Limuru - New York - Helsinki

Maailman kuvalehti Kumppanin uusi kolumnisti Wanjiku wa Ngugi kasvoi Keniassa kenkätehtaan varjossa ja yllättyi Yhdysvalloissa köyhyydestä. Hän kaipaa maailmaan lisää lakeja - ja elämää suurempia pikkutarinoita.

Teksti: Marie Kajava

PitkätKulttuuriAfrikkaItä-AfrikkaKeniaAmerikkaPohjois-AmerikkaYhdysvallatEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

 

LAURA OJA
vox.jpgWanjiku wa Ngugin lapsuudenkodissa kaikki lukivat ja kirjoittivat jatkuvasti. Aikuisena hän teki intohimostaan itselleen työn, joka tuntui ylelliseltä.

 

Naisen kädet piirtävät ilmaan pyöreää hykkyrää. "Nnnääääiiiinnn monta kertaa juoksin baobab-puun ympäri, jotta minusta olisi tullut poika", hän hymyilee.

Käsi piirtää kaksitoista ympyrää. Pienelle Wanjiku wa Ngugille luettiin 1970-luvulla satu, jossa tyttö muuttuu pojaksi puun ympäri juoksemalla. Maratonin jälkeen pieni wa Ngugi istahti puun juurelle ja odotti. Mitään ei tapahtunut.

On vierähtänyt yli kolmekymmentä vuotta. Kenia ja Limurun kylä on vaihtunut Suomen Helsingiksi. Wanjiku wa Ngugi istuu vaivalloisesti pehmeällä sohvalla, hänen vatsassaan kasvaa vauva.

"Odotin vain muutamia potkuja silloin tällöin. Mutta tämä on taikaa: joku todella elää minussa, liikkuu, tekee kaikenlaista. Se on kuin pieni liikkuva lahja. Taikaa, taikaa", wa Ngugi toistaa hymyillen.

Ja tuo maaliskuun tulokas saa kuulla samat sadut moneen kertaan. Se on wa Ngugin perheen perinne - eikä satujen kuulu olla totta.

On turha saivarrella siitä, miksi mystisiä tarinoita tarvittiin 1970-luvun Keniassa. Ehkä, koska aika oli muuten niin pelottavaa. Tai koska tuon ajan Keniassa kuulutettiin perinteiden perään. Tai ehkä vain siksi, että lapset ihan kaikkialla rakastavat satuja.

Kenkätehtaan varjossa

Olipa kerran tuntematon Afrikka ja siellä Limuru, pieni vihreä kaupunki. Alueen teeviljelmät olivat laajat ja kenkätehdas tuottoisa. Juuri siksi Limuru oli kolonialisteillekin niin tärkeä.

Ehkä satuja tarvittiin sittenkin, koska todellisuus Keniassa oli niistä niin kaukana.

Wanjiku wa Ngugi muistaa lapsuutensa koulumatkat. Sen, miten hän näki mustaa väestöä ahdettavan pieniin busseihin matkalla teetöihin. Sen, miten kenkätehdas toimi riistotyövoimalla.

Hänen isänsä suku koostui sotilaallisista vapautustaistelijoista, maumau-liittolaisista, jotka asettuivat aikoinaan kylään. Maumaut olivat tyytymättömiä Britannian siirtomaavaltaan Keniassa. Kenia itsenäistyi jo ennen wa Ngugin syntymää, vuonna 1963. Siitä tuli yksipuoluevaltio, konfliktit ja hallituksen kovat otteet jatkuivat.

"Isäni oli kirjailija ja kansalaisaktivisti ja mukana avoimessa teatteritoiminnassa, joka oli sisällöltään poliittista ja voimakasta. Hallitus lopetti toiminnan. Isä joutui vuodeksi vankilaan, ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Hänet vain haettiin yhtenä yönä."

Wanjiku wa Ngugi muistaa, miten hallitus keskeytti myös tädin juhlat: enemmän kuin viisi ihmistä ei saanut kokoontua noihin aikoihin samaan paikkaan.

"Ja naurettavaa oli se, että esimerkiksi meidän perheessämme oli pelkästään lapsiakin jo seitsemän kappaletta", wa Ngugi muistelee. Siis koko perheen kotonaolo samaan aikaan oli laitonta toimintaa.

Wa Ngugin isän oli lopulta lähdettävä poliittisten syiden vuoksi pois Keniasta. Perhe lensi New Yorkiin, tytär seurasi vuonna 1990 perässä.

Tuolloin oli lennettävä Zimbabwesta, sillä Keniasta lähtevän oli todistettava viranomaisille, että tulee takaisin. Wa Ngugi muistaa lentoa edeltävän päivän. Hän hymyilee edelleen hetkelle, jota pitää yhtenä tärkeimmistä. Tuon ajan Zimbabwe oli vapaampi kuin nykyisin.

Nuori nainen istui zimbabwelaisessa teatterissa ja ihmetteli, kuinka on mahdollista pitää poliittinen ja presidentti Mugabea kohtaan kriittinen teatteriesitys ilman että kukaan tulee pidätetyksi tai kidutetuksi.

"Ymmärsin, että sellaistakin on. Olin tiennyt, että avoimuus on mahdollista. Siitä lukee lehdistä tai näkee kuvia, mutta se ei näy omassa todellisuudessa lainkaan."

New York, New York

Olipa kerran tunnettu Ameriikka ja siellä New York, suuri kuuma kaupunki. Alueen kulttuurinen kirjo oli valtaisa ja kadut tihkuivat esityksiä, gallerioita, vapautta. Juuri siksi New York oli amerikkalaisille niin tärkeä.

Todellisuus ei ollut New Yorkissakaan satua. Ensinnäkin: wa Ngugin mielestä New Yorkissa oli "naurettavan" kuuma. Toiseksi: köyhyys oli hänelle shokki. Sitä ei ollut näytetty televisiossa. "Olin nähnyt vain kauniin mediakuvan Yhdysvalloista."

Ensimmäinen autoajelu New Jerseyn puolella toi välittömästi realistisemman kuvan: ikkunan toisella puolella oli ihmisiä, joille katu oli koti, joille todellinen köyhyys oli arkipäivää.

Wa Ngugi opiskeli New Yorkin yliopistossa politiikkaa ja sosiologiaa. Hän iloitsi New Yorkin avoimuudesta, mahdollisuuksista, taidetarjonnasta. Hän työskenteli kustannustoimittajana ja teki elämänsä suurimmasta intohimosta eli lukemisesta työn, josta maksettiin palkkaa. Sellainen tuntui ylelliseltä.

"Kasvoin perheessä, jossa ihmiset yksinkertaisesti vain lukivat ja kirjoittivat koko ajan. Jossa papereita oli kaikkialla ja kommentoimme toistemme kirjoituksia. Se oli täysin luonnollista, ei sen kummempaa."

Wa Ngugin isä on yksi Afrikan tunnetuimpia kirjailijoita Ngugi wa Thiong’o. Hänen kirjojaan on käännetty myös suomeksi.

Juuri kustannustoimittajan työn vuoksi wa Ngugi lähti vuonna 2000 Eritreaan, jonne amerikkalainen kustantamo oli avaamassa uuden konttorin.

"Mutta sitten alkoi sota", wa Ngugi kertoo. Sota, joka seurasi edellistä. Se on wa Ngugin silmissä pelottava ja naurettava asia.

"Pommit eivät valitse siviilien ja sotilaiden väliltä. Ja Eritreassa tilanne oli erityisen paha, koska suuri osa ihmisistä oli menettänyt lähes kaiken jo edellisessä sodassa. Jäljelle jäävien, lastenkin, oli lähdettävä sotimaan."

Wa Ngugi uskoo, että jokaisen ihmisen olisi hyvä kokea jokin konflikti. Hän ei tarkoita sotaa, mutta sellaista tapahtumaa, joka avaisi silmät elämälle.

"Jos ihmiset tietäisivät, mitä sota oikeasti on, että se on muutakin kuin muotoiltuja otsikoita paperilla ja kuvia sanomalehdessä. Jos ihmiset tietäisivät sen hämmennyksen, kun kukaan ei hallitse sotatilannetta", wa Ngugi miettii.

Myös Eritreassa kova todellisuus ja satu sekoittuivat, kuten niin usein Wanjiku wa Ngugin elämässä. Ja nainen löysi sodan aikana miehen. Mutta wa Ngugia ujostuttaa puhua rakkaudesta. Hän hymyilee hämmentyneesti. Kyllä, hän tapasi suomalaisen aviomiehensä Eritreassa.

Hiljaisten maa

Olipa kerran syrjäinen Suomi ja siellä Helsinki, pimeä hiljainen kaupunki. Alueen ihmiset pitivät yksityisyydestä, omista kodeis­taan ja luonnosta. Juuri siksi Helsingistä tuli Wanjiku wa Ngugille niin tärkeä.

Wanjiku wa Ngugi nauttii Vuosaaren rauhasta. "On niin hiljaista."

Kenialaisperheessä kasvanut nainen, silloinen tyttö, oppi luonnollisena osana kantamaan vastuun suuresta perheestä ja yhteisöstä. Hän ei ollut koskaan yksin - ja siksi suomalaisten yksinäisyys mietityttää. Wa Ngugi näkee siinä kauneutta ja surua. "Ihmiset viihtyvät yksin pienissä kodeissaan, mutta toisen ihmisen kohtaaminen on vaikeaa."

Hän itse nauttii rauhasta, kyllä, mutta on huomannut edustavansa suomalaisille ihmisille kahta ääripäätä. On vaikea tulla otetuksi yksilönä. Toinen olettamus on jotain äänekästä ja iloista, jotain joka herättää talviunesta.

"Kaikki olettavat, että koska olen afrikkalainen, soitan rumpuja, tanssin ja teen eksoottista ruokaa", wa Ngugi kertoo. Hän on ylpeä noista asioista, mutta ne ovat kovin typistäviä.

Suomalainen ei ole puheissa yhtä kuin eurooppalainen, mutta kenialainen on aina afrikkalainen. Ja alkukantaisten tanssien lisäksi Afrikka-kuva piirtyy kärsimyksestä. "Ihmisten kuva on niin stereotypinen. Afrikka on aina sama, yksi ja sama: konflikti, nälkä, suru. Aivan kuin siellä ihmiset eivät eläisi ja unelmoisi."

Nainen ja ääni

Oman yksilön, saati yksilöllisen äänen esiintuominen ei ole helppoa. Wanjiku wa Ngugi on erityisen huolissaan naisten äänistä.

"Keniassa naisen oikeus omaan ääneen on suuri kysymys. Naiset ovat ahtaalla miesten vuoksi. Yhtä lailla Suomessa median antama kuva malleista, täydellisistä naisista, saa tavallisen naisen elämään rajojen sisällä, pikkutytöt pukeutumaan naisiksi", wa Ngnugi vertaa.

Wanjiku wa Ngugi kertoo kaksi palaa todellisuudesta:

Leikitään, että olemme Keniassa.

"Hallitus tai järjestöt lupaavat rakentaa kaivon helpottaakseen maaseudun naisen arkista elämää ja työtä. Kaivo rakennetaan. Mutta kun naisen aviomies tulee kotiin ja esittää naiselle kymmeniä käskyjä ja toiveita siitä tai tästä tekemisestä, nainen ei osaa muuta kuin totella. Hänen päivänsä täyttyvät edelleen raatamisesta. Yksi kaivo ei paljoa auta."

Leikitään, että olemme Suomessa.

"Journalisti haastattelee tummaihoista Keniassa syntynyttä naista, kyselee kysymyksensä englanniksi ja kirjoittaa artikkelinsa suomeksi. Haastateltavalle jää hiukan epävarma olo, tulikohan hän ymmärretyksi? Haastateltava lukee tekstin ja näkee, että toimittaja on ymmärtänyt lähes kaiken hänen sanomansa väärin. Haastateltava pyytää korjauksia. Toimittaja vastustelee: jos korjaan tuon kaiken, menetän oman kirjoittajan ääneni. Haastateltava korjaa: ei tämä juttu ole sinun ääntäsi, se on minun ääntäni."

Wa Ngugi aloittaa tämän lehden myötä työn Maailman kuvalehti Kumppanin kolumnistina. Ja hän haluaa kirjoittaa juuri omalla äänellään tärkeistä aiheista, kuten median vallasta - mutta myös politiikasta ja siitä, miten maailmassa tarvitaan valtioiden vastuuta, hallintoa ja lakeja, jotta todellisuus muuttuisi. Jotta käytännöllisen kaivojen rakentamisen sijaan vaikutettaisiin myös ihmisten oikeuksiin, lakeihin - sekä tietämykseen niistä.

Ja tietysti, wa Ngugi haluaa kirjoittaa maailman naisista.

Mutta miksi ihmeessä tyttö-wa Ngugi halusi olla pieni poika? Ei siksi, että kotikylän tyttöjä olisi sorrettu, vaan siksi että pojat saivat olla vapaita hitusen verran tyttöjä enemmän.

Olipa kerran pieni tyttö, joka halusi kovasti olla poika. Hän juoksi kaksitoista kertaa baobab-puun ympäri ja istui odottamaan. Mitään ei tapahtunut. Pikkutyttö oli harmissaan hetken, mutta vaihtoi sitten shortsit jalkaansa ja meni juosten mukaan muiden lasten leikkiin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!