Muisti pätkii

Siirtomaahistoria ei kiinnosta ranskalaisia koululaisia. Eikä ihme, ei siitä juuri ole opetuksessa melua pidettykään.

Teksti: Taina Tervonen

EurooppaLänsi-EurooppaRanska

 

ZABOU CARRIÈRE

teema1.jpgRanskalaispoika tutkii Olivier Jobard'n valokuvasarjaa laittoman siirtolaisen matkasta Eurooppaan. Vuonna 2007 avattu siirtolaisuuden historian museo esittelee muuttoliikkeitä, mutta vaikenee niiden syistä.

 

“Ranskalaisten koulukirjojen ongelma ei ole se, kuinka paljon tai vähän siirtomaahistoriasta puhutaan, vaan se, millä tavalla siitä puhutaan", täräyttää Sandrine Lemaire, kolonialismin perintöön erikoistunut historian tutkija ja lukion opettaja.

Kun Ranskan kansalliskokous helmikuussa 2005 hyväksyi lain, jonka mukaan koulujen oppikirjoissa tulisi ottaa huomioon kolonialismin "positiivinen rooli", Lemaire ja tuhannet kollegat kuohahtivat. Valtion rooli ei ole sanella historian kirjoitusta ja vielä vähemmän arvottaa sitä, he totesivat laatimassaan julistuksessa, johon myös järjestömaailma ja osa vasemmisto-oppositiosta yhtyi. Puhumattakaan siitä, voidaanko kolonialismin saldoa pitää "positiivisena".

Keskustelun yllyttyä poliittiseksi myrskyksi myös Ranskan ja entisten siirtomaiden välillä silloinen presidentti Jacques Chirac päätti yksinkertaisesti poistaa kiistanalaisen artiklan laista helmikuussa 2006.

Loppujen lopuksi koulukirjoihin ei koskenut kukaan.

"Neljän vuoden takainen keskustelu kertoo ennen kaikkea siitä, miten vähän kolonialismista tiedetään", Lemaire sanoo. "Ja kun tiedetään vähän, tieto helposti vääristyy."

Oikeistolaisen UMP-puolueen kansan-edustajan Christian Vannesten ehdottama pykälä meni läpi, koska osa ranskalaisista ajattelee, että Ranska toi siirtomaat sivistyksen piiriin, rakensi rautateitä ja sairaaloita. Näkeehän sen, mitä Afrikassa on tapahtunut itsenäistymisen jälkeen, moni ajattelee.

Tuntematon aihe oppikirjailijoille

Samaan aikaan toinen osa väestöstä asettuu ikuisen uhrin asemaan ja syyttää Ranskaa esi-isiensä maiden silmittömästä hyväksikäytöstä ja kolonialistisesta suhtautumisesta lähiöihin.

Lemairen mukaan totuus on jossain siellä välillä. "Kolonialismia ei voi käsitellä mustavalkoisesti. Se oli äärimmäisen monimutkainen systeemi, jonka seuraukset näkyvät osin yhä ranskalaisessa yhteiskunnassa ja etenkin sen suhtautumisessa siirtolaisuuteen."

Koulukirjoista monitahoisuutta on Lemairen mielestä turha hakea. Ne kertovat imperialismin syistä, valloitusten etenemisestä ja siirtomaaisännän saavutuksista, mutta ohittavat täysin kolonialistisen järjestelmän ja sen vallankäytön analysoimisen. "Juuri tuon eriarvoisuudelle pohjaavan systeemin ymmärtäminen olisi kaikkein tärkeintä. Ilman sitä oivallusta oppilaat eivät ymmärrä, miksi siirtomaat ylipäätään vaativat itsenäisyyttä."

Ymmärryksen avaimet puuttuvat oppilailta, koska siirtomaakauden seuraukset ovat niin suuressa ristiriidassa Ranskan vallankumoukselta perittyjen teesien kanssa. Lemaire muistuttaa, että kolonialismia toteutettiin vapauden, tasa-arvon ja veljeyden nimissä, osana suunnitelmaa suuresta Ranskasta. Siirtomaiden itsenäistymisen myötä kolonialismi eristettiin kuitenkin omaksi saarekkeekseen, pois Ranskan kansallisesta historiasta. Ristiriita lakaistiin maton alle.

"Mutta paljon ollaan silti edistytty. Vielä 1970-80-luvuilla oppikirjat muistuttivat kolonialistista propagandaa", hän sanoo.

Eikä se oikeastaan ole edes yllättävää. Ne, jotka oppikirjoja tuolloin kirjoittivat, eivät olleet koskaan opiskelleet siirtomaahistoriaa. Sen osuus yliopisto-opinnoissa on edelleen pieni, mutta yhä useammat historioitsijat tarttuvat aiheeseen. Osa heistä päätyy Lemairen tavoin myös oppikirjojen kirjoittajiksi.

"Jouduin tosin perustelemaan kustantajalle hyvin seikkaperäisesti kaiken, mitä kirjoitin", Lemaire hymähtää.

Yksi asia Lemairenkin kirjoittamasta osuudesta jäi puuttumaan, "koska se ei kuulu opintosuunnitelmaan" - ja se harmittaa.

Oppikirjat vaikenevat täysin siitä, millä tavalla nykyiset ennakkoluulot juontavat juurensa kolonialistiseen kuvastoon ja kuinka historian painolasti vaikuttaa siirtolaisvanhempien ranskalaisjälkeläisiin kohdistuvaan syrjintään.

"Siirtomaakauden ja siirtolaisuuden välistä yhteyttä ei käsitellä mitenkään, vaikka se auttaisi oppilaita taustasta riippumatta ymmärtämään sitä yhteiskuntaa, jossa he elävät."


Kolme kysymystä opelle

1. Mitä mieltä olet siirtomaahistorialle annetusta tilasta opetussuunnitelmassa?

2. Millä tavalla itse opetat siirtomaahistoriaa?

3. Kiinnostaako siirtomaahistoria oppilaita?

Eric Roger, 53, Félix Mayer -lukio, Creutzweld, Pohjois-Ranska

Opettanut historiaa ja maantietoa yläasteella ja lukiossa vuodesta 1978

1. Siirtomaahistoriaa käsitellään useissa pienissä paloissa lukion toisella ja kolmannella luokalla ja se jää siksi hajanaiseksi. Asiasisältö on kyllä oppikirjoissa kohdallaan.

2. Yritän puhua pidempään Algerian sodasta, koska sen seuraukset näkyvät yhä ranskalaisen yhteiskunnan suhtautumisessa pohjoisafrikkalaiseen väestöön. Kerron siirtomaanäyttelyistä, jotka ovat hyvä esimerkki aikakauden propagandasta.

3. Oppilaille siirtomaakausi on kaukaista ja tuntematonta historiaa, perhetaustasta riippumatta. Ne muutamat siirtolaistaustaiset oppilaat, joita luokissani on, ovat keskimääräistä kiinnostuneempia, kun käsittelen Pohjois-Afrikan historiaa.

Yann Kindo, 36, Alex Mézenc -yläaste, Le Pouzin, Keski-Ranska

Opettanut historiaa ja maantietoa yläasteella vuodesta 1998

1. Siirtomaahistorialle on varattu vain pari hassua tuntia yläasteen kolmannella ja neljännellä luokalla. Kun kaiken lisäksi asiaa käsitellään kevätlukukauden lopussa, aika saattaa supistua entisestään. Toisaalta saman voisi sanoa yhdestä jos toisestakin asiasta - historian oppimäärä on hyvin laaja.

2. Käytän paljon kuvamateriaalia, esimerkiksi pilapiirroksia ja mainoksia. Niiden avulla on helppo puhua siirtomaakauden rasismista ja valtasuhteista, joita oppikirjat eivät juurikaan mainitse.

3. Riippuu, miten sitä käsitellään. Pari vuotta sitten järjestimme ranskan opettajan kanssa projektin, jossa oppilaat haastattelivat perheenjäseniään Algerian sodasta. Historiasta tuli heille heti läheisempää.

Zakari Dramani-Issifou, 68, eläkkeellä

Opettanut historiaa yläasteella, lukiossa ja yliopistossa Ranskassa ja Beninissä vuosina 1963-2004

1. Siirtomaahistoriaa ja yleensä ottaen Afrikan historiaa käsitellään aivan liian nopeas­ti. Kolonialismi esitellään lähes normaalina ilmiönä, jonka väkivaltaisuudesta ei juuri puhuta. Olisi kuitenkin tärkeää, että tästä osasta Ranskan historiaa puhuttaisiin enemmän, sekä siirtolaistaustaisten että ranskalaisvanhempien lasten kannalta. Se on osa heidän esi-isiensä yhteistä historiaa.

2. Käytin afrikkalaista kirjallisuutta ja toin luokkaan taide-esineitä. Pyrin tuomaan esille siirtomaiden omaa kulttuuria ja siirtomaavaltaa vastustaneita henkilöitä. 3.

3.Oppilaat olivat kiinnostuneempia siitä, mitä kerrottavaa minulla afrikkalaisena on siirtomaakaudesta. Se teki asian heille läheisemmäksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!