Kunnes toisin todistetaan

Mahvish Rukhsana Khan: Guantánamon päiväkirja - todistajana vankileirillä.
Minerva 2008.

Teksti: Marie Kajava

IhmisoikeudetKulttuuriKirjallisuusAasiaKeski-AasiaAfganistanAmerikkaPohjois-AmerikkaYhdysvallat

Ruoskintaa, suukapuloita, viiltelyä, potkimista, loputonta fyysistä ja henkistä kidutusta. Guantánamon päiväkirja - todistajana vankileirillä sisältää tätä kaikkea ja paljon pahempaa.

Ja kidutuksen kohteena voisi olla periaatteessa kuka tahansa. Tarkemmin sanottuna, kuka tahansa afgaanimies.

Kirjailija Mahvish Rukhsana Khan syntyi Yhdysvalloissa, jonne hänen vanhempansa muuttivat Afganistanista 1970-luvulla. Khan kiinnostui Kuuban Guantánamo Bayssä sijaitsevasta kuuluisimmasta nykyaikaisesta vankileiristä vuonna 2005 opiskellessaan oikeustiedettä Miamin yliopistossa. "Terrorisminvastaisen sodan" aikoina hän alkoi tutkia erityisesti vankileirin afgaanitaustaisia vankeja. Satoja miehiä oli sysätty vankilaan ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä.

Guantánamon päiväkirja ei ole kritiikitön afgaanien puolustuspuhe, ei suinkaan - vaikka Khan tekeekin jo ensimmäisillä sivuilla selväksi, että hänen tarkoituksensa on tarjota puheenvuoro vangitetuille miehille. Nämä miehet ovat juuri niitä "vihollistaistelijoiksi" nimettyjä, jotka ovat olleet vankileirillä vuosien ajan pelkkiä numerosarjoja.

Khan on tehnyt kaiken mahdollisen työn vahvistaakseen haastateltaviensa tarinoiden totuudellisuuden, tutkiakseen armeijan lausunnot ja välttääkseen monet sudenkuopat. Sillä naiivi ei sovi olla - ja omiin havaintoihin on vaikea luottaa suuren aiheen edessä.

Yhtä kaikki, antoisinta Khanin kirjassa on juuri kirjailijan oma ääni. En tiedä, onko antoisa lainkaan oikea adjektiivi tässä yhteydessä, mutta Mahvish Rukhsana Khanin subjektiivisuus on puhdasta.

Hän kertoo rehellisesti elämästä vankileirin rajojen sisä- ja ulkopuolella. Hän kertoo kontakteistaan Guantánamon vankeihin kuin suhteesta kehen tahansa ihmiseen. Sellaiseen, jota ei käy tuomittavan ennen kuin toisin todistetaan. Hän kertoo kohtaamisista: isoisällisistä neuvoista, afganistanilaisesta tapakasvatuksesta, jäätelöstä, hiuspinneistä, liikutuksesta, muistamisesta, flirttailustakin.

Guantánamon päiväkirja matkaa myös Afganistaniin. Kuvaus on kaunista, Khan peilaa omien juuriensa kautta ympäristöä, erittelee Yhdysvaltojen ja Afganistanin plussia ja miinuksia. Myönnettäköön, että välillä pateettisesti - mutta yhä avoimesti: tällä tavoin sen näin ja koin, afgaanitaustaisena Yhdysvaltain kansalaisena. Teos on eittämättä hyvä tietopaketti niin Afganistanin tilanteeseen kuin Guantánamonkin historiaan.

Guantánamon päiväkirjan lukee ristiriitaisin tuntein. Yhtäaikainen pöyristys, että jotain tällaista voi tapahtua, sekoittuu iloon siitä, että vihdoin tammikuussa 2009 Yhdysvaltain tuore presidentti Barack Obama määräsi Guantánamon suljettavaksi.

Ja silti: Guantánamon kaltaista vääryyttä ei voi puhdistaa millään, ei tehdä ovet sulkemalla olemattomaksi. Ei niille, jotka ovat kärsineet, tai pahimmassa tapauksessa kuolleet, vankileirillä syyttöminä.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!