Kuolleen miehen valtakunta

Pohjois-Koreassa poliisi vahtii, että turistin kuva suuresta johtajasta on oikein rajattu.

Teksti: Juhana Pettersson

MatkailuAasiaItä-AasiaPohjois-Korea
JUHANA PETTERSSON

pkorea.jpgMaan virallinen, omavaraisuutta korostava Juche-aate näkyy liikenteessä. Ei öljyä, ei autoja.

Kumarran diktaattorille. Mausoleumissa esillä makaava Kim Il Sung on ollut kuolleena vuodesta 1994, mutta hän on yhä Pohjois-Korean valtionpäämies. Ikuinen presidentti.

Käytännössä maata johtaa poika Kim Jong Il, mutta virallisesti hän on vain puolueen pääsihteeri ja puolustusvoimien ylikomentaja.

Kaikki Pohjois-Koreassa vierailevat ulkomaalaiset viedään Kim Il Sungin mausoleumiin. Paikallisille ihmisille käynti mausoleumissa on suuri kunnia ja etuoikeus. Vain lojaaleimmat pohjoiskorealaiset pääsevät tekemään kuten minä nyt eli kiertämään ruumiskoroketta ja kumartamaan neljästi.

Kim Il Sung on läsnä kaikkialla Pohjois-Koreassa. Monissa propagandamaalauksissa hän esiintyy yhdessä poikansa kanssa.

Kim Jong Il tyytyy olemaan isänsä poika. Koko maassa on vain yksi häntä esittävä patsas, ja sekin sijaitsee tavallisten ihmisten ulottumattomissa kaukana vuorilla. Isän patsaita sen sijaan on satoja.

Diktaattorin tanssiaiset

Koska toimittajat eivät ole tervetulleita, minä ja vaimoni olemme huijanneet olevamme opiskelijoita ja livahtaneet maahan englantilaisen turistiryhmän mukana.

Millaista on elämä maassa, jota kutsutaan maailman suljetuimmaksi?

Yllättävää kyllä, olemme tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä lähinnä tanssin merkeissä.

Kim Il Sungin syntymäpäivä on 15. huhtikuuta. Syntymäpäivän kunniaksi Pjongjangissa järjestetään massatanssiaiset. 12 000 kansallispukuihin sonnustautunutta opiskelijaa juhlistaa suurta johtajaa. Kuoro laulaa ja voimistelijat esiintyvät.

Pohjois-Koreassa tiedonvälitys toimii seuraavasti: asiat kerrotaan niille, joiden täytyy asioista tietää. Muille ei kerrota mitään.

Massatanssiaisista ilmoitetaan kouluissa ja työpaikoilla muutamaa tuntia ennen niiden alkua. Ryhmäämme kaitseville oppaille tanssiaiset tulevat täytenä yllätyksenä. Niinpä ponkaisemme liikkeelle kesken illallisen. Tapahtumapaikka ei ole tiedossa, joten löydämme perille sattumalta, ajeltuamme hyvän tovin ympäri kaupunkia.

Tanssiaisissa oppaamme trokaavat tanssipareja meillekin, jotta pääsisimme juhlan makuun. Jotkut rohkeat matkatoverini tarttuvat tilaisuuteen.

Tiedon panttaamisen vuoksi meiltä jää kokonaan näkemättä diktaattorin syntymäpäivän kunniaksi järjestetty ilotulitus.

Iloisena hypitään

Penäämme oppailtamme mahdollisuutta nähdä tavallisia ihmisiä. Lopulta hän suostuu viemään meidät puistoon. Koska Kim Il Sungin syntymäpäivä on vapaapäivä, puistossa pitäisi olla ihmisiä.

Opas on oikeassa: kukkulan rinteellä kohoava puisto on täynnä tanssivia, laulavia ja rumpuja soittavia vanhuksia. Oppaan mukaan vanhukset ovat eläkkeellä, ja siksi heillä on aikaa tanssia.

Pian joudun itsekin mukaan, kun raihnainen vanha nainen vetää mukaansa piiriin, yksinkertaisen ja iloisen tanssin pyörteeseen. Loitompana kuikuileva opas näyttää hermostuneelta.

Viimeinen tanssiparini on pitkä, vanha mies, joka pitää minua käsistä. Hän nostelee käsiämme ilmaan samalla kun hypimme ylös ja alas. Hän hoilaa jotain, ja alan hoilata mukana.

Jälkikäteen opas kertoo, ettei piirissä tanssittukaan: kun ollaan iloisia, hypitään. Olen hoilannut piirissä lausetta: "Olen iloinen tavatessani sinut."

Kastierot näkyvät maantiellä

Suomessa kaikki on sallittua paitsi se, mikä on kielletty. Pohjois-Koreassa kaikki on kiellettyä paitsi se, mikä on sallittu.

Pjongjangilainen joutuu anomaan matkustuslupaa, jos haluaa käydä esikaupungissa. Erään paikallisen mukaan lupa myönnetään kerran vuodessa.

Meitä sen sijaan kuljetetaan ympäri maata. Käymme useassa eri kaupungissa ja yövymme neljässä eri hotellissa, joista yksi on kylpylähotelli. Vierailemme Kim Il Sungin mausoleumissa ja Kansojen ystävyyden näyttelyssä, bunkkerissa, jonne on koottu kaikki neljännesmiljoona suurille johtajille ulkomailta lähetettyä lahjaa. Kumpaankaan ei kansalla ole mitään asiaa.

Moneen paikkaan emme pääse. Kiertelemme kuitenkin niin vapaasti, että tavallinen pohjoiskorealainen voi vain uneksia moisesta.

Matkaohjelmamme tuntuu rajoituksista huolimatta arvovaltaiselle kansainväliselle delegaatiolle suunnitellulta. Turisti on Pohjois-Koreassa korkeassa asemassa. Niinpä oppaan työhön ryhdytään, jos ulkomaankauppa tai diplomatia olisivat mahdollisia vaihtoehtoja, mutta eivät huvita.

Kastierot näkyvät maanteillä. Autoja on hyvin vähän, ja auton omistaja on aina rikas ja vaikutusvaltainen mies. Autonkuljettaja on unelma-ammatti, koska siinä pääsee paitsi ajamaan autoa, myös matkustamaan maan sisällä.

Autoja on neljää eri lajia, rekisterikilven mukaan. Tavallisissa autoissa on valkoinen kilpi, sotilasajoneuvoissa musta ja diplomaattien tai avustusjärjestöjen autoissa sininen. Puolueen eliitti ajaa autoilla, joiden valkoisessa rekisterikilvessä on punainen tähti.

Oma bussimme on tavallisia autoja ja sotilasautoja arvokkaampi. Kuskimme tööttäilee aina kun se on mahdollista, jotta selvästi alempiarvoiset autot ymmärtäisivät väistää pientareelle. Odotan tilannetta, jossa edellämme olisi punatähtinen auto. Olisi hienoa nähdä kumpi on maantien kuningas, turisti vai puoluepamppu.

Maalta ei pääse kaupunkiin

Pohjoiskorealaiset jaetaan kolmeen ryhmään: lojaalit, neutraalit ja epälojaalit. Mitä lojaalimpi on, sitä lähempänä pääkaupunkia saa asua. Lojaalius on perinnöllistä.

Maanviljelijöiden lapset ovat maanviljelijöitä, eivätkä koskaan pääse pääkaupunkiin. Puoluepamppujen lapset menevät yliopistoon ja heistä tulee virkamiehiä, diplomaatteja tai muuten merkittäviä ihmisiä.

Epälojaalit asuvat vankileireillä ja syrjäseuduilla, joilla ei ole viljelykelpoista maata tai muita toimeentulon edellytyksiä.

Pohjois-Koreassa puhutaan mielellään sosialismista. Loikkarikertomusten mukaan pinnan alla piileskelee feodaaliyhteiskunta, jossa eteenpäin pääsee lahjusten ja mielistelyn voimalla. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen ei ole mahdollista.

Pohjois-Koreassa suuria kansallisia rakennusprojekteja motivoi ego, ei tarve. Maantiet ovat leveitä. Parhaimmillaan kaistoja on kahdeksan, vaikka autoja kulkee vain yksi tai kaksi tunnissa. Ulkomaalaisten iloksi rakennetut hotellit ovat valtavia, mutta puolityhjiä. Vain Pjongjangin metro näytti olevan oikeastikin ahkerassa käytössä.

Valokuva valehtelee

Näiden aukeamien kuvituksena on itse ottamiani valokuvia Pohjois-Koreasta. Niihin on syytä suhtautua varauksella: kuvat edustavat Pohjois-Korean todellisuutta yhtä vähän kuin valokuva Helsingin Suurkirkon kupolista edustaa Suomen todellisuutta.

Pohjois-Koreassa vierailevan ulkomaalaisen mukana on aina kaksi opasta. Liikkuminen on hyvin rajoitettua. Turisti ehtii nähdä paljon, sillä oppaat ottavat tehtävänsä vakavasti. Valitettavasti tehtäviin kuuluu varmistaa, ettei ulkomaalainen näe mitään sopimatonta.

Käymme sotamuseossa, orpokodissa, padolla ja "koululaisten palatsissa", jossa etuoikeutetut lapset voivat käydä harrastamassa koulun jälkeen vaikkapa tanssia. Meitä ei päästetä baariin, kauppaan eikä mihinkään, missä näkisimme tavallista arkea. Kim Il Sungin lapsuudenkoti entisessä maalaistalossa on laitettu niin hienoksi, että se keinotekoisuudessaan voisi olla Disneylandissa.

Valokuvien ottaminen on sallittua turistikohteissa, ei esimerkiksi bussin ikkunasta. Ihmisten kuvaaminen on kiellettyä. Tätä kieltoa rikomme parhaamme mukaan.

Kim Il Sungin patsaiden luona on erityisiä valokuvapoliiseja. Patsaasta on sallittua ottaa ainoastaan valokuva, jossa se näkyy kokonaisena. Johtajan rajaaminen on kielletty. Univormuihin pukeutuneet miehet ilmestyvät selän taakse tarkistamaan, minkälaista kuvaa turisti on nappaamassa.

Poistumme maasta junalla Kiinaan. Rajalla pohjoiskorealainen viranomainen käy kameran muistikortin sisältöä läpi ja poistaa kuvat, joista ei pidä.

Suomeen palattuani etsin Pohjois-Koreassa salaa kuvattua materiaalia maan köyhimmistä osista - niistä joihin meillä ei ollut mitään asiaa. Kuvia ja videota on olemassa jonkin verran.

Muutamat maasta paenneet loikkarit ovat livahtaneet takaisin Pohjois-Koreaan kameran kanssa, ja taltioineet syrjäseutujen arkea henkensä kaupalla. Kuvissa näkyy julkisia teloituksia. Se on todennäköinen kohtalo niille, joiden tulkitaan vakoilevan maan sisällä ulkomaalaisten laskuun.

Loikkareiden salakuljettamissa kuvissa näkyy nälkäisiä orpoja, jotka kiertelevät torilla ja keräävät mudasta riisinjyviä. Avustusjärjestöjen lähettämiä ruokasäkkejä myydään mustassa pörssissä.

Me emme nähneet mitään sellaista. Ainoat sallitut näkymät maan arjesta avautuivat bussin ikkunasta. Nekin kertoivat musertavasta köyhyydestä, kurjuudesta, nälästä ja vapauden puutteesta.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!