Tukevasti tyhjän päällä

Jos yhteiskunnasta yrittäisi riisua luottamuksen, siitä tulisi kovin eri näköinen.

Teksti: Pia Laine

Talous
NATIONAL MEDIA MUSEUMIN KOKOELMA

teema1.jpg

Kivikautinen ihminen pitäisi meitä vähän hölmöinä. Sen sijaan, että varastoimme ruokaa talven varalle, luotamme huolettomasti siihen, että saamme sitä muiden varastoista. Kutsumme niitä kaupoiksi.

Selitäpä siinä, että meillä on tämä keksintö nimeltä raha. Tällä paperinpalasella on erilaisia numeroita, ja me olemme sopineet, mitä sillä saa. Reilut kuusi miljardia ihmistä on asiasta aika lailla samaa mieltä.

Moni talousviisas on väittänyt, että raha on ihmiskunnan tärkein keksintö. Jos rahaa ei olisi keksitty, pitäisi turvautua vaihtokauppaan. Rahan keksiminen vaihdon välineeksi vapautti meidät erikoistumaan muuhunkin kuin ruoan hankintaan.

On sovittu, että juuri tämän paperinpalan - vaikkapa kaksikymppisen - voi vaihtaa kaupassa pariin ämpärilliseen maitoa, säkilliseen perunoita tai nokareeseen silmänympärysvoidetta. Paperinpalan hankkimiseksi voi hitsata laivoja, valmistella toimeentulotukipäätöksiä tai suunnitella puhelimia. Kerran kuussa työnantaja kertoo pankille, että tilille voisi lisätä taas jonkin verran numeroita lisää.

Ei kai näin luottavaista lajia voi ollakaan?

Onnen avaimet

Luottamus kuulostaa sanana vähän pehmeältä, arkiselta ja ihmissuhdemaiselta. Nyt sana on pesiytynyt taloussivuille pörssi- ja pankkiuutisten kainaloon. Vanhasen hallitus nimesi tammikuun lopulla julkistetun lisätalousarvionsakin - sen elvyttävän - luottamuspaketiksi.

Luottamusta on tutkittu pitkään, niin ihmis- kuin taloustieteissäkin. Se on julistettu kasvun edellytykseksi, onnen avaimiksi ja yhteiskuntia koossa pitäväksi sosiaa­liseksi liimaksi. Luottamusta on kahta sorttia: ihmisiin ja instituutioihin.

On luottamukselle laskettu hintakin.

Sosiaalista pääomaa tutkinut, Maailmanpankissa työskennellyt Steve Knack päätyi laskeskelemaan, että luottamuksen arvon voi saada selville laskemalla kehittyneen maan ja kehitysmaan bruttokansantulojen erotuksen henkeä kohden.

Tällä kriteerillä me suomalaiset luotimme Tilastokeskuksen taulukon mukaan vuonna 2006 yli 39 000 dollarin edestä enemmän kuin vaikkapa mosambikilaiset. Työmme ei ole sinällään yhtään arvokkaampaa, mutta luottamuksen ympärille kiertynyt yhteiskunta arvostaa työtämme enemmän.

Eli mitä enemmän luottamusta, sen vauraampi maa. Ja pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ne vasta luottavat, etenkin instituu­tioihin. Työnantaja maksaa palkkaa, koulussa ei tarvitse ostaa arvosanoja eikä virkavalta ole peikko.

Ja pankista saa rahaa, jolla voi ostaa asunnon tai perustaa yrityksen.

Keinulauta nimeltä talous

Kaikki pankkitoiminta perustuu siihen, että pankki vaikuttaa luotettavalta, opettaa Tony Cleaver maailmantaloutta perkaavassa Understanding the World Economy -kirjassa.

Pankkitoiminnan historia on kasvun ja romahduksen historiaa, Cleaver kirjoittaa. Pankeilla tapaa olla kiusaus antaa luottoa enemmän kuin niillä olisi varaa, sillä ne saavat luotoista hyvät voitot. Jos valvonta ei yllä kaikkialle, rajat ahneudelle asettaa vain pankin oma itsekuri.

Cleaver ei kirjoita nykyisestä talouskriisistä, sillä kirjan ensipainoksella on ikää jo toistakymmentä vuotta. Silti lähes kaikki kirjan kertoma pankeista on viime kuukausina tullut tutuksi lehtien taloussivuilta. Kuten sekin, että talous on keinulauta, jossa kukaan ei halua ajatella alamäkeä silloin kun menee hyvin. Mutta alas tullaan aina.

Talouden ammattilaisille tämä kaikki on itsestään selvää. Mutta suurin osa ihmisistä ei ole talouden ammattilaisia.

Globalisoituvassa maailmassa rahasta tuli liukasliikkeistä. Tavalliselle kuluttajallekin oli tarjolla monta sijoittamisen mahdollisuutta. Ja vaikkei olisi vaivautunut vaihtamaan pankkia, pankit tekivät sen monen suomalaisen puolesta ihan oma-aloitteisesti. Yksi ja sama tili on saattanut seilata suomalaisesta Kansallisosakepankista suomalais-ruotsalaisen Merita-Nordbankenin kautta pohjoismaiseen Nordeaan.

Me luotamme. Nimi, maa ja omistaja vaihtuvat, mutta yhä luotamme kaikilla rahoillamme. Täällä Suomessa.

Monessa maassa pankki on suurimmalle osalle ihmisistä rakennus, jonne ei ole asiaa. Eikä rahakaan kuulu jokaiseen päivään. Vaikka mosambikilaisten bruttokansantulo henkeä kohden arvioidaan neljään sataan dollariin, kyseessä on vain keskiarvo. Brittitutkija Joseph Hanlon laski, että maaseudulla asuvan mosambikilaisen taskujen kautta kulkee koko vuoden aikana vain reilun 30 dollarin edestä rahaa. Koko vuonna.

Todella köyhissä maissa eletäänkin vähän rahataloudesta syrjässä. Niissä luottamus talouden instituutioihin ei aina kannata. Usein on fiksumpaa luottaa naapuriin kuin pankkiin.

Seteli kasvatti nollahännän

Harvassa asiassa on luottamuksella niin iso rooli kuin rahassa.

Kun raha keksittiin, luottavaisuutta ei tarvittu yhtä paljon. Alkuvaiheissaan raha oli rahanarvoista tavaraa. Kun raha myöhemmin sai kätevästi mukana kulkevan paperin muodon, paperi oli lupaus rahanarvoisesta tavarasta. Saattoi siis koska vain marssia pankkiin, ja vaihtaa setelinsä sitä vastaavaan määrään vaikkapa hopeaa tai kultaa. Rahan arvon sitomisesta kultakantaan luovuttiin vasta 1970-luvulla.

Kullan sijaan nyt luotetaan keskuspankkiin. Siellä numeroviisaat varmistavat, että rahaa on liikkeellä sellainen määrä, ettei sen arvo heilahtele liikaa. Kaupan kassalla tosin harvemmin tulee mieleen, että tässä sitä ollaan luottamassa vahvasti keskuspankkiin.

Jos jokin valuutta alkaa vaikuttaa epäluotettavalta, arvostuksen puute näkyy vaihtokursseissa. Viimeisen vuoden ku­luessa luottamuksesta Venäjän ruplaan - siis ruplan arvosta - on lohjennut kolmannes, eikä punnankaan suoraselkäisyys ole pysynyt entisellään.

Maailman vähiten uskottavan paperinpalan arvoa on pitkään pitänyt hallussaan Zimbabwen dollari, joka hyperinflaatiossa kasvatti itselleen valtavan nollahännän. Viime elokuussa valuutasta pätkäistiin pois kymmenen nollaa, ja sadan miljardin setelistä sukeutui kymppi. Tammikuussa maan hallitus myöntyi sallimaan ulkomaisen valuutan käytön, kun maan omalla ei ollut käytännössä enää mitään arvoa.

Zimbabwen keskuspankkiin ei taida luottaa kukaan.

Kuka luotottaisi köyhää?

Jos ei ole tarpeeksi vakavarainen, ei saa lainaa. Kukaan ei luota takaisinmaksukykyyn, ja vakuuksia tai takauksia joko ei ole tai ne eivät ole luotonantajan mielestä tarpeeksi vakuuttavia.

Tämänsisältöistä tekstiä löytyy taloussivuilta nykyään lähes päivittäin. Se on kuitenkin tiivistys siitä analyysistä, jonka Muhammad Yunus teki vuosia sitten köyhimpien maanmiestensä ongelmista Bangladeshissä. Ja perusti köyhien pankin Grameenin, josta pokkasi myöhemmin Nobelin rauhanpalkinnon. Mikrolainoja kaikkein köyhimmillekin tarjoava pankki on osoittanut, että luottaa kannattaa vaikkei vakuuksia aina olisikaan.

Nykyisen talouskurimuksen keskellä länsimaisissa talousuutisissa voi kuulla kaikuja niistä talouden ongelmista, joista kehitysmaat ovat kärsineet pitkään. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tukea ovat kehitysmaiden ohella hakeneet Islanti, Latvia ja Serbia, ja jonoon voi liittyä muitakin.

Saa nähdä, kuullaanko pian islantilaisten ja latvialaisten valittelevan samaa mitä kehitysmaista on kuultu pitkään: valuuttarahaston ehdot kuristavat liikaa, eikä maa saa enää päättää itse tekemisistään.

Talous yskii pahasti, jos pankeista ei saa lainaa: silloin kaikki pitää ostaa käteisellä. Lännessä luottamusta talouteen on yritetty pönkittää valtion voimin. Pankkien on päätetty olevan niin tärkeitä, ettei niitä ole varaa päästää kaatumaan, jos vain se voidaan välttää. Siellähän ovat ne meidän kaikkien numerorivit.

Tässä jamassa ovat siis ne kehittyneet maat, jotka ovat vuosia luennoineet kehitysmaille siitä, miten niiden pitää asiansa järjestää, jotta niidenkin talous nousisi yhtä mallikkaaksi ja vakaaksi kuin kehittyneissä maissa. Luentoa on säestänyt avun ehdollistaminen: kehitysyhteistyövaroja on turha odottaa, jos ette tee asioissa x, y ja z niin kuin me sanomme. Sillä me tiedämme, mikä toimii.

Talous, se ehti hetken olla täynnä varmuuksia. Tulevaa ennustettiin desimaalien tarkkuudella.

Taitavat ennustajat

Nassim Nicholas Talebin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Musta joutsen -kirja on saanut talouskriisistä paljon nostetta. Pörssissä ensin suuromaisuuden tahkonneen, sittemmin matematiikan professorinakin toimineen Talebin mielestä taloudessa ei osata varautua yllättävään.

Talebin mukaan numerovelhot ovat kyllä taitavia tekemään ennusteita niistä luvuista, joita heillä on käytössään. Ongelmana vain on se, etteivät luvut, jotka ennusteiden pohjaksi valitaan, kerro koko totuutta.

Ennusteet voivat olla jotakuinkin kohdillaan arkisissa, usein toistuvissa aiheissa. Mutta jos muutos onkin suurempi kuin koskaan ennen, numerovelhot putoavat kelkasta. Siis: ennustukset toimivat ihan hyvin, kunhan mikään ei muutu. Sillä me ihmiset luotamme mieluummin kokemukseemme siitä, ettei mikään muutu, ja siksi liian kummallisilta tuntuvat faktat vain ohitetaan. Eihän se noin voi olla.

Ennen kuin Australiasta löytyi mustia joutsenia, joutsenen määritelmään kuului valkoinen väri. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään, että muunkin värisiä joutsenia voisi olla olemassa. Vasta niiden löytyminen osoitti, ettei vanha määritelmä kertonut kuin osan totuudesta. Nyt taloustietäjät saavat selitellä, että kyllä tämänkin kriisin teoreettinen mahdollisuus tiedettiin, mutta se oli niin epätodennäköistä, ettei siihen kannattanut uskoa.

Kenen totuuksiin tässä nyt sitten oikein pitäisi luottaa?

Pitkään taloustiedettä rakenneltiin sen käsityksen ympärille, että me ihmiset käyttäytyisimme jotenkin rationaalisesti, tekisimme päätöksiä punniten itsellemme edullisin vaihtoehto. Kukaan kahden puseron tai kenkäparin välillä valinnut ei selitystä usko, eivätkä enää kaikki talousihmisetkään.

Niin kuin nykyään aina, joku tutkija on jo ehtinyt kurkistamaan aivoihimmekin. Saksalaistutkija Michael Kosfeld ryhmineen tutki muutama vuosi sitten sitä, mitä aivoissamme tapahtuu silloin, kun teemme taloudellisia päätöksiä. Neurologit huomasivat, että kun ihminen tekee päätöksen - minäpä luotan - aivoissa erittyy oksitosiinia eli mielihyvää tuottavaa hormonia. Sitä on kutsuttu luottamushormoniksikin. Meistä yksinkertaisesti tuntuu mukavalta, kun voimme luottaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2009

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Pia Laine profiilikuva oranssilla taustalla

Pia Laine

Pia Laine on Maailman Kuvalehden toimittaja. Hän kirjoittaa, editoi ja kuvatoimittaa.