Latinalaisen Amerikan vasemmisto: populismin pinnan alla kuohuu

Latinalaisen Amerikan kuherruskuukausi muutosta luvanneiden populistipresidenttien kanssa alkaa hiipua. Lupauksista huolimatta rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ei ole kaventunut.

Teksti: Milla Mäkinen-Pottiher

LyhyetDemokratiaLatinalainen Amerikka

Latinalaisen Amerikan yli vyöryi 2000-luvun puolivälissä Venezuelan vallankumouspresidentin, Hugo Chávezin, johtama vasemmistohyökyaalto.

Nicaragua valitsi jälleen presidentikseen 80-luvun sissijohtajan, Daniel Ortegan, Bolivia mantereen ensimmäisen alkuperäiskansapresidentin, aimara-intiaanin Evo Moralesin ja Ecuador äänesti itselleen oman kansanpresidentin, ekonomisti Rafael Correan.

Latinalaisen Amerikan köyhimpiin lukeutuvissa maissa oli tilausta päämiehille, jotka lupasivat tuoda hädänalaisuuteen kauan kaivattua helpotusta. Presidenttien puheissa vilahtelivat Latinalaisen Amerikan suuret vallankumoussankarit Simón Bolívarista Fidel Castroon.

Presidenttikoplan huiman suosion takaa löytyy lupaus köyhän, sorretun ja vaiennetun ”alkuperäisen” kansan pääsystä takaisin valtaan ”kansalaisten vallankumouksen” kautta. Heitä yhdistää myös taistelu ulkoista vihollista vastaan, joka on syypää maissa vallitsevaan köyhyyteen ja epätasa-arvoon.

”Isänmaa kuuluu viimein kaikille! Isänmaa ja oikeudenmukaisuus ovat palanneet”, Correakin julisti valtaan astuessaan.

Iso ja paha vihollinen on uusliberalismi – rikkaiden rikastumisen ja köyhien köyhtymisen symboli. Sen pahimmat ilmentymät ovat maanosaa taloudellisesti hallitseva eliitti ja sen takana seisova Amerikan Yhdysvallat.

”Meitä – Chávezia, Moralesia, Correaa ja Ortegaa – syytetään totalitaristeiksi, diktaattoreiksi ja epädemokraattisiksi, mutta oikeasti se kaikki tulee Yhdysvalloista”, sanoi Morales lokakuussa 2010.

Lupauksista tekoihin

1990-luvulla talouden rakennesopeutusohjelmien myötä tuloerot vahvistuivat ja kansallinen suvereniteetti heikentyi Latinalaisessa Amerikassa.

Latinalaisen Amerikan sosioekonomisen tietopankin Sedlacin mukaan viimeisten kymmenen vuoden aikana Boliviassa, Ecuadorissa ja Nicaraguassa väestön köyhin kymmenys on tienannut vain yhden prosentin kaikista tuloista. Rikkaimman kymmenyksen osuus tuloista on ollut 40 prosenttia. Venezuelassa samat luvut ovat 2 prosenttia ja 30 prosenttia.

Vallankumouspresidentit vakuuttivat tarjoavansa tähän muutosta: he lupasivat luoda yhteisen, ”kaikkien” isänmaan, jossa köyhät alkaisivat vihdoinkin rikastua ja rikkaat köyhtyä. Moralesin sanoin valtaan astuivat huimaa kansansuosiota nauttivat ”Amerikan vapauttavat sotapäälliköt”.

”Vapahtajapresidentit” toteuttivat ensimmäiset lupauksensa heti valtakautensa alussa: Venezuelassa, Boliviassa ja Ecuadorissa tehtiin perustuslakiuudistukset.

Kansanäänestyksillä hyväksytyt ”hyvän elämän” ja ”ylimmän yhteiskunnallisen onnen” perustuslait ovatkin historiallisia ihmisoikeuksien ja kestävän kehityksen näkökulmasta katsottuna. Niissä tunnustetaan muun muassa alkuperäiskansojen oikeudet kieleen, kulttuuriin ja maahan sekä itse maan oikeudet. Uusia perustuslakeja säestivät erilaiset sosiaaliset ohjelmat.

Kansalaisten onnea ajava kansanpresidenttiys on osoittautunut kriitikoiden mukaan kuitenkin pelkäksi populismiksi – poliittiseksi kiihkeydeksi, joka meksikolaisen historioitsijan Enrique Krauzen mukaan ”ruokkii loputtomasti harhakuvaa paremmasta tulevaisuudesta, naamioi aiheuttamansa katastrofit, lykkää tekojensa objektiivista tutkiskelua, kieltää kritiikin, väärentää totuuden, sekä nukuttaa, turmelee ja lannistaa yhteiskunnan hengen”.

Kansan vatsa ei kuitenkaan täyty sanoista. Nälkäisen kansan närkästyminen ilmenee protesteina, lakkoina, nälkälakkoina – jopa vallankumousyrityksinä.

Kansanäänestyksistä kansan äänettömyyteen

Vasemmistoakselin ylväs johtaja Chávez yritettiin syöstä vallasta jo vuonna 2002 ja Morales vuonna 2008. Correa koki kauhunhetkiä syyskuussa 2010 ollessaan virkavallan vankina Quiton sotilassairaalassa.

Median kontrolloiminen ja luonnonvarateollisuuden kansallistaminen ovat saaneet mielenosoittajat Venezuelan, Ecuadorin ja Bolivian kaduille. Myös yliopisto-opiskelijat, opettajat ja poliisit ovat osoittaneet mieltään kansanpresidenttejä vastaan. Boliviassa jopa alkuperäiskansajohtajat ovat protestoineet suurta intiaanipresidenttiä vastaan.

Presidenttejä on soimattu useassa yhteydessä kansalaisten äänen vaientamisesta. Ecuadorissa alkuperäiskansojen järjestö Conaie on syyttänyt Correan hallitusta itsevaltaisuudesta, sortovallan käytöstä, vuoropuhelun unohtamisesta ja kansanliikkeiden heikentämisestä.

Vuoden 2010 kirjallisuuden Nobel-palkittu perulainen Mario Vargas Llosa on kuvannut Chávezia johtajaksi, joka ”uskoo olevansa totuuden ääni, jolla on oikeus käyttää voimakeinoja ja sortovaltaa mielipiteidensä läpiviemiseksi”.

Nicaraguan suurimpiin sanomalehtiin kuuluvan La Prensan mukaan kolmen vuoden vallassaolon jälkeen 59 prosenttia nicaragualaisista näkee Ortegassa diktaattorin piirteitä.

Enrique Krauze argumentoi, että sananvapauden rajoittaminen on osa populismia. Hänen mukaansa populistit sekoittavat kritiikin sotilaalliseen vastarintaan. Siksi he pyrkivät väheksymään, kontrolloimaan ja hiljentämään sen.

Vuoden 1917 Meksikon vallankumouksesta lähtien Latinalaisen Amerikan populisteja ovat yhdistäneet kansaan uppoavat puheet rikkauksien uudelleen jakamisesta ja samanaikainen hitaasti mutta varmasti etenevä vallan keskittäminen. Kansanliikkeille ei ole populismivaltioissa tilaa.

Nuora huojuu

Kansalaisten mielenmyllerrykseen löytyy myös konkreettisia syitä. Suurin niistä lienee köyhyys, joka ei näytä lupauksista huolimatta vähenevän.

Vaikka kaikissa maissa minimipalkkaa on vallitsevien presidenttien kausien aikana nostettu, se jää silti vielä alle puoleen siitä, mitä perheen ruokkimiseen tarvitaan. Työttömyys, alityöllistyminen, epävirallinen työ ja maastamuutto kukoistavat Chávezin, Correan, Moralesin ja Ortegan valtakunnissa.

Kansainvälisen lahjonnanvastaisen järjestön Transparency Internationalin mukaan korruptio rehottaa maissa edelleen. Sedlacin lukujen mukaan valtavissa tuloeroissa ei myöskään ole nähty merkittäviä muutoksia. Kansanpresidentit eivät ole onnistuneet pienentämään rikkaiden ja köyhien välistä kuilua.

Bolivian, Ecuadorin ja Venezuelan köyhin 20 prosenttia käy Sedlacin mukaan koulua 5–6 vuotta, kun taas rikkain 20 prosenttia väestöstä opiskelee keskimäärin 12 vuotta. Nicaraguassa luvut ovat vielä alhaisempia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tässäkään suhteessa ei juuri ole nähty muutoksia. Kouluttamaton kansa onkin populismin potentiaalisin uhri.

Nicaraguassa Ortegan suosio mitataan seuraavan kerran ensi vuoden marraskuun presidentinvaaleissa, Correan, Moralesin ja Chávezin myöhemmin.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!