Artikkelikuva
Teatterintekijät Heikki Törmi (vas.)

Terveisiä Kajaanista!

Kajaanilaiset rakastavat kotiseutuaan, mutta varautuvat siihen, että viimeinen lähtijä sammuttaa valot. Sitä odotellessa järjestöt ja taideväki yrittävät tehdä kaupungistaan paremman paikan elää.

Heti alkuun tietoisku kehäkolmosen sisäpuolisille ja muille maantiedollisesti rajoittuneille: Kajaani on Suomen napa. Tai ainakin Suomi-neidon.

Kajaanin paikallistaa helpoiten kun katsoo ensin, missä kohden on Suomi-neidon uuman kapein kohta. Uumasta aavistus alaspäin, keskellä mahaa, siinä se. Ihmisellä napa, Suomi-neidolla Kajaani. Jos neidolla olisi vasen käsi jonka pistää uumalle lepäämään, kämmenen alle jäisi Kainuu.

Kajaanilaisten itsensä mielestä Kajaani ei kyllä ole Suomen napa.

”Mitäs jutun aihetta täällä nyt olisi”, Seija Rossi ihmettelee puhelimessa. Mutta jatkaa: ”Tämä taisi olla aika kainuulainen reaktio. Täällä tavataan vähätellä itseään.”

Rossin pitäisi tietää. Hän ehti olla kymmenen vuotta tiedottajana Kajaanin Eurooppatiedotuksessa, ennen kuin jäi pari vuotta sitten eläkkeelle. Kajaaniin hän muutti jo 1950-luvulla.

Pienen miettimisen jälkeen Kajaanista löytyy vaikka mitä: järjestöjä, teatteria, tulevaisuuden odotusta ja pelkäämistä.

Kajaani on ihan hyvä valinta, jos haluaa nähdä, millaiset elämän eväät kotiseutu antaa ruuhka-Suomen ulkopuolella.

Lähdetään siis katsomaan, miten voi vähän vaihtoehtoisempi Kajaani.

Kadonnut pöytä

Pinta-alaltaan Kajaanin kaupunki vastaa yli kahdeksaa Helsinkiä, mutta asukkaita on vain 38 000, aavistuksen vähemmän kuin Nurmijärvellä. Globalisaatio ja rakennemuutos ovat retuuttaneet kaupunkia kovalla kädellä.

Metsien ympäröimä kaupunki eli pitkään paperista, mutta pari vuotta sitten UPM sulki tehtaansa. Nyt odotellaan Oulun yliopistoon kuuluvan opettajankoulutuslaitoksen loppua ja kirotaan Kainuun mallia, hallintokokeilua, jossa osa palveluista tuotetaan kuntatason sijaan maakunnan tasolla.

Kajaanin keskusta on napakan kokoinen. Sen halki kulkee Kauppakatu, jonka toisessa päässä on Raatihuoneen tori, toisessa kauppatori. Torilta toiselle kävelee viidessä minuutissa.

Viime toukokuussa Raatihuoneen torilla järjestettiin Mahdollisuuksien tori, joka keräsi 32 paikallista järjestöä esittelemään toimintaansa.

Ensi toukokuussa voi olla toisin.

Vastuu torin järjestelyistä on kiertänyt järjestöltä toiselle, ja tänä vuonna yksi vetovastuussa olleista oli juuri Seija Rossi, monen eri yhdistyksen aktiivi. Ensi vuoden veturia etsiskellään vielä.

”On mietitty sitäkin, että tori jäisi vuodeksi tauolle”, Rossi kertoo.

Kajaanilaisia järjestöjä vaivaa sama ongelma kuin järjestöjä kaikkialla Suomessa: väki vanhenee ja vähenee, eikä uusia ihmisiä ole helppo saada mukaan.

Rossi osaa osoittaa myös yhden erityisen kajaanilaisen syyn yhteistyön hiipumiselle. Se on pöytä.

Tarkemmin sanottuna keittiön pöytä, joka sijaitsi vanhassa puutalossa Kajaanin kaupunginkirjaston kupeessa.

Siinä puutalossa toimi kehitysmaakauppa Runtinpuoti. Saman katon alle mahtuivat kokoustamaan ja toimimaan myös lukemattomat vapaaehtoisjärjestöt. Tuttuja tavattiin sen kolhuisen keittiönpöydän ääressä.

Sitten tuli vuosi 2005 ja kaupunki myi Runtinpuodin rakennuksen yksityiselle.

”Siitäpä se alamäki alkoi”, Rossi sanoo.

Kehitysmaapuoti lopetti toimintansa.

”Ehkä aika vain ajoi kehitysmaakaupan ohi. Nythän reilun kaupan tuotteita saa jo joka marketista.”

Järjestöille tarjottiin uutta kokoontumistilaa, mutta se ei houkutellut viipyilemään samalla tavalla kuin vanha puutalo. Kun kiireetön aika väheni, väheni myös järjestöjen välinen yhteistyö.

Niskasta kiinni

Puutalotunnelmaa löytyy yhä joen toiselta puolelta. Ilmarinpajaksi kutsutun hailakankeltaisen puutalon pihalla seisoskelee pari nuorta tupakalla. Keittiössä lopetellaan lounasta ja pipopäinen nuori mies tiskaa.

Talossa pidetään nuorille tarkoitettua soveltavan taiteen työpajaa. Tulijoita viisi kuukautta kestäville kursseille olisi enemmän kuin paikkoja.

Kajaanilaiset järjestöt painivat ristiriitojen keskellä. Niiden tuottamille palveluille olisi kysyntää, mutta rahoitus on tiukassa. Kolmas sektori kun ei saisi ottaa kontolleen tehtäviä, jotka periaatteessa kuuluisivat viranomaisille.

Kirsi Huotari toivottaa tulijan tervetulleeksi, suureen ääneen ja isoin elkein. Hän on Itelliset ry:n puheenjohtaja. Talossa pitää majaa myös kaksi muuta pienyhdistystä, Sosiaaliturvayhdistys ja Etnika-Kainuu.

Työpajoihin päätyvät niin sanotut ”vaikeat nuoret”, ne, joilla ei syystä tai toisesta ole työ- eikä opiskelupaikkaa. Suurtyöttömyyden piinaamassa Kainuussa heitä riittää.

”Meidän nuoret eivät aina ole helppoja tapauksia”, Huotari sanoo. ”Osalle saa soittaa aamulla että perse ylös ja tänne.”

Työpaja, kuten niin moni muukin asia Kajaanissa, toimii ulkopuolisen hankerahoituksen turvin. Huotari kirjoittaa kiireellä sähköpostia ja manaa byrokratian kiemuroita ja vääriä osoitteita. Jos katse voisi tappaa, monitori joutaisi kaatopaikalle.

Vastakkaisen pöydän ääressä Vuokko Kemppainen huokaa.

”Tuntuu niin surulliselta, jos byrokratia saa vallan tässä maassa. Luova energia hukataan”, Kemppainen sanoo. Myös hän on mukana vetämässä työpajatoimintaa.

Juuri luovuutta ja itseluottamusta on työpajassa tarjolla. Nuoret pääsevät kokeilemaan erilaisia taiteen tekemisen tapoja ammattitaiteilijoiden opastuksella. Vastauksia ei pureskella valmiiksi, vaan oman tekemisen suunta jätetään nuorten itse löydettäviksi.

”Yleensä työpajojen onnistumisprosentti on neljäkymmentä, mutta meillä 75–80 prosenttia”, Huotari kertoo byrokratiaystävällisellä kielellä.

Työpajojen yhteydessä onnistuminen tarkoittaa sitä, että nuori pääsee omille jaloilleen, yleensä joko töihin tai opiskelemaan.

Tuhoa odotellessa

Keittiön viereisen huoneen iso pöytä on täynnä tavaraa: paperia, pahvia ja maalipurkkeja. Satu Husu ja Anniina Rytkönen tekevät animaatiohahmoja.

”On mukavaa, kun on jotain tekemistä. Tänne on kiva lähteä aamulla”, Rytkönen sanoo.

Hän on käynyt medialukion ja haluaisi opiskella lähihoitajaksi.

Husu puolestaan on ehtinyt jo asua niin Etelä-Suomessa kuin ulkomaillakin, mutta muutti jokin aika sitten takaisin Kajaaniin. Ratkaisu tuntuu hyvältä, kunhan vain saisi raha-asiat sujumaan.

Kaupungin tila tosin vähän hirvittää.

”Tuntuu, että kaupunki tuhoutuu silmien edessä.”

Töitä on vaikea löytää, vaikka Husu on opiskellut ammattiinkin, pukuompelijaksi.

”En opiskellessa edes hoksannut, että eihän Suomessa enää ole tehtaita.”

Kaikkein mieluiten Husu tekisi nukketeatteria ja taidetta. Rytkösellä on toisenlaiset suunnitelmat.

”Jos en pääse lähihoitajaksi niin haluaisin valokuvaajaksi. Toisaalta haluaisin, ettei aina tarvitsisi kitkuttaa rahan kanssa. Että saisi säännölliset tulot”, Rytkönen sanoo. ”Taidetta voin tehdä harrastuksena, lähihoitajana voin auttaa ihmisiä.”

Ennen kaikkea hän haluaa jäädä Kajaaniin.

”Olen täältä kotoisin, en minä halua muualle lähteä.”

Moni on halunnut, Kajaanista aikoinaan 1980-luvulla lähtenyt Kirsi Huotarikin.

”Olin tyypillinen syrjäseutujen nuori ja lähdin täältä sillä asenteella, että en koskaan tule takaisin.”

Parikymmentä vuotta etelässä riitti kääntämään pään ja Huotari palasi Kainuuseen. Veri veti, ja luonto. Vaikka elämisen puitteet luonnon ja metsän keskellä ovat omaa luokkaansa, pienet piirit ahdistavat kuitenkin hieman.

”On pakko myöntää, että tiettyä ahtautta on. Ilmaa pitäisi saada.”

Juuret lähellä ja kaukana

Kajaanissa elämisen rytmi on vähän viipyilevämpää kuin etelässä. Risteyksissä autot pysähtyvät päästämään jalankulkijan tien yli, kaupassa ja kahvilassa myyjillä on aikaa vilkaisun sijaan katsoa silmiin ja puhua. 

”Kajaani on ihana paikka asua. Minusta tuntuu, että olen kajaanilainen ja kainuulainen. Kotikyläni Suomessa on Otanmäki”, Samuel Luak kertoo.

Luakilla on toinenkin kotikylä. Vähän suurempi, ja aika paljon kauempana: Etelä-Sudanissa.

Sudanista kotoisin oleva Luak toimii kulttuurikoordinaattorina Kainuun monikulttuurisessa keskuksessa Monikassa, mutta on toiselta ammatiltaan presbyteerisen kirkon pastori.

Kajaanissa on sudanilaisia 41 ja Luak tuntee heidät kaikki. Sunnuntaisin kokoonnutaan viettämään aikaa yhdessä. Myös muilla Kajaanissa asuvilla kansallisuuksia on omia yhdistyksiään: somalialaisilla, venäläisillä ja kongolaisilla.

Maahanmuutto näkyy Kajaanin kaduilla myös siksi, että kaupungissa toimii 250-paikkainen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Viisi vuotta sitten kaupungissa oltiin huolissaan rasismista, mutta nyt on rauhallisempaa.

”En ole pitkään aikaan kuullut, että kenelläkään olisi ongelmia sen kanssa”, Luak sanoo.

Luak viihtyy Kajaanissa, mutta kaipaa silti takaisin Sudaniin. Etelä-Sudanissa sota on loppunut, ja kotimaan jälleenrakennuksessa riittäisi työtä. Kotona kasvavat kolme pientä poikaa tosin pitävät perheen Kainuussa vielä tovin.

Kahden E.L.:n kaupunki

Suurin osa kajaanilaisista on kajaanilaisia jo useammassa polvessa. Kotiseutuhenki ja perinteiden vaaliminen ovat voimissaan. Kajaanilaiseen identiteettiin kuuluu olennaisena osana kaksi merkkimiestä, joiden nimikirjaimet ovat E.L.: toinen on Eino Leino, toinen on Elias Lönnrot.

Leino runoili läheisellä Paltaniemellä ja Lönnrot teki Kajaanista käsin retkensä, joilla keräsi kokoon Kalevalan.

Molemmilla on kaupungissa omat patsaansa ja nimikkoseuransa.

Keskustan tuntumaan on vapaaehtoisvoimin rakennettu Elias Lönnrotin yrttimaa. Siellä kasvaa Lönnrotin ajalta tuttuja yrttejä, yhdessä nurkassa korianteriakin.

”4H yhdistys on pitänyt tätä kunnossa”, Seija Rossi kertoo.

Lintuharrastajat ovat viritelleet puihin pönttöjä ja postilaatikossa säilytettävä vieraskirja kertoo terveisiä kävijöiltä: paikallisilta yhdistyksiltä ja koululuokilta.

Jokivarresta reilun kymmenen kilometrin päässä Kajaanin keskustasta löytyy toinen esimerkki perinteitä vaalivasta kotiseutuhengestä: Eino Leino -talo.

Kaupunki oli jo myymässä taloa yksityiselle, mutta Leino- ja Lönnrot-seurat ostivat sen juuri yhdessä. Kulttuuriväki kun kauhistui ajatusta siitä, että yksi kulttuurin keskus katoaisi.

Leinon alkuperäisestä talosta on tosin jäljellä vain yksi tolppa, kaikki muu on kopiota.

Maisema sen sijaan on aito ja syyskuun alussa ilma pistää parastaan. Oulujärven, Kainuun meren, vesi on tummaa sineä, taivas heleämpää, pilvet valkoisia kumpuja. Rannan ruovikko alkaa kellastua.

Siiville oppimassa

Junamatka Kajaanista Helsinkiin kestää kuusi ja puoli tuntia, Rovaniemelle pääsee alle viiden tunnin. Moni on valinnut junan ja lähtenyt pois. Ja melkein yhtä moni haikailee takaisin. Jos töitä löytyy, Kajaani ympäristöineen tarjoaa komeat elämisen puitteet.

Yksi paluumuuttajista istuu Kajaanin kaupunginteatterin aulassa, alueteatterituottaja Sanna Heikkinen. Junantuomia taas on näyttelijä Heikki Törmi. Hän on ehtinyt olla Kajaanissa jo parikymmentä vuotta.

Heikkinen ja Törmi ovat tehneet teatteria paljon muuallakin kuin lavalla: kouluissa, vanhainkodeissa ja laitoksissa.

Pari vuotta sitten teatteria vietiin kainuulaiskouluihin oikein hartiavoimin Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa jättihankkeessa, jonka vetovastuussa Törmi oli. Näytelmien aiheet löytyivät nuorten omasta arjesta.

”Nuorilla on täällä aika realistisia haaveita. En ole kuullut kenenkään haaveilevan yritysjohtajan tai optiomiljonäärin urasta. Enemmän tuntuu kiinnostavan hoito- ja ympäristöala”, Törmi kertoo.

Kainuun kouluja urakalla kolunnut Törmi huomasi, että mitä pienemmälle paikkakunnalle mentiin, sen kotoisammalta ja rauhallisemmalta koulu tuntui.

Pienuus on kuitenkin yhtä aikaa sekä onni että epäonni.

”Pienellä paikkakunnalla voi olla enemmän ennakkoluuloja. Rooleja on vaikeampi murtaa, kun kaikki tuntevat toisensa”, Törmi sanoo.

Toisaalta teatteri voi olla pienellä paikkakunnalla tervetullut henkireikä. Ja nuorille mahdollisuus löytää itsestään uusia puolia, kasvattaa siipiä.

Suurin osa nuorista jäisi mielellään kotikulmille, jos se vain olisi mahdollista. Monen on kuitenkin pakko kokeilla siipiään vähän pidemmälläkin kantamalla.

”Nuorten näkökulmasta elämän suunnitelmallisuus jatkuu vain koulun loppuun asti. Sen jälkeen on mietittävä, voinko tai haluanko jäädä Kainuuseen”, Heikkinen sanoo.

Valoa tunnelin päässä

Kaikki kajaanilaiset eivät sentään povaa kaupungilleen välitöntä kuihtumista. Yksi heistä on Jonne Putkonen. Yllätys yllätys, paluumuuttaja hänkin.

Opinnot veivät miehen etelään, ja toivat takaisin. Opinnoista teatteri-ilmaisun ohjaajaksi on jäljellä vuosi, ja siihen liittyvät opinnäyte ja työharjoittelu. Molemmat on tarkoitus saada kasaan harrastajateatteri Generaattorilla.

Lopputyön aihe on Kainuu. Tarkemmin sanottuna sen hyvinvointi ja tulevaisuus, muotona taideaktivismi.

Kainuun tilasta Putkonen on eri mieltä kuin moni muu. Vaikka näillä seuduilla usein maalaillaan piruja seinille ja lietsotaan tappiomielialaa, Putkonen haluaa herätellä kainuulaisissa toisenlaista kipinää: mikä ympäristössä olisi vaalimisen arvoista.

Putkoselle itselleen sitä vaalimisen arvoista on vaikkapa itse harrastajateatteri, sen tila ja ihmiset. Ja ajatus siitä, että Kajaanissakin on ihan nastaa asua.

”Täälläkin voi voida hyvin.”

Yksi kajaanilaisen henkisen hyvinvoinnin resepteistä näkyy lähes joka ikkunasta: metsä. Sen merkitystä muistaa jokainen kajaanilainen korostaa.

Puut ovat vähän matalampia kuin etelässä, niissä näkyy jo Lapin läheisyys. Metsä on paitsi maisemaa ja mielenmaisemaa, myös harrastuspaikka. Sinne mennään marjaan, sieneen, metsälle. Tai muuten vain olemaan.

”Viisikymppiset miehet alkavat vähän jokainen käydä metässä”, Kirsi Huotari kertoo.

Nuoremmalle polvelle metsä on enemmän teoriaa kuin käytäntöä.

Koska vaikkapa Jonne Putkonen on viimeksi käynyt metsässä?

”Taitaa siitä olla vuosia. Metsä on tärkeä ja hieno elementti, mutta itse ei vain ole tullut käytyä.”  

Tilaa Maailman Kuvalehti