelleen, ystävilleen tai tutuilleen.

Olipa Gappah kirjoittanut kokoelmansa kuinka kiukkuisena tahansa, hänen teksteilleen on leimallista huumori ja hellyys, joilla hän suhtautuu hahmoihinsa.

”Minusta maailma on loppujen lopuksi aika huvittava paikka. Ilman huumoria elämä ja myös novellini olisivat ankeita ja synkkiä. Olen ylpeä huumoripalkinnosta, joka minulle myönnettiin Zimbabwessa kokoelmani niminovellista. Huumori on minulle luonteva tapa tarkastella ympäristöäni. Se on myös tärkeä selviytymiskeino”, Gappah kertoo.

”En ole zimbabwen virallinen äänitorvi”

Gappah on ammatiltaan asianajaja ja hän työskentelee organisaatiossa, joka avustaa kehitysmaita kansainvälisessä kauppaoikeudessa. Hän elättää palkallaan paitsi itsensä ja poikansa Kushin, myös tukee Hararessa asuvaa perhettään.

”Asianajajan työ on kiinnostavaa, mutta olen silti aina halunnut tulla kirjailijaksi. Kesti kauan, että sain kerättyä riittävästi itseluottamusta ja aloin kirjoittaa tosissani”, Gappah kertoo.

Hän herää puoli viideltä aamulla, kirjoittaa kahdeksaan asti, vie Kushin kouluun ja lähtee töihin. Nukkua hän koettaa niin vähän kuin mahdollista.

Tällä hetkellä Gappah viimeistelee esikoisromaaniaan Book of Memory, joka julkaistaan myös suomeksi. Se on tarina albiinonaisesta, joka muistelee elämäänsä odottaessaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa Hararen pahamaineisessa Chikuruben vankilassa.

Vaikka Gappah on kotiutunut Sveitsiin, hän pitää itseään zimbabwelaisena kirjailijana.

”Mutta toisin kuin joissain medioissa on väitetty, en ole mikään Zimbabwen virallinen äänitorvi. Kirjoitan ainoastaan omasta näkökulmastani. En voi myöskään väittää, ettei Euroopassa asuminen olisi vaikuttanut minuun ja tapaani tarkastella Zimbabwea ja sen tapahtumia. Kenties fyysinen välimatka on terävöittänyt kykyäni havaita erityisesti absurdeja yksityiskohtia.”

Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta ujuttaa teksteihinsä shonan-kielisiä sanoja ja lauseita. Molemmat ovat hänen äidinkieliään, mutta englanniksi kirjoittaminen on tuntunut aina luonnolliselta.

”Edustan englanninkielisen kirjallisuuden jatkumoa, mutta koen myös kuuluvani afrikkalaisten kirjailijoiden uuteen sukupolveen. Toisin kuin edeltäjämme, emme pui siirtomaa-aikakauden vaikutuksia, vaan kirjoitamme siitä, millaista on elää arkea jossain tietyssä Afrikan maassa. Emme kuitenkaan pidä itseämme pelkästään afrikkalaisina, vaan osana maailmaa”, Gappah sanoo.

Jos ruanda selviää, miksei Zimbabwekin

Tanssimestari on julkaistu Zimbabwessa ja se on saanut myönteisen vastaanoton jopa valtion sanomalehdissä.

”Tarinani eivät todellakaan kiinnosta päättäjiä tai tiedustelupoliisia Zimbabwessa. Minua ei ole uhkailtu tai yritetty vaientaa. Toimittajilla on paljon enemmän syytä huoleen, sillä sanomalehdillä on enemmän vaikutusvaltaa kuin kaunokirjallisuudella. Minä kirjoitan mitä haluan, enkä pelkää.”

Zimbabwessa kaunokirjallisuutta kustannetaan vähän ja jakelukanavat puuttuvat lähes kokonaan. Gappah uskoo, että zimbabwelaiset lukisivat, jos kirjoja vain olisi saatavilla riittävän halvalla.

Gappah on lahjoittanut novellikokoelmaansa paikallisiin kouluihin ja kirjastoihin. Hän toivoo, että kustantaja suostuisi myymään sitä reilusti alennettuun hintaan.

”Minulle on tärkeää, että zimbabwelaiset lukijat löytäisivät kirjani.”

Gappahin suurin pelko on, ettei Zimbabwe toivu rappiostaan. Hän tahtoo kuitenkin uskoa, että maalla on toivoa.

”Jos Ruandan ja Mosambikin kaltaiset valtiot ovat onnistuneet jälleenrakennuksessa, miksei Zimbabwekin. Kolmesta miljoonasta ulkomailla asuvasta, hyvinkoulutetusta zimbabwelaisesta olisi silloin varmasti hyötyä.”

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Suomentanut Seppo Loponen. Tammi 2009.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Liian hyvät lääkeet

Joskus sitä sotkee keskenään aineita, joita ei pitäisi. Marraskuussa sai sielunsa ja vatsansa sekaisin yhdistelmällä telkkaria ja tutkimusta.

Lääkärit ilman rajoja -järjestö julkaisi hiv-lääkitystä käsittelevän raportin Punishing success? Lääkkeiden ansiosta on hengissä neljä miljoonaa ihmistä, jotka muuten eivät olisi. Nyt ilmassa on kuitenkin merkkejä siitä, että avunantajat ovat kyllästyneet rahoittamaan hiviä. Rahoja ohjattaisiin mielellään muualle huolimatta niistä hyvistä tuloksista, joita on saatu aikaan. Kuten ne neljä miljoonaa ihmishenkeä.

Marraskuussa alkoi uusintana myös tv-sarja Angels in America. Se kertoo aidsista Yhdysvalloissa 1980-luvun loppupuolella, hetkeä ennen kuin hivin hoitoon saatiin ensimmäiset tehokkaat lääkkeet.

Sarja on loistava. Se nappaa kiinni niskaotteella, ja marssittaa tajuntaan inhimillisyyden parhaita ja pahimpia puolia. Vaikka ohjelma on fiktiota, siinä on epämukavan paljon tosipohjaa siitä, miten välinpitämättömästi ihmiset voivat suhtautua niihin, joilla ei heidän mielestään ole mitään arvoa. Ei edes oikeutta pysyä hengissä.

Yksi päähenkilöistä on kuolemaisillaan aidsiin. Toinen pelästyy rakkaansa sairautta ja haluaa karkuun. Kolmas – ikävä ihminen – saa suhteillaan käsiinsä vasta kehitteillä olevaa lääkettä. Se saattoi pitää kiinni elämässä aikana, jolloin aids oli vielä oikeasti kuolemantuomio. Lääkkeet ovat ihme.

Sarja maalaa konkreettista kuvaa siitä, miltä epätoivo tuntuu. Ja siitä toivon lämpäreestä, jonka paremmat lääkkeet ja paremmat ihmiset voivat kaiken sotkun keskellä saada aikaan.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kehitetyt lääkkeet ovat merkinneet miljoonille ihmisille aivan uutta mahdollisuutta. Eivät pelkästään siksi, että ne pitävät hengissä. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että ne pitävät hengissä toivon.

Vuosien mittaan lääkkeet ovat parantuneet niin, että hivistä on tullut yksi krooninen sairaus muiden joukkoon. Ainakin niille, joilla on varaa viimeisimpiin lääkkeisiin.

Neljä miljoonaa – numerot on helppo ohittaa. Mutta jos sotkee raportin numerot ja tv-sarjan herättämät tunteet keskenään, yhteenlaskun tuloksena tulee miljoonia ja miljoonia tarinoita elämästä, kuolemasta ja pelosta.

Angels in American viimeisiä jaksoja on vielä nähtävillä Yle Areenassa ja FST5:llä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Elämän soturi Rúben Valencia

Jussi Vierimaa

nunez.jpg

”Elämä ei koostu onnesta tai onnettomuudesta, vaan siinä on aina läsnä sekä ilo että kipu”, Rúben Valencia sanoo.

Oaxacalaisen Rúben Valencian kaulassa roikkuu spiraalin muotoinen kotilonkuori. Se symboloi mesoamerikkalaiseen perinteeseen liittyvää soturin tietä. ”On jatkettava taistelua, säilytettävä vahva sydän ja viisas mieli, oltava voimaa kohdata vastoinkäymiset”, Valencia sanoo.

Spiraalimuoto kuvaa syklistä, toistoon perustuvaa elämänkäsitystä vastakohtana lineaariselle, edistysuskon varaan rakentuvalle maailmankuvalle.

”Monet yhteisömme ovat säilyttäneet historiansa, ja nyt piilossa pidettyjä perinteitä otetaan uudestaan käyttöön.”

Valencian taistelu liittyy Etelä-Meksikossa sijaitsevan, köyhän Oaxacan osavaltion alkuperäisyhteisöjen itsemääräämisoikeuteen. Rauhantahtoinen mies huomauttaa, ettei ole militantti, vaikka toimii aktiivisesti vuonna 2006 alkaneessa, korruptoituneen kuvernöörin Ulisses Ruiz Ortizin hallinnon vastaisessa kansanliikkeessä ja puhuu taistelusta.

”Jos olisimme militantteja, se merkitsisi huonoa energiaa. Mutta olemme elämän sotureita, guerreros de la vida. Ihminen voi itse päättää, mihin keskittyy. Me keskitymme hyviin asioihin huonojen sijaan.”

Valencia on ollut perustamassa Oaxacaan vaihtoehtoyliopistoa, Universidad de la Tierraa.

”UniTierra ei perustu klassisiin tieteisiin, vaan alkuperäiskansojen kulttuuriin ja ihmisten tarpeisiin. Siellä opetetaan esimerkiksi alkuperäiskansojen perinteistä arkkitehtuuria ja urbaania viljelyä.”

Useita Oaxacan korruptoitunutta hallintoa näkyvästi vastustaneita ihmisiä on tapettu. Valencia selvisi murhayrityksestä tammikuussa.

”Pelko on osa ihmistä, mutta on itsestä kiinni, toimiiko se puolellasi vai sinua vastaan. Pahinta on alistuminen ja oman-arvontuntonsa menettäminen, silloin on kuin olisi kuollut.”

Valencia kertoo, että hänen taistelussa kuolleiden toveriensa perheet eivät elä surussa vaan ovat iloisia siitä, että heidän lapsensa ovat osallistuneet taisteluun.

”Voima nousee kaksijakoisesta maailmankatsomuksestamme: kaikilla asioilla on hyvä ja huono puoli. Elämä on iloa ja surua. Eikä fyysinen kuolema tarkoita sitä, että ihminen katoaisi lopullisesti.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Sambian kupariteollisuus luottaa Kiinaan

Maantiepoliisi pysäyttää auton ja kysyy, mistä olemme tulossa.

”Luanshyasta”, kuski vastaa.

”Ah, siinäpä vasta pieni kaupunki, jolla on suuret ongelmat”, poliisi hymähtää ja viittoo jatkamaan matkaa.

Sambian kuparivyöhykkeellä sijaitsevan kaivoskaupungin 25 000 asukasta saivat viime jouluna ikävän joululahjan: Sveitsiläinen kaivosyhtiö Enya Holdings päätti panna haalarit naulaan viiden vuoden louhinnan jälkeen. Melkein 3 000 työntekijää sai lähteä.

Paitsi että harvalla oli, minne lähteä. Kaikki kansainväliset kaivosyhtiöt supistivat toimintaansa. Kuparitonnin hinta painui vuodenvaihteessa 3 000 dollarin tuntumaan huideltuaan toukokuussa 2008 vielä 8 000 dollarissa.

Puoli vuotta sulkemispäätöksen jälkeen, elokuussa 2009, Luanshyassa rugbykentän katsomo on täynnä nuoria miehiä. He tivaavat kentällä seisovalta työministeriön edustajalta Simon Kachimbalta, miksei töitä edelleenkään ole, vaikka kaivokselle löytyi uusi omistaja. Heidän mielestään uusi omistaja työllistää valikoivasti ja jättää nuoret odottamaan.

”On oltava kärsivällinen”, Kachimba vastaa ja aloittaa kansallislaulun keskustelutilaisuuden päätteeksi.

Miehet nousevat, eivät laulaakseen vaan mennäkseen kotiin. Heillä ei ole nyt mitään syytä olla ylpeitä isänmaastaan.

”Kiinalaiset näyttävät olevan tosissaan”

Kaivostyöntekijöiden ammattiliiton paikallisjohtaja Stanslas Mwimbe vakuuttaa tilaisuuden jälkeen, että toivoa on.

Sveitsiläisyhtiön tilalle on tullut kiinalainen valtio-omisteinen kaivosyhtiö, joka on kutsunut osan miehistä takaisin töihin. Kolmestatuhannesta työntekijästä kolmannes on kutsuttu takaisin, ja yhteensä uusi omistaja on luvannut palkata 4 000 työntekijää, kunhan tuotanto saadaan joulukuussa vauhtiin.

”Kiinalaiset näyttävät olevan tosissaan. Kaikki on aloitettava alusta, koneet ja laitteet on uusittava, ja he tekevät sen. Uskon, että he aikovat pysyä täällä pitkään”, kaivostyöntekijä Edward Mulenga sanoo.

”Heillä ei ole kiire tehdä rahaa. Aiemmat investoijat lähtivät, kun hinta painui tarpeeksi alas”, kaksi viikkoa sitten työnsä takaisin saanut Mulenga jatkaa.

Uusi omistaja Non-ferrous Corporation Africa (NFCA) on ilmoittanut käyttävänsä 400 miljoonaa dollaria kaivosten infrastruktuurin päivittämiseen. Sellaista liiketoimintaa Luanshyassa ei ole nähty aikoihin. Työntekijät kertovat, että osa koneista on 1960-luvulta.

”Enyan mottona oli käyttää vähän rahaa ja tuottaa yhä enemmän kuparia. Se oli rankkaa työntekijöille, koska ei voi tuottaa enemmän, jos työvälineet ovat vanhoja”, Rex Mwiinga toteaa. Mwiinga on työskennellyt kuparikaivoksessa 1970-luvulta lähtien. Hänet on jo kutsuttu töihin, toisin kuin monet nuoremmat kaivosmiehet.

Kaivos on kaupungin ainoa tulonlähde, ja yhden kaivostyöntekijän varassa elää keskimäärin kahdeksanhenkinen talous. Luanshyassa työskentelivät ennen alasajoa maan huonoiten palkatut kaivostyöntekijät.

Kaivosmiesten lähiön hiljaisella kadulla kotia kohti kiiruhtaa mies, joka on vasta kutsuttu takaisin töihin. Hän ei halua nimeään julkisuuteen, koska pelkää kriittisen mielipiteensä vievän työn.

”Minun sielussani ei ole nyt iloa”, hän aloittaa.

Entisen omistajan maksama irtisanomispaketti kului kokonaisuudessaan perheen ottaman lainan lyhennyksiin. Nyt mies myy kanoja elättääkseen perheensä.

”Asiat eivät ole vielä muuttuneet paremmaksi. Uudesta omistajasta en osaa sanoa mitään, koska aloitan työt vasta ensi maanantaina”, 25 vuotta kaivostyötä tehnyt mies kertoo.

Hän muistuttaa, että työtä tehdään ainakin aluksi vanhoin ehdoin, eikä 1,2 miljoonan kwachan palkka riitä perheen elättämiseen.

Raha ei liiku torilla

Työttömyys näkyy erityisen hyvin kaivosmiesten suosimalla torilla. Tunnelma on alakuloinen, sillä kaivoksen sulkemisen jälkeen asiakkaiden määrä on romahtanut.

Ruokaöljy vaihtaa omistajaa pienissä muovipusseissa. Vihanneksia ja papuja vaihdetaan käytettyihin vaatteisiin.

”Kaivosyhtiöt eivät enää maksa kaivosmiesten lasten koulutusta kuten ennen. Vaikka lapsi saisi hyvät arvosanat, hänen pitäisi maksaa kolme miljoonaa yliopisto-opinnoista. Sitä rahaa meillä ei ole”, papuja myyvä Eness Musonda toteaa.

Kiinaa epäillään kolonialismista ja vastuuttomasta kehitysavun jakamisesta, mutta luanshyalaisille kuva on erilainen. Uuteen omistajaan kohdistuvista epäilyistä huolimatta jokainen toivoo, että työt kaivoksessa pääsisivät nopeasti vauhtiin.

Kiinalaisilla on varaa investoida silloinkin, kun länsimaiset yhtiöt perääntyvät vähin äänin.

Hallitusta lähellä oleva Times of Zambia -lehti kertoo, että uusi omistaja aikoo laajentaa kuparintuotantoa ottamalla käyttöön uuden avolouhoksen. Lisäksi yhtiö on luvannut jatkaa työntekijöiden lasten opintojen ja kaupungin urheiluseurojen tukemista.

”Mitä hyvänsä pelkoja meillä on heidän toimintaansa kohtaan, olemme tarpeeksi avoimia kohdataksemme ne. Ainakin toistaiseksi uudet omistajat näyttävät kunnioittavan työntekijöitään toisin kuin aiemmat investoijat,” kaivostyöntekijöiden liiton paikallisosaston puheenjohtaja Stanslas Mwimbe muistuttaa.

Kiina ja Sambia – vanhat ystävät

Viime keväänä julkaistun tutkimuksen mukaan Kiinasta on tullut kolmanneksi suurin kauppakumppani Afrikalle Yhdysvaltojen ja Ranskan jälkeen. Marraskuisessa Kiina–Afrikka-huippukokouksessa Kiinan pääministeri Wen Jiabao lupasi kymmenen miljardia dollaria lisää lainaa Afrikkan maille.

Sambia on yksi Kiinan vanhimmista afrikkalaisista ystävistä. Sambian itsenäistymisen aikaan vuonna 1964 Kiina investoi rautatiehen, joka yhdisti kuparialueen Tansanian Dar es Salamiin. Rautatieprojekti työllisti 50 000 tansanialaista ja sambialaista 1970-luvun alkupuoliskolla.

Suuri työllistäjä ei kuitenkaan halua kommunikoida paikallisten työntekijöidensä kanssa.

”Kiinalaiset eristäytyvät sambialaisista. Heillä on omat asuntolansa, eikä vuorovaikutusta ole. He teeskentelevät kielitaidotonta, kun heidän pitäisi puhua työntekijöiden tai ammattiliiton kanssa”, kertoo Austin C. Muneku, Chinese investments in Africa, a labour perspective -tutkimuksen yksi kirjoittajista.

African Labour Research Networkin julkaiseman tutkimuksen mukaan kiinalaistyönantajat syyllistyvät lukuisiin työlainsäädäntörikkomuksiin. Kuilu niiden ja muiden työnantajien välillä on kuitenkin kapenemassa kaivosalalla. Tämä johtuu tutkimuksen mukaan kaivoslaisten ammattiliiton vahvasta painostuksesta. Kiinalaisyhtiöissä kaivosalan palkat ovat olleet jopa puolta pienempiä kuin muissa yhtiöissä. Nyt palkat ovat nousseet ja työoloista neuvotellaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Pelasta maailma – perusta säätiö

Kun suomalainen alkaa parantaa maailmaa, hän perustaa ensin yhdistyksen. Tukemaan kehitysyhteistyötä, urheilua tai mitä milloinkin.

Kaikkiaan rekisteröityjä yhdistyksiä on Suomessa yli 125 000 ja niissä henkilöjäseniä lähes kolme kertaa enemmän kuin Suomessa asukkaita. Tänäänkin sadat suomalaiset seisovat myymässä pullakahvia ja makkaraa urheiluseurojen, luokkaretkien ja maailmanparannuksen rahoittamiseksi.

Myyjäisten kassaa laskiessa iskee kateus: säätiöillä näyttää menevän paljon paremmin. Ja paljon vähäisemmällä työmäärällä.

Mitä eroa yhdistyksellä ja säätiöllä oikein on? Yksi ero ovat jäsenet: yhdistyksellä niitä on, säätiöllä ei. Merkittävä ero on siinäkin, kenelle toiminnasta vastataan.

Säätiön hallitus vastaa säätiön toiminnasta säätiön hallitukselle. Siis itselleen. Monessa säätiössä hallitus nimittää uudet jäsenensäkin. Toiminta voi olla asiallista, mutta voi se olla muutakin, sillä säätiöiden toimintaa ei tutkita kovin tiuhalla kammalla.

Kerran vuodessa pitää lähettää tilinpäätös ja toimintakertomus Patentti- ja rekisterihallitukseen. Joka ei, kuten vaalirahauutisoinnista opittiin, ehdi penkoa säätiöiden toimintaa pintaa syvemmältä. Toisaalta muutamien säätiöiden toiminta on kiinnostanut oikeuslaitostakin. Esimerkiksi oululaisen Riihi-säätiön asioita on pengottu hovioikeutta myöden.

Yhdistyksissä valvonnan mekanismit on rakennettu sisään itse yhdistysmuotoon. Yhdistyksen jäsenet valitsevat hallituksen, ja hallitus vastaa tekemisistään jäsenistölle. Tyytymättömäksi heittäytynyt jäsenistö voi heittää hallituksen pihalle ja valita uuden. Myös tilintarkastajat valitsee yleensä joku muu kuin se, joka tileistä vastaa.

Toimintamuotojen imagoissakin on eroja. Pitkään sanassa ’säätiö’ kuului menneen maailman kaikuja. Se kuulosti linnakkeelta, jossa sikarintuoksuiset herrat ja helmikaulaiset rouvat tukivat taidetta ja köyhiä.

Imago tosin on saanut viime aikoina kunnon kolhun. Samoissa otsikoissa ovat seikkailleet säätiöt, vaalirahat, poliitikot ja taulukaupat.

Sekalaiseen seurakuntaan

Perustetaan se säätiö kuitenkin maailman pelastamiseksi. Maailmalta löytyisi esikuvia, sillä moni kehityksen isoista kansainvälisistä rahoittajista on säätiöitä: Bill ja Melinda Gatesin säätiö, Ford Foundation ja Aga Khan Foundation. Ne painivat rahoituksessa luokassa, johon pienemmillä valtioilla ei ole asiaa. Gatesien säätiö rahoitti viime vuonna kehitystä 2,28 miljardilla dollarilla.

Kuinka äveriäs pitäisi olla säätiön perustaakseen? Aivan tyhjätaskuilta se ei onnistu, mutta ei siihen kroisoksiakaan tarvita. Säätiön peruspääoman pitää olla vähintään 25 000 euroa. Sellainen summa kuluisi kohtuulliseen autoon.

Pääoman lisäksi pitäisi löytyä niin hyvä tarkoitus, että patentti- ja rekisterihallitus antaisi perustamisluvan. Yleishyödyllinen toiminta on onneksi laaja käsite, eikä lupia juuri evätä. Päätetään siis parantaa maailmaa ja valitaan säätiöllemme vielä naseva nimi, Ihkaoma Säätiö. Sitten: säätiölle hallitus, säännöt, muutamat byrokraattiset kiemurat. Siinä se.

Ihkaomasta tulisi yksi Suomen reilusta 2700 säätiöstä. Pitäisi olla melkoinen neiti Marple saadakseen selville, mitkä kaikki instituutiot Suomessa oikein ovat hallinnolliselta muodoltaan säätiöitä. Joukkoon mahtuu monta tuttua: Kansallisteatteri, Kansallisooppera, Olympiastadion… Ovat siellä nämä erilaiset rakennuttajatkin, joista etenkin Nuorisosäätiön seikkailut ovat saaneet reilusti palstatilaa.

Ihkaoma pääsisi siis osaksi isoa ja keskenään varsin erilaista joukkoa. Apurahoja jakavat säätiöt ovat siinä porukassa vähemmistönä.

Säätiöiden toimintaa säädellään Suomessa erillisellä säätiölailla. Sen vanhimmat osat ovat perua vuodelta 1930. Siihen aikaan mielikuva säätiöistä natisevina vanhan maailman linnakkeina päti vielä hyvin. Siksi neiti Marplekin tunkee tarinaan mukaan: hän on saman ajan tuote, Agatha Christien luoma salapoliisi.

Säätiölakia on sittemmin parsittu useaan kertaan, ja sen uudistaminen on parhaillaan vireillä. On ollut jo vuosia, mutta ensin pitäisi saada uusittua yhdistyslaki.

Klassinen säätiö toimii seuraavasti: säätiön perustaja lahjoittaa hyvän tarkoituksen edistämiseksi potin rahaa tai kiinteää omaisuutta. Sen tuotolla toteutetaan sitten säätiön tarkoitusta, usein apurahoja jakamalla. Palveluja ja elämän edellytyksiä köyhille, apurahoja tieteentekijöille ja taiteilijoille.

Käytännössä iso osa nykysäätiöistä on kuitenkin sellaisia, joita tutkimuksissa kutsutaan toiminnallisiksi säätiöiksi. Moni säätiö perustetaankin toimimaan ulkopuolisilla avustuksilla.

Se on oikeastaan lohdullista. Tuskin Ihkaoman hallitukseenkaan sattuisi sellaista sijoitusvelhoa, joka tekisi 25 000 euron pääomalla niin paljon rahaa, että maailma pelastuisi. Pitää siis hakea avustusta.

Rahoitusta tarjolla

Mistä saisi rahaa maailman pelastamiseen? Ja millaiseen seuraan tässä joudutaan?

Kummankaan kysymyksen selvittämiseen ei tarvita neiti Marplea. Tovi Kansalaisjärjestöhankkeet 2009 -kirjan seurassa riittää. Siitä löytyy tiedot kaikista niistä järjestöjen kehitysyhteistyöhankkeista, joihin Suomen ulkoministeriö on myöntänyt tukea tänä vuonna.

Ulkoministeriön hanketuella nimittäin toteutetaan suurin osa suomalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeista. Samat säännöt ja ehdot pätevät sekä yhdistys- että säätiömuotoisiin järjestöihin.

Tukea saa kahdelta eri luukulta, isommalta ja pienemmältä. Isot, niin kutsutut kumppanuusjärjestöt saivat vuonna 2009 ulkoministeriöltä 50 miljoonaa. Kumppanuusjärjestöjä on kymmenen, ja moni niistä on televisiosta tuttu. Järjestöistä kolme on hallinnolliselta muodoltaan säätiöitä: Kirkon ulkomaanapu, Plan Suomi ja Solidaarisuus.

Hankeluokituksessa on erillinen kohtansa myös kehitysyhteistyösäätiöille. Termillä tarkoitetaan kuitenkin vain sellaisia säätiöitä, jotka rahoittavat kehitysmaiden omien järjestöjen toimintaa suoraan. Niitä on kolme – Abilis, Kios ja Siemenpuusäätiö – ja vuonna 2009 niiden ulkoministeriöltä saama rahoitus oli yhteensä 4,4 miljoonaa euroa. Sen ne jakavat edelleen toimijoille kehitysmaissa. Niiden toiminta on siis lähinnä perinteisen säätiön ideaa.

Muiden, niin isojen kuin pientenkin säätiöiden, toiminta taas on kuin minkä tahansa järjestön. Ne käyttävät saamansa avustukset oman tarkoituksensa mukaiseen toimintaan, mutta eivät juurikaan jaa rahaa edelleen.

Jatketaan järjestöille suunnatulle hanketukiluukulle, sille pienemmälle. Pienet ja keskisuuret järjestöt saivat tänä vuonna hanketukea yhteensä 25 miljoonan euron edestä. Löytyy säätiöitä niidenkin joukosta, yhdeksän kappaletta. Kaikkiaan tältä luukulta hanketukea sai tänä vuonna 139 järjestöä.

Siinä porukassa kannattaisi olla säätiö, sillä säätiöistä kolme isointa sai yli kymmenesosan kaikesta jaossa olleesta tuesta. Helsingin diakonissalaitoksen säätiö sai hanketukea reilun miljoonan verran, Martinus säätiö reilut puoli miljoonaa. Suomen lasten ja nuorten säätiö sai sekin toista miljoonaa.

Suomen lasten ja nuorten säätiö? Kehitysyhteistyö on Suomessa ala, jolla eri toimijat tapaavat tuntea toisensa. Tätä nimeä ei pienellä utelukierroksella tunnista juuri kukaan, vaikka vuonna 2001 perustettu säätiö on jo useana vuonna saanut merkittäviä avustuksia.

Hankerahoituksen yhtenä ehtona on kuitenkin kehitysyhteistyöstä tiedottaminen. Suomen lasten ja nuorten säätiö kertoo kyllä vuosikertomuksessaan näkyneensä eri medioissa kotimaisen työnsä osalta. Mutta kehitysyhteistyöstä – siitä tiedottamisesta ei kerrota mitään.

Pyydetään neiti Marple seuraksi ja suunnataan Patentti- ja rekisterihallitukseen vilkaisemaan, kuka säätiöitä on perustanut.

Dinosauruksia ja uusia tuttavuuksia

Kaikkiaan 12 suomalaista säätiötä tekee siis kehitysyhteistyötä. Säätiöitä ovat perustaneet keskenään kovin erilaiset tahot. Toivala-säätiön ja Niilo Mäki -säätiön perustajat ovat Savon ja Jyväskylän seuduilta, kuntia ja muita alueellisia toimijoita.

Läheskään kaikki säätiöt eivät ole yhtä juurevasti maakunnissa kiinni. Muutamat säätiöt ovat niin läheisessä yhteydessä kansainvälisiin toimijoihin, että ne muistuttavat melkein – paremman vertauskohdan puutteessa – ylikansallisten yhtiöiden osia.

Keskittyminen entistä suurempiin yksiköihin ei ole pelkästään liikemaailman asia. Sama ilmiö on arkea myös kolmannella sektorilla, ja kansalaisjärjestöjätit toimivat useassa eri maassa. Ne korostavat viestinnässään kotimaisuuttaan ja itsenäisyyttään, mutta visuaalinen ilme, arvot ja toimintamuodotkin näyttävät samanlaisilta maasta toiseen.

Plan Suomi säätiön ja Suomen lasten ja nuorten säätiön perustamishistoria on mielenkiintoinen. Molemmissa varsinaiset perustajat ovat suomalaisia, mutta jo perustamisvaiheessa mukana olivat myös kansainväliset järjestöt.

Plan on kansainvälisesti yksi suurimmista kehitysyhteistyötä tekevistä järjestöistä. Suomalainen Plan Suomi säätiö perustettiin 1998. Arkistot kertovat, että Planin sääntöjen mukaan säätiön hallituksen perustajajäsenet nimitti yhdysvaltalainen Foster Parents Plan International Inc.

Suomen lasten ja nuorten säätiö taas on läheisesti mukana International Youth Foundation -nimisen säätiön toiminnassa. Etenkin sen kehitysyhteistyöhankkeet toteutetaan IYF:n kautta. Varsinaisia perustajia olivat kolme suomalaista järjestöä ja kaksi yksityishenkilöä.

Osa laajempaa kansainvälistä järjestöä on myös WWF Suomi. Sekin on muodoltaan säätiö, 1970-luvun alussa perustettu. Kirkon ulkomaanapu kertoo jo nimessään, kenen asialla ollaan.

Puoluelinkkejäkin löytyy: Solidaarisuuden takana on SDP, samoin Kalevi Sorsa -säätiön. Patmos lähetyssäätiön tausta on lähinnä perinteistä säätiötä, sillä sen perustamispääoma on peräisin kohtuullisen kokoisesta yksityisestä lahjoituksesta.

Helsingin diakonissalaitoksen säätiö on varsinainen dinosaurus. Ikää sillä on 140 vuotta ja säätiö ja sen tytäryhtiöt työllistävät 1 500 henkeä. Liikevaihtoa kertyi viime vuonna 112 miljoonaa. Tuoreimpiin tulokkaisiin kuuluu Viestintä ja kehitys -säätiö, joka on 26 viestintäalan toimijan – lähinnä erilaisten journalistien yhdistysten – perustama säätiö.

Reippaan kokoista rahoitusta namibialaisen sairaalan peruskorjausta verten saaneen Martinus-säätiön perustaja on Tampereen evankelisluterilainen seurakuntayhtymä. Ei tarvita kummoista salapoliisia huomatakseen, että säätiö on tainnut haukata liian suuren palan. Puolen miljoonan euron rahoituksen saaneen sairaalahankkeen verkkosivuilla kerrotaan, että hanke nähtiin ”pienen Martinus-säätiö resursseille liian suurena”, ja siksi sitä toteutetaan yhdessä Suomen lähetysseuran kanssa. ”Martinus-säätiön tehtäviin kuuluu yhteistyösopimuksen mukaan varainhankinnasta vastaaminen”, hankesivu jatkaa.

Se ei ole täysin saadun rahoituksen hengen mukaista, hankerahoitusta kun haetaan järjestön omaan toimintaan.

Jäähyväiset myyjäisille

Muilla säätiöillä tuntuu olevan takanaan sen verran suhteita, rahaa ja vaikutusvaltaa, että Ihkaoma alkaa tuntua vähän kotikutoiselta ja pieneltä. 25 000 euron sijoittaminen säätiöhankkeeseen alkaa sekin arveluttaa.

Näkyvimpien järjestöjen hallitukset ovat pullollaan nimiä, jotka ovat tuttuja niin liike-elämän kuin mediankin huipulta. Ehkä Ihkaomastakin olisi isoksi tekijäksi, jos sen hallitukseen saataisiin haalituksi tarpeeksi vaikutusvaltaisia nimiä. Säätiö voisi toimintamuotona houkutella enemmän kuin järjestö, jossa on aina vaaran joutua myyjäisten tiskille kahvia kaatamaan.

Ehkä tässä vaiheessa neiti Marple laskisi kutimensa, ja muistuttaisi, että maailmaa on vaikea parantaa täysin ilman rahaa.

Sitä paitsi, olisihan se kivaa perustaa säätiö. Siitä voisi tarttua perustajiin ja itse asiaan vähän menneen maailman glamouria. Edes mielikuvien tasolla.

Säätiöt – tuntematon suuruus

Tieto säätiöiden merkityksestä Suomessa on kiven alla. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta julkaisi vuonna 2005 Säätiöt Suomessa -tutkimuksen, jonka materiaali oli kerätty kaksi vuotta aiemmin. Sen jälkeen kattavaa tutkimusta säätiöistä ei ole tehty. Myös järjestöjä tutkitaan Suomessa hämmästyttävän vähän.

”Kolmas sektori on merkittävä työnantaja, rahan käytön kanava ja pääomien omistaja”, sanoo neuvottelukunnan toiminnanjohtaja, professori Paavo Hohti. ”Kolmannen sektorin tutkimuksen pitäisi olla osa yhteiskuntapolitiikkaa, koska se muodostaa valtavan osan yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta.”

Silti sen muutoksista tiedetään vähän. Esimerkiksi siitä, missä vaiheessa säätiöt ovat muuttuneet apurahojen jakajista toiminnallisempaan suuntaan.

”Ajan myötä käytäntö on luisunut siihen, ettei kiinnitetä enää niin paljon huomiota siihen, voiko säätiö todella toteuttaa tarkoitustaan omalla pääomallaan”, Hohti sanoo. ”Säätiötä onkin alettu käyttää hallinnollisena muotona palvelujen tuottamiseen.”

Mitä syitä on valita perustettavalle järjestölle yhdistysmuodon sijaan säätiömuoto? ”Luulen, että osittain on kysymys siitä, että säätiön toimintaan kuuluu jatkuvuus. Se ei ole vuosiperustaista. Lahjoituksia on helpompi käsitellä säätiön kuin yhdistyksen tilinpidossa”, Hohti sanoo. ”Liittyy säätiöihin myös mielikuvia siitä, että on hienoa olla säätiö. Lähtökohtana pitäisi kuitenkin olla se, että valitaan hallinnollinen muoto, joka sopii toimintaan parhaiten.”

Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaan kuuluu valtaosa Suomen merkittävimmistä apurahoja jakavista säätiöistä. Viime vuonna sen 122 jäsensäätiötä jakoivat erilaisia apurahoja yhteensä 280 miljoonan euron edestä.

Saisiko mistään selville, kuinka paljon suomalaiset säätiöt saavat toimintaansa julkisia avustuksia?

”Ei kyllä mistään”, Hohti sanoo. ”Ellei etsisi Patentti- ja rekisterihallituksen tiedoista.”

Periaatteessa se olisi mahdollista. Säätiöiden tilinpäätöksiin ja toimintakertomuksiin voi tutustua Patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalvelussa. Yli 2700 tilinpäätöksen läpi käyminen kestää kyllä aikansa.

Toisaalta säätiöiden avustukset olisivat selvitettävissä yhdistysten avustuksia helpommin. Suomessa on rekisteröityjä yhdistyksiä yli 125 000, ja vain niistä suurimpien – joiden liikevaihto ylittää 7 miljoonaa – on lähetettävä tilinpäätöksensä patentti- ja rekisterihallitukseen. Toinen vaihtoehto olisi käydä läpi kaikki mahdolliset apurahoja ja tukia antavat tahot, aina EU:sta lähtien. PL.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Naimisissa kuolleen kuninkaan kanssa

Peikko Pitkänen

vaimot.jpg

Rhodah Nakyanyi (vas.) ja Idah Nakyegwe ovat kuningattaren sukua ja siten velvollisia ikuiseen avioliittoon edesmenneen kuninkaan kanssa.

Idah Nakyegwe istuu varjossa ja punoo kaislamattoa. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja ojentaa pienen korin, jossa on kahvipapuja.

”Kuivia, kovia ja kitkeriä, mutta piristäviä”, nainen sanoo.

Päällämme kaartuu kupolimainen kaislakatto. Olemme entisessä Bugandan kuninkaanpalatsissa, joka on yksi itäisen Afrikan kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Halogeenilamppuja ja sementtilattiaa lukuun ottamatta paikka on säilytetty samanlaisena kuin 130 vuotta sitten. Viikunakaarnaverhon taakse on haudattu neljä kuningasta eli kabakaa. Yksi heistä on Idahin mies, Mutesa I.

Idah ja Mutesa I eivät ole koskaan tavanneet, koska Mutesa I kuoli vuonna 1884. Kuninkaallinen perinne kuitenkin velvoittaa kuningattarien naispuolisia jälkeläisiä huolehtimaan kuolleista kuninkaista niin kuin vaimot miehistään.

”Me Bugandassa emme usko kabakan kuolemaan. Väsyneet kuninkaat menevät lepäämään salaiseen metsään ja palaavat jonain päivänä. Sillä välin vaimojen tulee pitää heistä huolta. Kerran solmittu avioliitto on pyhä ja ikuinen”, Nakyegwe sanoo.

Nakyegwen lisäksi kuninkaita palvelee 74 vaimoa. Vaimojen tärkein tehtävä on huolehtia palatsin siisteydestä ja toivottaa vierailijat tervetulleiksi.

Osa vaimoista hoitaa velvollisuuttaan ympäri vuoden. Toiset, kuten Nakyegwe, palvelevat ainoastaan kaksi kuukautta vuodessa.

Palvelusaikana naiset asuvat palatsialueella. Pysyvästi palvelevat elävät kuin luostarissa: he eivät saa perustaa perhettä.

Naiset, jotka palvelevat kahdesti vuodessa eivät saa ottaa poikaystäviään tai aviomiehiään palatsiin eivätkä harrastaa seksiä palvelusaikana. Jopa kättely miesten kanssa on kielletty.

Ulkopuolisia ei saa viedä kuninkaiden haudoille eikä muille pyhille paikoille. Riidat ratkaisee aina päävaimo.

Kuninkaan vaimoksi tädin perintönä

Ugandalainen vaimotraditio on ollut olemassa 1300-luvulta lähtien, jolloin Buganda sai ensimmäisen kuninkaansa. Buganda oli Ugandan kuningaskunnista vaikutusvaltaisin ja hallitsi pitkään koko Keski-Afrikkaa. Itsenäistymisen jälkeen kuninkailla ei ole ollut poliittista valtaa.

Moniavioisuus oli Bugandassa arkipäivää. Jos tavallisella miehellä oli kolme tai neljä vaimoa, kabakalla vaimoja saattoi olla parisataa. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet: nykyisellä kabakalla on vain yksi vaimo.

Asema kuolleen kuninkaan vaimona peritään. Nakyegwe peri sen tädiltään kuusi vuotta sitten. Aseman voi periä myös siskolta, muttei koskaan äidiltä: yleisen käsityksen mukaan lapset kuuluvat isälle. Vaimoudesta voi kieltäytyä, mutta jos siihen suostuu, se edellyttää sitoutumista loppuelämäksi.

”Jos velvollisuudesta luistaa, joutuu pahojen henkien kiroamaksi. Se merkitsee jatkuvaa epäonnea esimerkiksi työssä, raha-asioissa, rakkaudessa ja terveydessä”, Nakyegwe sanoo.

Kaislamattoon on hänen käsissään syntymässä juuri uusi vihreä raita.

Vaimous on kunniatehtävä

Kuninkaan vaimoiksi voidaan valita eri ikäisiä naisia. Suurin osa palvelusta nykyään suorittavista on 30–60-vuotiaita.

Nakyegwe valittiin tehtävään 44-vuotiaana, mutta hän muistaa tätinsä kertoneen viisivuotiaasta tytöstä, josta tuli kuninkaan vaimo. Tyttö oli yhtä aikaa lapsi, josta huolehdittiin, sekä vaimo, jonka oli huolehdittava velvollisuuksistaan.

Kokeneet vaimot opastavat tulokkaita ja kertovat säännöistä, oikeuksista ja velvollisuuksista. Nakyegwe sai neuvot tädiltään. Tervetuliaisseremoniansa hän muistaa hyvin.

”Palatsin portilla odotti saattaja, kago, joka antoi viikunakaarnalakanan. Kago johdatti minut palatsiin ja pyysi peittämään Mutesa I:n haudan lakanalla. Sitten minut esiteltiin virallisesti muille vaimoille ja sain vaimonimeni, joka on Luyiga. Lopuksi söimme yhdessä. Tarjolla oli kanaa, massipuuroa ja matookea, ruokabanaania.”

Mukanaan Nakyegwella oli aviomies, joka oli tuonut Mutesa I:lle tradition edellyttämät lahjat: korillisen kahvipapuja sekä kanisterillisen kotona pantua olutta. Hän esitteli itsensä ja tuliaisensa kuninkaalle ja lupasi palvella vaimoaan.

”Vaimous on kunniatehtävä, joka tuottaa siunausta koko perheelle. Olemme klaaniemme edustajia, joita kunnioitetaan.”

Vapauksia ja velvollisuuksia

Ki kati! tervehtii fuksianpunaiseen asuun pukeutunut nainen ja liittyy seuraamme helmat liehuen. Rhodah Nakyanyi eli Nabanaku on paitsi Mutesa I:n osa-aikainen vaimo, myös peruskoulun opettaja, joka on tullut haastatteluun suoraan koulusta.

”Vaimous ei ole este työssäkäynnille. Suurimmalla osalla meistä on ammatti, ja joukossamme on muun muassa sairaanhoitajia ja bisnesnaisia”, opettajatar sanoo.

”Äläkä unohda käsityöläisiä”, muistuttaa Nakyegwe, joka tienaa elantonsa myymällä torilla punomiaan mattoja ja koreja.

”Mitä velvollisuuksia vaimoilla sitten onkaan, ne on hoidettava ennen iltakuutta. Siihen mennessä on palattava takaisin palatsialueelle”, hän lisää.

Vaimot asuvat valkoisiksi rapatuissa majoissa, jotka reunustavat puoliympyränä palatsin pihaa. Pistäydymme Nakyanyin kotona, johon kuuluu keittiö ja huone.

Nakyanyi laskee laukkunsa maahan, kaataa muovikanisterista vettä teepannuun ja laittaa sen pienelle kaasuliedelle. Molempien huoneiden kalustus on pelkistetty: pieni pöytä, tuoli, sänky. Keittiön lattialla on kattiloita ja kippoja, bambupuisella hyllyllä papu- ja riisipusseja. Kivilattia jalkojen alla on sileä. Aurinko tuikkii sisään pienistä ikkunoista.

”Viisitoista vuotta olen asunut tässä majassa kaksi kuukautta vuodesta. Tulen palatsiin joka touko- ja marraskuu”, Nakyanyi kertoo kaataessaan kuppiin teetä.

”Aviomies on jätettävä kotiin, mutta lapset saavat tulla mukaan. Tyttäreni asuivat täällä kanssani, kunnes täyttivät 15 vuotta. Yli 15-vuotiaat tytöt ovat jo naisia, jotka kilpailevat kabakojen huomiosta.”

”Mutesa I saattaisi innostua liikaa tyttärestäsi ja tulisimme molemmat mustasukkaisiksi. Sellaista tilannetta on syytä välttää”, Nakyegwe hekottaa.

Naisten ei kuitenkaan tarvitse elää erossa läheisistään. Tyttäret, kuten muutkin sukulaiset sekä ystävät voivat käydä kylässä. Yöksi ei kuitenkaan saa jäädä.

”Minun elämääni vaimous ei ole pahemmin rajoittanut, mutta toisaalta olen täällä vain kaksi kertaa vuodessa. Toista on niillä, jotka asuvat täällä ympäri vuoden. He jättävät kotinsa, muuttavat palatsiin, eivätkä saa perustaa perhettä. Silloin vaimous saattaa häiritä myös uralla etenemistä”, Nakyanyi toteaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Kani ei osaa itkeä

Pieni tyttö katselee elokuvaa, jossa cowboyt ammuskelevat toisiaan. Aina silloin tällöin joku lysähtää maahan punainen tahra paidassaan. Tytön silmäkään ei värähdä. Kahdeksanvuotiasta ei kiinnosta lehmipojat vaan kaunis nainen kukallisessa mekossaan, jota näytetään harmittavan vähän.

Mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Cowboyn ratsu kaatuu ja taittaa nilkkansa. Hevonen lopetetaan ampumalla sitä päähän.

Kahdeksanvuotias ei voi lopettaa itkemistä.

Eläimen tuskaa, fiktiivistäkin, on monen vanhemmankin vaikea kestää. Ihmisiin kohdistuva fiktiivinen väkivalta puolestaan turruttaa.

Eläimet ja lapset ovat viattomia, sanotaan. Sillä kai tarkoitetaan, että eläimet ja lapset eivät ole samalla tavalla ’tietoisia’ tai ’kontrollissa itsestään’ kuin aikuisten ihmisten oletetaan olevan.

Se tuntuu riittämättömältä selitykseltä. Emmehän me oikeasti ajattele, että kun ihminen menettää viattomuutensa, hän on ansainnut kaiken kohdalleen tulevan pahan?

Sivuutan tässä nyt elokuvateollisuuden keinot manipuloida meitä itkemään nyyhkyleffoissa ja pysymään kylmänä silloin, kun kuolema on alistettu väkivaltaviihteelle. Minua kiinnostaa jo mainittu viattomuus.

Helsingin pelastuslaitoksen työntekijä kertoi joskus kyllästyneenä, miten puhelimet laitoksella tukkeutuivat. Ihmiset soittelivat tietä ylittävästä sorsaperheestä. Pian sen jälkeen lehdessä oli uutinen, jonka mukaan pelastuslaitokselle on perustettu erillinen eläinyksikkö karvaisten sisarustemme hätää varten – jotta resursseja riittäisi tarpeeksi oikeita tehtäviä varten.

Mitenköhän monta kasvissyöjää Suomessa on? Ja kuinka moni heistä välttää lihaa eläinten kohteluun liittyvistä syistä? Mutu-tuntumani on, että tässä maassa on paljon käyttämätöntä eläinaktivismipotentiaalia.

Kettutytöt ja -pojat eivät ole ainoita, joita eläinten kohtelu suututtaa. Heitä voivat olla vaikka himoshopparit, jotka välttävät turkiksia tai eläinlääkärit, jotka murehtivat tehotuotannon ylilyöntejä.

Eläinten puolustajissa on paljon niitäkin, jotka muuten mieltävät itsensä epäpoliittisiksi.

Pakko myöntää, että ihmisoikeusaktivistit eivät kaikista taidoistaan huolimatta saa aikaan vastaavaa tunteenpaloa isossa yleisössä. Me kiihdymme auttamaan, kun voimme samastua. Ihmisten kohdalla se yleensä vaatii yksilön koskettavan tarinan. Eläinten kohdalla sitä ei tarvita. Riittää, että eläin on hyttystä kookkaampi ja sympaattinen.

Mutta niin – se viattomuus. Senkin me olemme keksineet ja ehkä se siksi on niin häilyvä, pakeneva sana.

Historiantutkija nimittäin kertoi televisio-ohjelmassa, että keskiajalla eläimiä vietiin oikeuteen aivan kuten ihmisiäkin. Lapsen tallonut sika tai ohikulkijaa potkaissut hevonen talutettiin tuomarin eteen. Rangaistukseksi eläimiä esimerkiksi ruoskittiin tai pahimmassa tapauksessa teloitettiin.

Olisiko maailma parempi, jos löytäisimme keinon suhtautua ihmisen kärsimykseen kuten suhtaudumme nykyisin eläimen kärsimykseen?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Koira

Ei se ehkä ihan kapine ole, mutta toimintoja riittää: herätys, seuranpito, kuolaus, vartiointi. Koira jos jokin on terveysvaikutteinen tuote. Koiran riemastus on tarttuvaa, ja sen paijaaminen alentaa tutkitusti verenpainetta. Sille pitäisi lätkäistä hännänpäähän koko liuta sydänmerkkejä ja ties mitä sertifikaatteja – ja ehkä pieni varoitus allergisille.

Harva kuntoiluväline pitää ihmisen liikkeessä yhtä tehokkaasti. Kapineessa kun on hälytystoiminto, joka kertoo selväsanaisesti, koska olisi aika taas lähteä ulos. Ketterämmät ja jaksavammat tahdittavat aerobista harjoittelua. Intervallitoimintokin löytyy, sillä muiden koirien jättämien viestin haistelu kesken lenkin tahdittaa ihmisjuoksijankin vauhtia.

Toiset rodut ja yksilöt ovat enemmän kallellaan voimaharjoitteluun: tiukka jämähtäminen keskelle katua pistää omistajan käsivoimat koetukselle. Kaikkein määrätietoisimman koiran saa kotiin vain vetämällä tai kantamalla.

Hajujen tunnistuksessa koiran nenä on haka, jolle ei ole vielä keksitty vertaista. Suojelu ja vartiointi ovat niin ikään kapineen omaa alaa.

Muutama kuukausi sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan iso koira olisi katumaasturiin verrattava ympäristöhaitta. Koiranomistajien iloksi tutkimus on sittemmin paljastunut uutisankan sukulaiseksi – tutkimusankaksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.

Intialaisten naiskirjailijoiden ääni kantaa kauas

Kiran Desain Hulabaloo hedelmätarhassa alkaa raskaana olevan naisen hurjan syömisvimman kuvauksella. Pitkään odotetun monsuunisateen räjähtäessä käynnistyy myös synnytys, jossa koko maailma sulautuu osaksi sadetta.

Desai kutsuu lukijansa tarinan liioiteltuun maailmaan, jossa välittömät ruumiin tarpeet ottavat ylivallan kaikesta järjestyksen halusta. Hänen Intiansa on värikäs ja maaginen karnevaalin, villiintyneiden apinalaumojen ja pyhimyslegendojen maa, jossa kaikki tuntuu mahdolliselta.

Desai nappasi tällä 1998 ilmestyneellä esikoisteoksellaan nuorille kirjailijoille suunnatun Betty Trask -palkinnon. Vuotta aiemmin Arundhati Royn romaani Joutavuuksien jumala sai arvostetun Booker-palkinnon. Vuonna 1999 Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tämä siunattu koti palkittiin Pulitzerilla. Sekin oli tekijänsä esikoinen.

Desain ja Lahirin voittokulku on jatkunut.

Desain Menetyksen perintö voitti Booker-kisan vuonna 2005. Lahirilta viime vuonna ilmestynyt Tuore maa kohosi Yhdysvaltain bestseller-listalla ensimmäiseksi, mikä on novellikokoelmalle harvinaista.

Roy puolestaan on tullut maailmalla tunnetuksi myös poliittisena aktivistina. Hänen kritiikkinsä kohdistuu sekä Yhdysvaltain asemaan maailmanpolitiikassa että kotimaansa Intian ihmisoikeusrikkomuksiin.

Roy on tiettävästi parhaillaan kirjoittamassa toista romaaniaan.

Mikä näiden kolmen intialaisen naisen kirjoissa puhuttelee? Miksi ne ovat keränneet kansainvälisesti niin laajan huomion ja lukijakunnan?

Siirtolaisuuden säröt

Intian maantieteellinen laajuus, erilaiset kulttuurit ja kielten määrä tekevät yleistykset vaikeaksi. Suomalaisiin kirjahyllyihin päätyvät teokset edustavat pientä ja usein länsimaistunutta otosta intialaisesta kirjallisuudesta. Englanniksi kirjoittaminen näyttää olevan maailmanlaajuisen suosion kannalta olennaista.

V.S. Naipaulista ja Salman Rushdiesta lähtien tunnetuimmat intialaissyntyiset tekijät ovat yleensä olleet maastamuuttajia, englantilais-intialaisia tai yhdysvaltalais-intialaisia, mikä näkyy myös kirjojen aiheissa.

Desai, s. 1971, Roy, s. 1961 ja Lahiri, s. 1967, ovat jokseenkin samaa sukupolvea. Roy on kuitenkin heistä ainoa ”kiistatta” intialainen. Desai on asunut suurimman osan elämästään Intian ulkopuolella, Lahiri on syntynyt Yhdysvalloissa.

Emigranttikirjailijoiden aiheena on usein kulttuurien erilaisuus ja siirtolaisuuden kokemus. Kulttuurien kohtaamista ei näissä teoksissa idealisoida. Desain kuvaama menetyksen perintö syntyy lännen kohtaamisesta ja sen aiheuttamasta nöyryytysten sarjasta, jonka tuloksena on usein yksinäisyys ja maailmalta sulkeutuminen. Katkeroituneet henkilöt elävät omissa valikoitujen muistojen ja mielikuvituksen maailmoissaan.

Desai käsittelee sitä, miten ihmiset eivät kykene – tai edes pyri – ymmärtämään toistensa todellisuutta. Samanlainen toisen tavoittamisen vaikeus on myös Jhumpa Lahirin teemana. Lahirin novellien henkilöt elävät usein Amerikassa tai matkustelevat kahden mantereen välillä. Aiheena on joko intialaisen ja amerikkalaisen tai perinteisen ja uuden kulttuurin törmääminen. Usein ”ongelmana” on juuri Intia ja intialaisuus.

Lahirin hahmot ovat kirjailijan tavoin toisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka häpeävät vanhempiensa kulttuuria tai kokevat tahtomattaan irtaantuneensa siitä. Myös romaanissa Kaima (2005) hän käsittelee Yhdysvalloissa kasvaneen lapsen vaikeuksia ymmärtää bengalilaisten vanhempiensa arvomaailmaa.

Royn Joutavuuksien jumalassa perheen erottavan tragedian taustalla on brittikulttuurin epätoivoinen ihailu ja jäljittely. Näkökulma on kahden lapsen, jotka eivät ymmärrä rooliaan pelinappuloina aikuisten julmassa pelissä.

Vallaton luonto

Yksi vastaus Desain, Royn ja Lahirin suosioon voisi olla sekin, että lukuisista sivutarinoista ja hahmojen runsaudesta huolimatta heidän teoksensa eivät ole vaikealukuisia tiiliskiviä. He ovat kerronnassaan pienimuotoisia. Laajojen kaarien välttämisen voi ymmärtää myös kirjailijan eettisenä valintana, yrityksenä tavoittaa elämän arvaamattomuus ja tapahtumien keskellä elävän yksilön pieni näkökulma.

Teoksia lukiessa huomaa, miten lakkoa, katastrofia tai sotatilaa – kuten 1980-luvun itsenäistymiskapinoita eri puolilla Intiaa – ei yritetä esittää perinteisen historiallisen romaanin hengessä siistinä kokonaisuutena. Henkilöiden elämä kärsii heille käsittämättömiksi jäävien selkkausten vuoksi.

Siinä missä Royn ja Desain romaaneissa leikitellään kielellä ja isketään silmää lukijalle, Lahirin kerronta on realistisempaa. Paikkoja, esineitä ja tapahtumia kuvataan yksityiskohtaisesti tavalla, josta välittyy eletyn arjen tuntu. Lahiria lukiessa unohtaakin lukevansa kirjaa – on niin helppo uskoa ja astua mukaan novellien todellisuuteen, että tuntee istuvansa novellihahmojen kanssa samassa aamiaispöydässä.

Lahiri on realisti, Desai ja Roy eivät – mutta arjen tapahtumat ja ruokaan, vaatteisiin ja huonekaluihin liittyvät yksityiskohdat ovat kaikille tärkeitä. Desain romaaneissa luonnonilmiöt sotkevat virallisia suunnitelmia. Jo Menetyksen perinnön alussa todetaan, miten vuoristolta laskeutuva sankka sumu tekee naurettavaksi rajojen vetämisen – kuten maiden välisten rajojen, Intian ja Nepalin. Myöhemmin kirjassa pitkä monsuunikausi pakottaa tauon kapinointiin ja politiikkaan, joista tulee merkityksettömiä kaiken ollessa muutenkin kaaoksen vallassa ja ihmisten eläessä eristyksissä toisistaan.

Hulluksi tekevä ruoka

Hulabaloossa Desai kuvaa humoristisesti ruoan päihdyttävää vaikutusta, kun mangopuuhun muuttaneen paikallispyhimyksen äiti innostuu kokeilemaan mielikuvituksekkaita reseptejään. Ilmassa leijuvat mausteiden tuoksut herättävät nälän ohella omanlaistaan uskonnollista hurmiota.

Kolmikon romaaneissa ruokakulttuurilla on merkitystä statuksen kannalta ja yhteiskunnallisen vallan osoituksena, mutta myös yhteisöllisen tunteen vahvistamisessa – tai heikentymisessä. Ei ole sattumaa, että Menetyksen perinnön keskushenkilöistä yksi on huonosti kohdeltu kokki ja toinen, hänen poikansa, töissä Yhdysvalloissa alipalkattuna pikaruokakuskina.

Tietenkään ruoanlaiton kuvaukset eivät ole vain naistekijöiden suosiossa; kuvaahan Salman Rushdiekin klassikkoromaanissaan Keskiyön lapset ikimuistoisesti ruoanlaittajan kykyä säilöä ja siirtää tunteita ruoan välityksellä.

Rushdie, joka on ylistänyt Desain molempia romaaneja, onkin tyylillisesti tämän esikuva. Jotkut ovat nähneet tällaisen ilakoivan karnevaalihengen myös ongelmana. Vaarana on jonkinlainen ”ihanan hassun Intian” eksotiikka, jossa kaukainen maa tarjotaan länsimaiselle lukijalle mehukkaana makujen ja värien taikamaailmana. Menetyksen perinnön ihmiskohtaloissa on kuitenkin niin paljon kipua ja tulehdusta, että sen huumori on pakosta kitkerää.

Royn ja Desain tyyleissä on yllättävän paljon samaa, vaikka he kuvaavat alueita maan vastakkaisilla puolilla. Roy liikkuu Keralassa Intian eteläkärjessä, Desai Pohjois-Intiassa ja Nepalin rajalla.

Joutavuuksien jumala käynnistyy voimakkaalla paikan kuvauksella, jossa kostean ja hautovan alkukesän keskeyttää ympäristön rajaviivoja hämärtävä monsuuni. Tekijöiden tyylissä on yhteistä paitsi sanoilla ja riimeillä herkuttelu, myös luonnolle annettu merkitys käsityskyvyn ylittävänä voimana, joka asettaa inhimillisen räpellyksen mittasuhteeseen jonkin suuremman kanssa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.