Koira-aitaus ja globaali uhka

Koira-aitaukset ja pyöräkellarit kuvastavat aikaamme, kirjoittaa Marko Juntunen.

Teksti: Marko Juntunen

Näkökulmat

Kaksituhattaluvun globaalissa järjestelmässä on neljä tunnusomaista piirrettä. Niiden olemus avautuu parhaiten tarkkailemalla koira-aitauksia ja pyöräkellareita.

Yksi: sosiaalisen kontrollin hiipuminen.

Kaksi: turvallisuuden kaupallistuminen.

Kolme: vastuun pakeneminen.

Neljä: kolmea edellistä kehityskulkua vastustavien sisäpiirien sinnittely.

Aloitetaan koira-aitauksesta.

Ostarilta pääsee meillepäin nopeimmin puiston poikki. Ruusupuskan takana on koira-aitaus ja siinä kaksi porttia. Ensimmäisestä saavat astua sisään ainoastaan sotilaallisesti askeltavat saksanpaimenkoirat, isäntäänsä ulkoiluttavat itsetietoiset bernhardilaiset ja olohuoneen nahkasohvalta karkotetut kultaiset noutajat. Toinen sisäänkäynti kuuluu kimakka­äänisille pikkuräksyttäjille, roduille, joilla on luontainen taipumus pilata vastaantulevan lenkkeilijän ilta.

Säntillisten eläintenystävien sosiaalinen kontrolli pelaa moitteettomasti ja sääntöjä noudatetaan. Se on suorastaan hämmästyttävää, ovathan ’iso’ ja ’pieni’ vaarallisen tulkinnanvaraisia juridiikan peruskäsitteiksi. Olen silti varma, että meidän kulman koira-aitauksen portilla ei tulla vastaisuudessakaan näkemään kumipampuin ja kaasusumuttimin varustettuja turvallisuusyhtiön karpaaseja pitämässä yllä kuria ja järjestystä.

Entäpä pyöräkellarit? Talossamme tapahtui viisi häikäilemätöntä kidnappausta muutaman kuukauden sisällä. Ensiksi häipyi A-rappuun 60-vuotislahjaksi saatu tuliterä retkipyörä, sitten hiljaisen oloisen tytön peruspyörä, sitten kaksi suhteellisen arvotonta Jopoa ja lopulta yksi kaupunkimaasturi. Eniten meitä kaikkia nyppi se, että syypää oli kaikkien tiedossa: se julkeanoloinen hiippari. Kukaan ei uskaltanut ottaa näytön puutteessa kaveria puhutteluun.

Eräänä päivänä hiippari jätti kadun puolelle upean ilmestyksen, 18-vaihteisen maastopyörän, jonka lukko oli murrettu. Haukankatseeni jäljitti rungosta pienen tarramerkin, jossa oli suomalaisen turvayhtiön logo, turvakoodi ja puhelinnumero. Puhelimeen vastasi suomea murtaen puhuva ääni:

- Joo, su pitä soitta su poliisilaitokselle, meille ei oo se vielä merkitty varastetuks.

- Mutta eikö se ole teidän asia soittaa poliisille?

- Kuule mulla ei oo se puhelinnumero, ku tää keskus o Tallinnassa, mää ei voi tehtä mitään.

Kyyninen ääni pääni sisällä kehotti varautumaan siihen, että jonakin päivänä turvallisuudestamme vastaavat yhtiöt päätyvät kustannussyistä siirtämään puhelinvaihteensa Intiaan tai kenties Bangladeshiin.

Kirjoittaja on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2009
 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Marko Juntunen