Elämää kaislojen päällä

Uro-intiaanien jälkeläiset elävät yhä kelluvilla kaislalautoilla Titicaca-järvellä. Järven sijaan
elanto tulee nykyisin turisteilta.

Teksti: Larisa Pelle

PitkätAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaBoliviaPeru
ANNA VAINIOUro-intiaanit

Uro-intiaanit asuvat kaislasaarella Perun ja Bolivian rajamailla.

Titicaca-järvellä puhaltaa kylmä tuuli, mutta aurinko on polttavan kuuma. Istun pienen laivan kannella Perun ja Bolivian rajamailla ja ihailen värejä. Aivan kuin joku olisi yhtäkkiä pyyhkäissyt pölyt tuulilasista, niin kirkkaina hyppäävät esiin veden sininen ja kaislojen vihreä.

Purjehdimme kelluville Los Uros -saarille, joita intiaanit ovat rakentaneet kaisloista jo useita vuosisatoja. Rakennusmateriaalista ei ole pulaa: kaisloja kasvaa niin tiheästi, että reitin löytämiseen vaaditaan laivan kapteenilta erinomaisia navigointitaitoja.

Kaikki ovat keskenään sukua

Lähestyessämme saaria kanssamme matkustavan turistiryhmän opas innostuu. Hänen mukaansa olemme onnekkaita päästessämme vielä näkemään uro-intiaanien perinteisiä menoja, ennen kuin heimo häviää taistelunsa kehitystä vastaan.

Opas kuitenkin lisää, että viimeinen "oikea" uro-intiaani kuoli jo yli 50 vuotta sitten. Nykyään saarilla asuvat uro- ja aymara-mestitsit.

Vuosisatojen seka-avioliitot ovat hävittäneet "puhtaat" urot. Moinen epätarkkuus ei turisteja häiritse: he viettävät saarilla vain tunnin, ottavat itsestään kuvia ja jatkavat pian matkaa.

Minä jään. Päällikön löytäminen jalkapallokentän kokoiselta saarelta ei ole vaikeaa. Ongelmaksi osoittautuu kävely pehmeän kaislapeitteen päällä. Kaislat joustavat jalkojen alla, jopa painuvat veteen. Onneksi saari on iso, kellumisliikettä ei tunne.

Kyläpäälliköksi esittäytyvä Juan saattaa minut huteraan majaan. "Yöllä saattaa nousta myrsky. Jos tuulee oikein kovaa, pidä seinästä kiinni", Juan varoittaa ja näyttää talon pelastustoimet tottunein ottein.

Päivän päätteeksi päällikkö kiipeää saaren keskellä seisovaan torniin tarkistaakseen, ettei muita turistiveneitä ole tulossa. Nyt voi rentoutua, hän huokaisee.

Saarella asuu viisi perhettä. Kun kysyn, ovatko perheet toisilleen sukua, isäntäni naurahtaa. Kaikki uro-intiaanien parituhatta jälkeläistä ovat keskenään sukua.

Rakentaminen ei lopu koskaan

Juanilla on kuusi lasta. Hieron tuttavuutta 7-vuotiaan, turisteja varten värikkäästi pukeutuneen Glorian kanssa. Hän juoksee kotiinsa ja ilmaantuu hetken päästä farkkuihin ja huppariin pukeutuneena. Hupparin selässä komeilee Mikki Hiiri.

Gloria näyttää läksynsä: kiitos naapurisaaressa sijaitsevan adventistien koulun, suurin osa lapsista käy vähintään ala-asteen. Sen jälkeen on lähdettävä opiskelemaan lähikaupunkiin, Punoon.

Suurin osa asukkaista kuitenkin jää saarille. Punossa alkuperäisväestöä odottavat usein kodittomuus, työttömyys ja köyhyys. Vaikka elämä saarilla ei ole helppoa, se on turvallista: niin kauan kuin turisteja tulee ja järvessä kasvaa kaislaa, intiaanit pärjäävät.

Työtä riittää. Saaren rakentaminen ei lopu koskaan. Alimmat kaislat mätänevät vedessä nopeasti ja päälle on laitettava uusia. Sadekauden aikana saaren koko väestö osallistuu rakennustöihin. Silloin uutta kaislakerrosta tehdään pari kertaa viikossa. Silloin on myös siirrettävä kaikki talot, tavarat ja jopa näkötorni.

Illan tullen saaren ohi soutaa veneitä lastinaan kaislapinoja. Kaislaa tarvitaan aina: sitkeitä yläosia käytetään veneiden rakentamiseen, pehmeitä alaosia syödään.

Illalliseksi kaislaa, lounaaksi ankanmunaa

Illalliseksikin on kaislaa: pehmeää ja makeahkoa, miltei mautonta. Lapset pureskelevat tottelevaisesti varsia: kaikki ruoka maistuu. Illallisen jälkeen lapset hierovat hampaitaan kaislavarsilla hammasharjan tapaan.

Vanhimmat menevät peseytymään järveen. Vesi oli vielä päivällä siedettävän lämpöistä, mutta pimeän laskiessa tuntuu kuin kävisi avannossa. Veden alla jalat koskevat jotain, joka tuntuu köydeltä.

Juan kertoo, että saari on kiinnitetty pohjaan köydellä. Muuten saattaisimme herätä aamulla kaukana Bolivian puolella. Toisaalta köyden avulla asuinpaikkaa on helppo vaihtaa tarpeen tullen. Tässä siis syy siihen, ettei yksikään matkatoimisto anna saarten karttaa.

Aamulla Juan valmistautuu metsästysretkeen.

Matkalle lähdetään pienellä alumiinisoutuveneellä. Kaislaveneet ovat turisteja varten. Sitä paitsi viime vuosina kaupungin laskemien jätevesien takia kaislat eivät kasva yhtä pitkiksi kuin ennen, eivätkä riitä veneen rakentamiseen.

Vietämme kaislikossa useita tunteja, mutta lintuja ei näy. Lopulta oppaani päästää ilonkiljahduksen ja näyttää ankanpesän, josta poimii kolme munaa. Tänään ei tarvitse syödä kaislaa.

Ruoka ei ole kelluvilla saarilla itsestäänselvyys. Muun ruuan kuin kalan saaminen vaatii työtä.

Perunamaa kaislojen päällä

Joidenkin talojen vieressä on pieniä, vain parin neliömetrin kokoisia kasvimaita. Juanin vaimo Luz kerää kaislojen juuriin tarttunutta multaa ja laittaa sitä kaislapohjalle. Siellä kasvaa perunaa, joka riittää perheelle vajaaksi viikoksi.

Perheellä, kuten monilla muillakin uroilla, on Punon lähellä maissa pieni maapalsta. Jos sitä ei käy joka päivä vahtimassa, naapurit tai kodittomat korjaavat sadon.

Isännän talossa keskellä lattiaa seisoo väritelevisio, josta lapset katsovat piirrettyjä. Naisten turisteille ahkerasti kauppaamia perinteisiä leluja ei näy, mutta leikkiautoja ja Barbie-nuken kopioita on useampi.

Eniten rahaa menee moottoriveneisiin ja polttoaineeseen, kertoo Juan. Sen jälkeen kun 1990-luvulla saarille saatiin aurinkopatterit ja sähkögeneraattorit, ostettiin myös televisiot. Samoihin aikoihin viimeisetkin matkailua vastustaneet saaret alkoivat vastaanottaa turistiveneitä.

Uhkaava ja auttava ulkomaailma

Kysyn Luzilta, asuisiko perhe edelleen lautalla, jos turisteja ei olisi. Nainen miettii hetken ja vastaa, että hänen on vaikea kuvitella sellaista elämää.

800 vuotta sitten, kun ensimmäiset uro-intiaanit pakenivat inkojen valloitusta ja rakensivat kaisloista kelluvia saaria, he ajattelivat hengissä pysymistä. Siinä missä alkuperäiskansa turvautui järven suojaan, nykyasukkaat ovat riippuvaisia ulkomaailmasta.

Puolisojakin haetaan nykyään muualta. Juan löysi aikoinaan Luzinsa kaupungista, minkä jälkeen tämä sai luvan muuttaa saarille. Ulkopuolinen voi asettautua saarelle vain naimisiinmenon jälkeen.

Miltei kaikki saarten asukkaat ovat nykyisin rannikon aymara-heimoa. Juan pitää itseään kuitenkin uro-intiaanina, ja niin pitävät kaikki muutkin, jotka ovat kasvaneet saarilla. Kodeissa puhutaan vain aymaran kieltä, urojen oma kieli on hävinnyt.

Matkaan naapurisaareen pienellä kaislaveneellä. Melan sijasta Juan antaa minulle pitkän kepin, jolla soutaminen on hyvin hidasta. Meillä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään.

Kun on yöpynyt saarella, intiaanit eivät enää tyrkytä käsitöitä ja tuskin edes kiinnittävät huomiota vieraaseen. Pistäytyvät turistit sen sijaan maksavat jokaisesta maihinnoususta sisäänpääsymaksun, joka vaihtelee 1–3 dollarin välillä. Nähtävyydet nostavat saaren käyntimaksua, joten asukkaat perustavat ahkerasti eläinmuseoita täytettyine lintuineen tai rakentavat torneja, jotka ovat jo kauan sitten menettäneet tehtävänsä vartiotorneina.

Todellisiin nähtävyyksiin törmää, kun niitä vähiten odottaa: eräällä saarella harjoittelee jalkapallojoukkue. Saaren isäntä kertoo ylpeänä, että paikallinen joukkue voittaa aina alueelliset ottelut. Vastustajat pystyvät harvoin hyviin suorituksiin 3 800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Sillä niin korkealla täällä ollaan.

Kaikkien jumalten maa

Kun palaan takaisin, Luz laittaa ruokaa: paistettua truchaa, kuuluisaa Titicacan kirjolohta. Ennen lohi oli miltei ainoa urojen ravinnonlähde, nykyään intiaanit joutuvat kilpailemaan kaupallisten kalastusalusten kanssa, eikä lohta riitä kaikille. Kalojen kokokin pienenee. Nainen kääntelee hiukan yli 15-senttisiä kaloja paistinpannulla, joka on asetettu avotulelle keskelle saarta.

Ruoan kanssa otetaan chichaa, paikallista kiljua. Juan kaataa vähän chichaa maahan. Lahjaksi Pachamamalle, hän selittää. Täällä Pachamamaa, Äiti Maata, kunnioitetaan yli kaiken.

Sunnuntaina Juan ja perhe suunnittelevat lähtevänsä saarten ainoaan kirkkoon: naapurit ovat huhunneet, että amerikkalaispastori olisi tulossa jakamaan intiaaneille vaatteita ja elintarvikkeita.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!