Tukahdutetut äänet

Iranilaisen Samira Makhmalbafin kouluvuodet olivat kaukana tasa-arvosta. "Koulussa opetettiin, että et voi olla sitä etkä tätä, koska olet nainen." Makhmalbaf päätti ryhtyä itsevarmaksi elokuvaohjaajaksi.

Teksti: Marie Kajava

LyhyetKulttuuriAasiaLähi-itäIran
TEEMU KUUSIMURTO

vox.jpgElokuvaohjaaja nautiskeli Sodankylän eksoottisesta rauhasta.

Kokomustaan pukeutunut nainen puhuu käsillään. Hän piirtää kauniita kaaria, ne ovat vuoristoa. Hän laskee kätensä hieman alemmas, siellä ovat Irakin rajalla vuoristossa asuvat kurdit. Sitten nainen nostaa kätensä nopeasti ylös, piirtää ilmaan terävän ja tylyn viivan kuin vuorenhuipun.

"Ja täällä on se ääni, vallan ja hallituksen ääni, median ääni, se, jonka maailma kuulee. Se ei ole ihmisten ääni", Samira Makhmalbaf sanoo päättäväisesti.

Nainen kääntää katseensa ikkunasta ulos, sateiseen ja silti valon täyttämään Sodankylään. Hän sanoo, ettei voisi muuta kuin koettaa antaa elokuvillaan tilaa tukahdutetuille äänille, näyttää sitä, mikä ei muuten näy.

"Tarina ei ole tärkein. Kuva ei ole tärkein. Ihminen on, itsenään ja puhtaana", Makhmalbaf jatkaa.

"Eikä sellaista voi näytellä. Se näkyy ihmisen kasvoissa, ihossa, olemuksessa."

Cannesin loistetta ja Sodankylän rauhaa

Samira Makhmalbaf on saapunut vieraaksi Suomen Lappiin, pieneen Sodankylään juhlimaan elokuviaan, joita esitetään filmifestivaaleilla. Hassuista, matalista ja laatikkomaisista taloista rakentuva Sodankylä on ohjaajan mieleen. Kylillä, muutamilla suorilla teillä, voi kävellä vapaasti ja häiriöttä.

Makhmalbafilla on kokemusta hieman erilaisista festivaaleista, nimittäin suuren loisteen ja glorian täyttämistä juhlista.

29-vuotias ohjaaja on elokuvamaailmassa "käsite". Hän on se kuuluisan isänsä, ohjaaja Mohsen Makhmalbafin tytär, jonka ensimmäinen pitkä elokuva Omena (The Apple, 1998) kelpuutettiin Cannesin filmijuhlien pääsarjaan kautta aikain nuorimman ohjaajan teoksena. Samira Makhmalbaf oli tuolloin vasta 17-vuotias. Mutta lisäksi ja ennen kaikkea: hän oli muslimimaasta kotoisin oleva nainen, joka ohjaa elokuvia.

Katseet kääntyivät Iraniin ja iranilaisen uuden aallon elokuvan voimaan.

Makhmalbaf ei vaivaudu, vaan pikemminkin loistaa kirkkaammin kertoessaan juuristaan, isästä ja elokuvista.

"Jo kun olin aivan pieni, rakastin isääni paljon. En siksi, että hän teki elokuvia, vaan ihmisenä."

Makhmalbaf muistaa kuunnelleensa iltaisin unen läpi isänsä tarinoita. "Äitini oli aina hänen ensimmäinen kuulijansa ja katsojansa. Isä kertoi äidille elokuvistaan, pieniä kertomuksia, joissa huomio kääntyi todellisuuteen, ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa."

Nuo tarinat siirtyivät valkokankaalle ja pieni tyttö pursui innosta nähdä ne elävinä kuvina. Hän rakastui elokuvaan. Samira Makhmalbafin puheessa toistuvat jatkuvasti moraalin ja vastuun kysymykset.

"On sattumaa, että olen iranilainen nainen nimeltään Samira ja isäni tytär. Yhtä hyvin olisin voinut olla 12-vuotias tyttö, jota isä pitää lukittuna huoneessaan."

Juuri tuosta ajatuksesta ponnistaa Omena. Oli aivan tavallinen päivä. Makhmalbaf näki televisiossa raportin 12-vuotiaista lähes puhekyvyttömistä kaksostytöistä, joita isä oli pitänyt kotona lukittuna koko tyttöjen elämän ajan. Heidän äitinsä oli sokea, kielitaidoton ja myös kotona. Makhmalbaf aloitti saman tien elokuvan tekemisen.

Omena on dokumentaarissävyinen ja tuomitsematon teos, jossa sormella osoittelun sijaan koetetaan nähdä ja ymmärtää.

"Siellä missä asun, ihmisillä on syviä vaikeuksia. Paljon on kiinni ajattelusta, me ihmiset olemme sitä, mitä ajattelemme. Ihminen on harvoin paha, mutta kulttuurit ja asiat, joihin ihminen uskoo, aiheuttavat kärsimystä", ohjaaja kuvaa.

Makhmalbafin mielestä elokuvan avulla on mahdollista päästä lähelle, näyttää kipupisteet ja ulospääsytiet ja se, mikä ei muuten näy: mahdollisuus muutokseen.

Taistelua demokratian puolesta

Farsin kieli solisee kuin puro Makhmalbafin suussa. Sen kauneutta voisi kuunnella ikuisesti. Makhmalbaf kertoo hymyillen siitä, miten nyky-Iranissa tukahdutetutkin äänet pursuavat esiin.

"Yhteiskunnassa, jossa sorretaan, osa sortuu. Mutta aina löytyy myös niitä, jotka voivat kertoa omalla äänellään."

"Vaikkakaan hallitus ei tietenkään toivo sitä", Makhmalbaf lisää ironisesti.

Iranissa näytetään vain kaupallista ja propaganda-elokuvaa, taide-elokuvia tuskin lainkaan. Mutta taide-elokuvat ovat löytäneet tiensä maailmalle, niitä arvostetaan maan rajojen ulkopuolella.

Makhmalbaf on itsekin tehnyt viimeisimmät elokuvansa muualla kuin Iranissa. Hän ei ole saanut lupaa ohjata tuotantojaan kotimaassa, vaan Liitutaulut (Blackboards, 2000), Kello viisi iltapäivällä (At Five in the Afternoon, 2003) ja Two-Legged Horse (2008) on kuvattu Irakin rajalla vuoristossa ja Afganistanissa. On pitänyt löytää omat reitit.

Elokuvien aiheet ovat rankkoja. Kello viisi iltapäivällä johdattaa talebanihallinnon jälkeiseen Kabuliin ja tyttöjen sekä naisten asemaan siellä. Two-Legged Horse puolestaan valottaa kahden pojan välille syntyvän järkyttävän ja väkivaltaisen suhteen kautta riiston mekanismeja.

Vastaanottaessaan Cannesissa tuomariston palkintoa elokuvastaan Liitutaulut Makhmalbaf halusikin omistaa sen "uudelle, nuorelle sukupolvelle, joka taistelee demokratian ja paremman elämän puolesta Iranissa".

Oma työ, omat ajatukset

Makhmalbafin synnyinkoti Teheranissa oli mitä parhain lintukoto oman ajattelun viriämiseen. Samira Makhmalbaf nautti ja nauttii yhä runoudesta, valokuvauksesta, psykologian opinnoista. Koko Makhmalbafin perhe tekee töitä isä-Mohsenin perustamassa Film Housessa, joka tuottaa tyttärenkin elokuvat a:sta ö:hön, mutta jossa järjestetään myös koulutusta ja muuta toimintaa.

"Kotona ei koskaan ollut mitään eroa minun tai veljieni tekemisten välillä. Vasta elokuvakoulussa kaikki muuttui. Koulussa opetettiin, että et voi olla sitä etkä tätä, koska olet nainen."

Samira Makhmalbaf käänsi tämän voitokseen. Hän päätti ryhtyä - ei ainoastaan elokuvaohjaajaksi - vaan elokuvaohjaajaksi, joka on itsevarma.

"Kun tein ensimmäistä elokuvaani, olin varma sen totuudesta. Ajattelin, että juuri sen takia, että olen nainen, voin rikkoa rajoja."

Makhmalbaf on iloinen siitä, että on voinut olla Iranissa esimerkkinä monille naisille.

"He näkevät, että naisen ei ole pakko vain näytellä, vaan voi myös ohjata ja tehdä omaa työtä omin ajatuksin."

Pala sielua valkokankaalla

Makhmalbafin "oma ajatus" ei ole sen enempää tai vähempää kuin saada elokuviinsa tallennetuksi pala ihmisen sielua. Osittain juuri tästä syystä hän käyttää elokuvissaan lähinnä amatöörinäyttelijöitä.

"Se on hyvin vaativaa, mutta jos jaksaa olla tarpeeksi pitkäjänteinen, niin tulee palkituksi."

Cannesissa palkittu Liitutaulut on työvoitto myös tässä suhteessa. Elokuva on kuvattu korkealla Irakin ja Iranin rajaseuduilla, kurdivuoristossa - ja lähinnä amatöörivoimin. Elokuvassa kaksi liitutaulut selässään kulkevaa opettajaa koettaa löytää halukkaita opiskelijoita. Toinen heistä päätyy opettamaan salakuljettaja-poikia, toinen kotiin palaavien vanhusten joukkoa.

Vauhdissaan tihenevä Liitutaulut-elokuva tarjoaa hämmentävää ja kaunista kuvaa. Sellaista, jonka väliin on vaikea vetää dokumentaarisuuden ja fiktion rajaa.

Ja niin Makhmalbaf haluaakin.

Hän hymyilee ja piirtää käsillään ympyrää kuin hyrrää tai pyörremyrskyä. Suuret kultaiset korvarenkaat heilahtelevat voimakkaassa liikkeessä. Ohjaaja haluaa lähteä liikkeelle iholta ja todellisuudesta ja viedä sisältöä kohti absurdimpaa ja runollistakin muotoa. Hän vertaa elokuvanteossa ohjaajan ja ihmisten välistä työskentelyä rakasteluun.

"Luottamus ihmisten ja ohjaajan välillä on tärkeintä. On nähtävä ja kuultava toista. Ja on muistettava, että rakastellakseen, tekeillä olevaa elokuvaa pitää ensin rakastaa."


Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!