Jäljet lumessa

Suomalainen diplomi-insinööri eli kaksi vuotta Pohjois-Kanadan alkuperäisyhteisössä, jonka arktinen kulttuuri on murroksessa. Arkeen kuului niin jääkarhujen metsästystä, roudan mittaamista kuin juoppojen vartiointia paikallisputkassa.

Teksti: Markus Siivola

PitkätAmerikkaPohjois-AmerikkaKanada
Lumimyrskyjä on usein. Tyypilliseen päivään kuuluu moottorikelkan jäätyneiden kaasuttimien sulattelua hiustenkuivaajalla.

Olen jo tottunut siihen, että reissuunlähdöt inuittien kanssa sujuvat ilman small talkia, mutta tämä aamu on poikkeuksellisen vähäsanainen.

George Grengnektak näyttää happamalta. Silmiä varjostavat tummat uurteet: yö kortinpeluuta, kahvia ja tupakkaa, ehkä tilkka vodkaa. Vilkaisemattakaan minua George sitaisee reen nyörit tiukalle, sytyttää sätkän ja hyppää kelkan sarviin. Matkustajaksi istuutuu hänen vaimonsa Moriyah, vaitonaisena hänkin.

Suurikaliiperinen kivääri keikkuu Georgen reessä päällimmäisenä. Savua tulvii kelkan pakoputkesta ja Georgen suupielestä. Lumi Jäämeren pinnalla kimaltelee.

Jonkun matkaa ajettuamme oikea jalkani alkaa olla huolestuttavan kylmä. Taitan sen alleni penkille tuulensuojaan. Kohta jäätyy siis takalistokin. Tungen vasemman jalkani edemmäs kohti kelkan lämpöä hohkaavaa moottoria.

Olen jäänyt huomaamattani kavereistani jälkeen lumimyräkässä. Lisään kaasua ja painelen sisulla läpi polvenkorkuisten kivikovien tuiskupattien, raskas reki perässä poukkoillen. Neljä tuntia takana, kolme jäljellä.

Myskihärkiä ja jääkarhuja

Ystäväni George on yksi Kanadan läntisen arktisen alueen kokeneimpia jääkarhunmetsästäjiä. 63-vuotiaan miehen ansiolistalla on yli viisikymmentä ammuttua karhua. Olemme matkalla Clinton Pointiin, 200 kilometriä Paulatuuqin kylästä itään. George on pyytänyt minut mukaan valokuvaamaan.

Ystävyytemme on kursailematonta mutta lämminhenkistä, George on ottanut minut ja tyttöystäväni Delian siipensä alle. Olemme tavanneet tundralla, lähiympäristön kalaisilla järvillä. Avulias George on jopa usuttanut kokonaisen lauman myskihärkiä minua kohti, jotta olen voinut kuvata niitä. Arvostan elettä suuresti, vaikka eläimiä käykin sääliksi.

Nyt vuorossa on jääkarhu ja George ehdottaa samaa taktiikkaa. En ole varma, onko hän miettinyt asian loppuun asti.

Kotikylänä hiilen asuinsija

Kolmensadan asukkaan kylä Paulatuuq, "hiilen asuinsija" (the place of soot), sijaitsee Kanadan Luoteisterritoriossa, Jäämeren rannalla, 400 kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta. Kylän läheltä löytyy hiiltä, joka oli pitkään tärkeä lämmitysmuoto.

Montrealista kotoisin oleva kanadalainen elämänkumppanini Delia työskentelee unelmatyöpaikassaan syrjäisen Tuktut Nogait -kansallispuiston johtajana. Vaikka puistossa on kävijöitä keskimäärin viisi vuodessa, hänen päivänsä ovat kiireisiä. Oma aikani kuluu alussa kotipoikaystävänä: kun naiseni tulee kotiin työpäivän päätteeksi ja nakkaa jalat pöydälle, minä pyöräytän meille ruoat.

Muutimme Suomesta Paulatuuqiin Delian työuran valoisan avauksen johdosta. Oma tulevaisuuteni oli epäselvä, mutta olin varma, että keksisin jotain.

Omavaraisuudesta välttämättömyys

Paulatuuqin asukkaista 90 prosenttia on inuvialuitteja, Luoteis-Kanadan inuittikansaa. Loppu koostuu valkoisista, jotka ovat tulleet pohjoiseen lähinnä hyvien palkkojen perässä. Metsästys-, kalastus- ja keräilykulttuuri ovat inuittien keskuudessa yhä voimissaan, mutta tulokkaiden kulttuuri puskee voimalla päälle.

Vaativa kulttuurillinen muutos näkyy isoina ongelmina: alkoholi, huumeet, väkivalta ja köyhyys riivaavat alkuperäisasukkaita. Puuton maisema, eristyneisyys, kaamos ja 40 asteen pakkaset ovat tähän vain lisämauste.

Ankean ensivaikutelman jälkeen elämä Paulatuuqissa osoittautuu jännittäväksi. Poissa on kaupunkielämän monotonisuus. Kylämme ainoa yhteys ulkomaailmaan on pieni potkurikone, jolla lentäminen on riemastuttavaa. Jos haluaa ostaa moottorikelkkaan lisää bensaa, pitää etsiä käsiinsä liukasliikkeinen Richard, jolla on oranssi mönkijä. Lääkäreitä ei ole, vain pari terveydenhoitajaa. Järjestystä ylläpitävät kylän kaksi poliisia.

Omavaraisuus ei pienessä arktisessa yhteisössä ole valtti, vaan välttämättömyys. Vaihdamme itse ehjät ikkunat taloomme ja opettelemme tunnistamaan taloamme lämmittävän öljypolttimen epäilyttävät sivuäänet. "Starttaako sinustakin tänään vähän räkäisesti, kulta?"

Ei koskaan tylsää, kuten kyläläiset asian ilmaisevat.

Kaikki eivät sopeudu

Kaikki eivät näe asiaa samalla tavalla. Miehensä johtamassa kaupassa kassaneitinä työskentelevä keski-ikäinen Kimberly sihisee pekonipaketin viivakoodia lukiessaan: elämä Paulatuuqissa on yhtä helvettiä. Kylmyys, pimeys ja sosiaaliset ongelmat ovat naiselle liikaa.

Kaupanjohtajapariskunta vetäytyykin iltaisin visusti talonsa turviin television ääreen odottelemaan työsopimuksensa päättymistä.

Tyypilliseen päivään Paulatuuqissa kuuluu moottorikelkan jäätyneiden kaasuttimien sulattelua hiustenkuivaajalla. Lumimyrskyjä on usein. Ne ulisevat nurkissa päiväkausia ja keräävät jopa nelimetriset lumipatjat talojen ympärille muutamassa yössä. Tuuli tuikkailee taloamme, joka hytkyy tolppien varassa ikiroudan päällä.

Joskus emme päässe minnekään päiväkausiin. Meistä se on jännittävää.

Heti kun minulla on oleskelulupa taskussa, saan töitä putkanvartijana. Kiitos kylän pahahkon alkoholiongelman tyrmän ovi käy toisinaan kuin tuulimylly. Niinikään työskentelen roudanmittaajana ja inuittien omistuksessa olevan lehden toimittajana. Diplomi-insinöörin ansioluetteloni saa mielenkiintoisia lisäyksiä, ja olen niistä ylpeä.

Toisin kuin Kimberly, Delia ja minä haluam­me sopeutua. Olemme aidosti kiinnostuneita inuittikulttuurista ja paikallisista tavoista. Ympäröivä erämaa on kiehtova. Ajamme mönkijänresullamme tundralla ja koluamme lähellä sijaitsevia kalajärviä sankka hyttysparvi perässämme. Opettelemme rakentamaan igluja ja kuivaamaan kalaa inuittien tavalla. Helmikuisessa hämärässä poraamme jäähän pilkkireikiä jopa 45 asteen pakkasessa.

Hiljalleen olemme saaneet inuittiystäviä. 65-vuotias Jonah veisi meidät vaikka maail­man ääriin. Hän on äärimmäisen hieno ihminen, metsä- ja kalamies, lempeä isä ja isoisä, arvostettu kyläläinen, mutta niinikään usein vartioitavanani putkassa.

Toisen ystäväni jääkarhu-Georgen ensimmäinen vaimo on kuollut väkivaltaisesti.

Lähes jokaisella kyläläisellä on synkkä menneisyys. Inuittikulttuuri on vaikeassa välitilassa. Sen toinen jalka on perinteisessä metsästys- ja keräilykulttuurissa, toinen valkoisten tuomassa modernissa kulttuurissa. Identiteettikriisiä pahentaa äidinkielen katoaminen, joka on paljolti valkoisten uuskolonialismin seurausta: muutama vuosikymmen sitten nuoret inuitit lähetettiin kauas kotoa sisäoppilaitoksiin.

Anglikaanisen ja katolisen kirkon ylläpitämissä kouluissa inuittien äidinkielen käyttäminen oli kielletty. Kouluista palasi henkisesti rikkonaisia ja kielensä unohtaneita ihmisiä. Inuittien keskuudessa perheväkivalta ja insesti ovat nykyään yleisiä ongelmia.

Valkoinen mies inuittien opissa

Vähän ennen Clinton Pointia George pysäyttää kelkan järven jäälle. Jään pinta on sähkönsininen ja halkeillut.

George ottaa kirveen ja alkaa naputella halkeaman ympäristöä esi-isiensä tekniikalla, kunnes suuri pala loksahtaa kauniisti irti. Jää on tarkoitettu juomavedeksemme.

Minäkin otan kirveen ja alan naputtaa, mutta käsittelyssäni jää tuhoutuu silpuksi. "Kabluna style", hihkaisen, ja George nauraa käkättää. Inuitiit kutsuvat valkoisia kablunoiksi. Se tarkoittaa tuuheita kulmakarvoja. "We learn you be like an Inuk!", George rohkaisee kehnolla englannillaan. Inuk tarkoittaa inuittia.

Kämpälle saavuttuamme Georgelle selviää, että karibun, pohjoisamerikkalaisen peuran, lihat ovat jääneet Paulatuuqiin. Hän näyttää synkältä. Joudumme syömään kanaa, valkoisen miehen ruokaa. Keitämme sitä valtavan kattilallisen, mausteena pussikeitto.

Jääkarhun metsästys alkaa aikaisin seuraavana aamuna. Jäämeren röykkiöissä tunnin puikkelehdittuamme kohtaamme ensimmäiset karhun jäljet, noin puoli päivää vanhat. "Nyt tiedän, missä karhu on", George toteaa. Tummat silmät pilkehtivät uurteisilla kasvoilla. Metsämies sytyttää sätkän ja nostaa kiväärin olalleen.

Seuraavat viisi tuntia seuraamme karhun jälkiä lumessa. Jäljet hukkuvat aika ajoin, mutta löydämme ne aina uudelleen. Välillä George kävelee vainukoirana edessä. Hän on kärsivällinen. Löydämme pari aglua, hylkeen hengitysaukkoa, jotka karhu on käynyt tonkimassa. Löydämme tuoreen oloista karhun ulostetta.

Ursus maritimus voi painaa parhaimmillaan lähes 700 kiloa, ja kun se seisoo takajaloillaan, sen pää nousee jopa kolmeen metriin. Karhun erottaa lumella hyvin ainoastaan myötäauringossa. Pulssini hakkaa.

Emme ole saavuttaneet majesteetillista saalistettavaamme kun tuntien kuluttua ilta hämärtyy. Kohtaamme poikittain moottorikelkan jäljet. Ne ovat omamme aamupäivältä, ja karhun jäljet kulkevat niiden alitse. Olemme edelleen vähintään puoli päivää jäljessä karhusta. Georgen olemuksesta paistaa pettymys, mutta minä olen huojentunut.

Illallisen jälkeen makaamme hiljaa kämpän lavereilla. Moriyah tarjoaa minulle hammaslankaa. Nappaan langan päästä kiinni ja kiskaisen. Saan rullan viimeiset kaksi senttiä. Moriyah ja George puhkeavat sydämelliseen nauruun. Aina ei onnista.

Inuitit

Inuitteja asuu pääasiassa Kanadassa, Grönlannissa ja Yhdysvalloissa. Heidän asuma-alueensa levittäytyy nauhamaisena ketjuna Alaskan pohjoisosista pitkin mantereen pohjoisrannikkoa aina Labradorin niemimaalle ja edelleen Baffininsaaren kautta Grönlannin länsi- ja itärannikolle.

Inuitit puhuvat inuittikieliä, joita ovat muun muassa inupiaq, inuvialuktun, inuktitut ja grönlanti. Inuitteja lasketaan olevan 150 000. Vallitsevia uskontoja ovat kristinusko ja samanismi. Kaikki inuittikansat kunnioittavat suuresti nanukia, jääkarhua. Sitä pidetään älykkäänä, vahvana ja lähes ihmisen kaltaisena.

Aikaisemmin inuiteista käytettiin nimitystä eskimo. Nykyään sen käyttöä pyritään välttämään, koska se koetaan halventavana. Sana eskimo tarkoittaa raa’an lihan syöjää, kun taas inuitti tarkoittaa ihmistä.

Kanadassa inuiteilla on oma Luoteisterritoriosta lohkaistu itsehallintoalueensa Nunavut (29 300 asukasta, 85% alkuperäisväestöä). Alueen hallinto on pääosin inuittien käsissä, mutta sen rahoittaa Kanadan valtio. Nunavik on puolestaan Québecin pohjoisosan käsittävä inuittien itsehallintoalue. Nunavikin inuitit olisivat halunneet liittyä Nunavutiin, mutta hanke kaatui Québecin hallinnon vastustukseen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2009

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Markus Siivola