Apu kyykkyyn

Miten kehitysavusta voi kirjoittaa bestsellerin? Ehdottamalla avun lopettamista kertaheitolla. Asiaa auttaa, jos kirjoittaja on huippuyliopistot käynyt sambialaisnainen.

Teksti: Pia Laine

LyhyetKehitysyhteistyöAfrikkaEteläinen AfrikkaSambia

Kehitysapu pitäisi lopettaa viiden vuoden varoitusajalla, vaatii sambialaissyntyinen Dambisa Moyo. Hänen keväällä ilmestynyt kirjansa Dead Aid nousi Yhdysvalloissa bestselleriksi. Time-lehti valitsi Moyon toukokuussa maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen.

Dead Aid ei ole suinkaan ensimmäinen kehitysapuun äärimmäisen kriittisesti suhtautuva kirja, eivätkä Moyon ehdotukset erityisen tuoreita apukritiikin kentällä. Uutta on se, kuinka suuren huomion ne ovat saaneet.

Kirjan vanavedessä syntynyt mediamylläkkä on saanut liikkeelle avun nimekkäimmät puolustajat ja vastustajat. Syytökset ovat sinkoilleen niin lehtien kuin blogienkin sivuilla. Osin on menty henkilökohtaisuuksiinkin.

Yksi värikkäimmistä mielipiteenvaihdoista käytiin kesän alussa Huffington Post -verkkolehden sivuilla. Virtuaalisen nyrkkeilykehän yhdessä kulmassa kynäili apuun kriittisesti suhtautuva New Yorkin yliopiston taloustieteen professori William Easterly, toisessa apua kannattava monen professuurin Jeffrey Sachs. Aseina olivat asia-argumenttien ohella toisen älyn vähättely ja Ockhamin partaveitsi.

Moyoa puolustaessaan Easterly sivaltaa: "Sachs on inspiroiva ja työteliäs intellektuelli, jonka käsitykset Afrikasta sattuvat joskus olemaan vääriä, joskus totaalisen vääriä."

Sachs taas syyttää Easterlyä ja Moyoa käsitteiden tahallisesta hämärtämisestä: "Suurin osa amerikkalaisista tietää vain vähän onnistuneista apuohjelmista, koska Moyo, Easterly ja kumppanit niputtavat kaiken avun - hyvän ja pahan - yhdeksi tasaiseksi massaksi sen sijaan, että auttaisivat ymmärtämään mikä toimii, mikä ei."

Vaikka Moyon kirja herättää ristiriitoja, yhdestä asiasta kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä: on tosiaan omituista, että äänekkäimmät Afrikan kehityspolitiikan suunnannäyttäjät ovat länsimaalaisia. Erityisen edustettuina tuntuvat olevan valkoiset, keski-ikäiset miehet.

Moyo sivaltaa kirjassaan kärkevästi myös popparipyhimyksiä Bonoa ja Bob Geldofia, ja kysyy, mikä tekee länsimaisista muusikoista Afrikan kehitysrahoituksen erityistuntijoita. Toisaalta, sambialaisesta taustastaan huolimatta Moyo ei väitä olevansa kehitysavun asiantuntija, mutta se jää monelta lukijalta huomaamatta.

Talous ennen kaikkea

Dambisa Moyo on sambialaissyntyinen taloustieteilijä. Hän on opiskellut Harvardissa ja Oxfordissa, ja työskennellyt muutaman vuoden Maailmanpankissa sekä kahdeksan vuotta Goldman Sachs -liikepankissa.

Pankkitausta näkyy. Moyon lähtökohta on selkeä: ainoa keino saada Afrikka jaloilleen on talouskasvu. Koska kehitysapu ei ole tuonut talouskasvua, kehitysapu saa mennä.

Moyon mielestä Afrikan suurimmat ongelmat johtuvat nimenomaan kehitysavusta. Apu antaa liian helpon mahdollisuuden korruptioon. Apu johtaa apuriippuvuuteen. Apu estää maan omaa vientiä kehittymästä. Kaikista näistä ongelmista päästäisiin, jos Afrikan valtiot hankkisivat tarvitsemansa rahoituksen kansainvälisiltä finanssimarkkinoilta.

Rahamarkkinat kun ovat erheiden edessä armottomampia kuin avunantajat, ja siksi kitkevät väärinkäytökset ja harharönsyt välittömästi, Moyo perustelee.

Moyo viittaa kirjassaan usein yhteen viime vuosien ehkä tunnetuimmista apukriitikoista, Paul Collieriin. Collier on Oxfordin yliopiston taloustieteen professori, Moyon entinen opettaja.

Collier kirjoitti Moyon kirjasta kiittävän arvion jo tammikuussa. Hän ylisti Moyon roolia kehityskeskustelussa nimenomaan afrikkalaisena naisena, mutta epäili tätä liiasta optimismista finanssimarkkinoiden suhteen.

Nerokas imago

Moyo ei halua lopettaa kaikkea apua, vaan vain valtioiden välisen avun. Hänen mielestään kaksi avun osa-aluetta puolustaa hyvin paikkaansa: hätäapu ja järjestöjen antama apu. Moyo istuu itsekin muutaman kansalaisjärjestön hallituksessa.

"Tämä on kirja siitä, miten rahoittaa kehitys niin, että taloudellinen hyvinvointi on mahdollista, valittiinpa mikä tahansa kehityspolitiikka", Moyo kirjoittaa.

Talous ja täysin vapaa kauppa ovat Moyon eväät Afrikan pelastamiseksi. Moyon kannattajilta jää usein huomaamatta se, että Moyon mukaan hänen reseptinsä toimii vain, jos varakkaiden maiden omille viljelijöilleen maksamat maataloustuet lopetetaan. Se onkin yksi harvoista reunaehdoista, joita Moyo mallinsa onnistumiselle asettaa.

Kirjaa lukiessa on vaikea välttyä vaikutelmalta, että kirjoittajan tarkoitus on ärsyttää, loukatakin.

"On epämukava tosiasia, että demokratia voi olla talouskasvulle haitallista", Moyo kirjoittaa.

Valistunut itsevaltius voi olla talouden kannalta demokratiaa terveellisempi vaihtoehto, Moyo jatkaa. Esimerkiksi hän nostaa Chilen talouskasvun diktaattori Augusto Pinochetin valtakaudella. Pinochet on kuulu vastustajiensa murhista ja katoamisista.

Apuun liittyy paljon ongelmia, sitä eivät avun parissa työskentelevät kiistä. Moyo kuitenkin oikoo kehitysyhteistyötä käsitellessään mutkia suoriksi kovin räikeästi. Hän ehdottaa, ikään kuin omina ideoinaan, monia sellaisia muutoksia, jotka ovat jo kehitysyhteistyön arkea.

Kehitystä tunteville Moyon lauseet ja yksinkertaistukset ovat punaisia vaatteita. Kehityksen epäilevästi suhtautuville lauseiden sisältö on varmasti toinen.

Yhdessä kirja onnistuu erinomaisesti: nostamaan avun ja Moyon keskustelun keskiöön.


Sambialainen, ja vielä nainen!

Dambisa moyon kirjasta kirjoittaminen on epämiellyttävä tehtävä. Se kun on mahdotonta viittaamatta kirjoittajan synnyinmaahan ja sukupuoleen. Moyon asiantuntevuutta perustellaan kerta toisensa jälkeen sillä, että hän on nimenomaan sambialainen, ja vielä nainen. Moyo tuo nämä seikat esiin itsekin toistuvasti niin kirjassaan kuin haastatteluissakin.

Jos kirjan olisi kirjoittanut Sambiassa syntynyt, Yhdysvalloissa opiskellut ja siellä koko aikuisuutensa työskennellyt valkoinen mies, tuskin kukaan olisi kuullut siitä. Eikä uran tekemistä investointipankkinakin toimineessa Goldman Sachsissa ehkä näinä päivinä pidettäisi kovin vahvana näyttönä kehitysrahoituksen osaamisesta.

Olen vankasti sitä mieltä, että tietokirjan on seisottava omilla jaloillaan: hyvän kirjan pitää olla hyvä riippumatta siitä, tiedänkö sen kirjoittajan taustasta mitään. Olipa avusta mitä mieltä tahansa, Moyo perustelee kantansa kehnosti. Kirjassa on paljon asiavirheitä ja epäjohdonmukaisuuksia.

Esimerkiksi kritisoidessaan YK:ta Moyo väittää järjestön työllistävän 5 000 henkeä, kun jo yksin YK:n rauhanturvaajia on yli kaksi kertaa se määrä, muusta henkilökunnasta puhumattakaan.

Mielipidekirjoituksena Dambisa Moyon kirja kyllä on erinomainen: poleeminen, kärkevä ja tunteita herättävä. PL.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Pia Laine profiilikuva oranssilla taustalla

Pia Laine

Pia Laine on Maailman Kuvalehden toimittaja. Hän kirjoittaa, editoi ja kuvatoimittaa.