Mokhtar Eljair Nafahille ja Salamu Hadi Laheenille Länsi-Saharan itsenäisyystaistelu on elämäntehtävä.

Miehitetty Kotiseutu

Espanjassa asuvat länsisaharalaiset unelmoivat
kotiinpaluusta ja itsenäisestä Länsi-Saharasta.

Teksti: Sanni SaarinenKuva: Sanni Saarinen

LyhyetIhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusLänsi-SaharaMarokko

Eletään Ramadanin viimeisiä päiviä. Mokhtar Eljair ja Salamu Hadi tapaavat auringon laskiessa. Keskustelun lomassa juodaan teetä, saharalaiseen tapaan.

Nuoret miehet ovat kotoisin Länsi-Saharasta. He ovat asuneet Espanjassa monta vuotta, mutta kotiseutu näkyy yhteisessä Madridin asunnossa. Televisiosta tulee arabiankielistä ohjelmaa, seinillä on Länsi-Saharan lippuja ja kuvia kotiin jääneistä rakkaista.

Länsi-Sahara oli Espanjan siirtomaa vuoteen 1975 saakka, jolloin Marokko valtasi sen. Alueen väestö on vaatinut itsenäisyyttä 1950-luvulta alkaen.

Länsi-Saharan itsenäisyysrintama Polisario kävi sotaa Marokkoa vastaan vuoteen 1991 asti. Aselepo syntyi, kun YK lupasi länsisaharalaisille kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Äänestys on yhä toteuttamatta ja Marokko jatkaa miehitystään.

Avun sijaan poliittista tukea

Hadi syntyi ja kasvoi Tindoufin pakolaisleireillä Algerian puolella. Länsi-Saharan 500 000 hengen väestöstä kolmannes elää maanpaossa rajan takana. Valtaosa heistä pakeni maasta Polisarion ja Marokon sodankäynnin aikana.

Eljair kuuluu siihen toiseen, miehitetyllä alueella asuneeseen osaan. Leireillä ja miehitetyssä maassa asuvia saharalaisia erottaa toistaan 2 700 kilometrin mittainen Marokon muuri. Se on yksi maailman suurimmista sotilaallisista rajalinjoista, jota vartioi 150 000 marokkolaista sotilasta.

Muurista ja etäisyydestä huolimatta kansakuntaa yhdistää jaettu identiteetti. Eljairia ja Hadia yhdistää myös jaettu unelma vapaasta, itsenäisestä kotimaasta. Sen eteen he taistelevat Espanjassakin.

Länsi-Saharan asia kiinnostaa myös espanjalaisia. Entisessä siirtomaavallassa toimii satoja Länsi-Saharaa tukevia yhdistyksiä ja järjestöjä.

”Suurin osa espanjalaisista järjestöistä tarjoaa maallemme empatiaa, muttei poliittista tukea”, toteaa Hadi. Hän vaikuttaa paljon 21 ikävuottaan vanhemmalta.

”Ne lähettävät pakolaisille ruokaa ja vaatteita, mutta eivät painosta hallituksia Länsi-Saharan itsenäisyyden tunnustamiseen.”

Hadin mielestä järjestöt tarjoavat länsisaharalaisille hätäapua. Liki neljä vuosikymmentä kestäneen konfliktin jälkeen se tuntuu nöyryyttävältä.

”Aivan kuin meille tarjottaisiin ruokaa ja kehotettaisiin kiitollisina vaikenemaan. Humanitaarisella avulla pitkitetään konfliktia eikä pyritä muutokseen”, Hadi sanoo.

Siksi Espanjassa asuvat saharalaiset halusivat oman järjestön. Neljä vuotta sitten Eljair ja Hadi olivat perustamassaa Nuoret vapaan Saharan puolesta -järjestöä, joka on ensimmäinen saharalaisten oma järjestö.

Järjestön linja on puhtaasti poliittinen.

”Vaadimme Länsi-Saharan itsenäisyyttä emmekä tyydy vähempään”, 23-vuotias Eljair sanoo. Hän on mielipiteissään ehdoton, mutta hymyntapainen läikähdys ei katoa missään vaiheessa.

Eri puolilla Espanjaa toimiva järjestö pyrkii tavoitteeseensa tietoisuutta lisäämällä. Se järjestää mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia sekä levittää sanaa miehitetyn maan todellisuudesta. Järjestö kehottaa ihmisiä matkustamaan Länsi-Saharaan ja pakolaisleireille.

”Länsi-Saharan konflikti on unohdettu. Vaikenemalla maailma hyväksyy Marokon miehityksen”, Eljair kertoo.

Vääryys motivoi toimimaan

Vielä itsenäisyyttäkin kiireellisempänä aktivistit näkevät opiskelumahdollisuuksien parantamisen. Leireillä voi käydä koulua vain viisi vuotta. Sen jälkeen jatkaa voivat vain ne harvat, jotka saavat rahallista tukea.

Hadi itse on yksi tukea saaneista. Hän opiskelee Espanjassa Polisarion stipendin turvin sairaanhoitajaksi ja haaveilee lääkärin urasta. Stipendin saa vuosittain vain muutama vuosikurssin parhaista.

Lähtö oli pojalle ja vanhemmille vaikeaa mutta välttämätöntä: ”Leireillä tulevaisuus on näköalaton ja siksi minua kannustettiin lähtemään. Opiskeltuani voin tehdä enemmän maani hyväksi.”

Miehitetyssä Länsi-Saharassa tilanne ei ole parempi. Eljair vertaa kansansa tilannetta Etelä-Afrikan apartheidiin: syrjintä alkaa koulussa. Saharalaiset lapset pannaan takariviin ja heille annetaan huonompia arvosanoja.

Marokon puolella on yliopistoja, mutta harvalla on varaa lähettää lapsensa sinne. Ja vaikka rahaa olisikin, saharalaisia ei hyväksytä esimerkiksi politiikan tai kansainvälisten suhteiden kursseille.

Tytöillä opiskelumahdollisuuksia on vielä vähemmän. ”Ihmisoikeuksia rikotaan Marokossa kaiken aikaa ja naiset ovat miehiä haavoittuvammassa asemassa. Ei kukaan uskalla lähettää tyttä­riään Marokon puolelle”, Eljair sanoo.

Koulutuksen kontrollointi on tehokas tapa kontrolloida miehitetyn maan väestön mieltä.

”Meidän on luotava vaihtoehtoja. Taistelemme itsenäisyydestä rahoittamalla stipendejä ja rakentamalla kouluja”, Hadi kertoo.

Vaikuttaminen on moraalinen vastuu

Syrjintä leimaa saharalaisten elämää. Harvat työpaikat annetaan marokkolaisille ja köyhyys saharalaisten keskuudessa syvenee. Kipeintä on Eljairin mielestä mahdottomuus olla oma itsensä.

”Itsenäisyyden vaatiminen on rikos Marokossa. Jo lippumme hallussapito riittää syyksi pidätykseen.”

Silti Eljair ei koskaan olisi halunnut lähteä maastaan. Hän päätyi ratkaisuun vasta osallistuttuaan viisi vuotta sitten itsenäisyyttä vaatineisiin mielenosoituksiin Aaiúnissa. Poliisi hajotti mielenosoituksen ja vangitsi kaikki, jotka sai kiinni.

”Vältin isäni kohtalon pakenemalla maasta.”

Polisarion riveissä taistellut isä oli ollut vankilassa monta vuotta. Myös setä joutui vankilaan eikä koskaan palannut. Eljair ei kaihda henkilökohtaisista muistoista puhumista. Länsi-Saharan historia on tuhansien hänen kaltaistensa ihmisten tarina.

Suhdetta kotiin ja kotimaahan maanpakolaisuus ei ole muuttanut. Espanja on hänelle väliaikainen etappi, jossa hän tekee töitä ja odottaa mahdollisuutta palata kotiin.

”Pakenin vankeutta, en kansani kohtaloa. Asun täällä, mutta ajattelen perhettäni, kansaani ja veljiäni päivittäin. En voi elää levollisin mielin – vaikuttaminen on moraalinen vastuuni.”

Kun Eljair ja Hadi kertovat kotiseudustaan, tarinoissa yksi epäoikeudenmukaisuus seuraa toista. Vääryys herättää kiukkua ja kiukku on muovannut miehiä. Katkeroitumisen sijasta heistä on kuitenkin tullut peräänantamattomia aktivisteja. Itsenäinen Sahara on miehille elämäntehtävä, sen eteen toimiminen on välttämätöntä kuin hengittäminen.

Hadi ei tosin halua kutsua itseään aktivistiksi.

”Olen itsenäisyystaistelija. Muita vaihtoehtoja ei ole.”

Vakaumuksesta kertoo myös huoneen seinällä komeileva suuri Che Guevaran juliste.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!