Annoin pikkusormen…

Jos viime vuoden tahti jatkuu, tänäänkin perustetaan Suomeen seitsemän uutta yhdistystä. Ja niistä jokainen aikoo, ainakin alkajaisiksi, saada asioita aikaan vapaaehtoisvoimin.

Vapaaehtoisille riittää Suomessa kosijoita.

Joukon jatkoksi vaan. Rekisteröityjä yhdistyksiä on jo valtava määrä: 130-580 kappaletta. Tai oli helmikuun lopussa, kerrotaan Patentti- ja rekisterihallituksesta.

Jos kaikki suomalaiset jaettaisiin tasan kaikkien yhdistysten kesken, riittäisi jäseniä jokaiseen vain 40 – ja siinä on jo vauvat ja vaarit mukana. Silti Suomessa pyöritetään vapaaehtoisvoimin vaikka mitä: ensiapua, vapaapalokuntaa, urheiluseuroja, auttavia puhelimia, kulttuuria…

Mikä saa ihmisen käyttämään aikansa vapaaehtoistöissä?

”Tärkeän asian puolesta työskenteleminen. Ja on mukava tehdä vapaaehtoistöitä samanhenkisten ihmisten kanssa”, kertoo Aira Nousiainen.

Siilinjärveläinen Nousiainen lähti mukaan Unicefin vapaaehtoistoimintaan 1980-luvun lopulla. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, hän on yhä mukana, ”säästeliäämmällä liekillä”.

Järjestöt rakastavat Nousiaisen kaltaisia pitkän linjan sitoutujia. He vain alkavat olla harvinaisuuksia.

Valmiiksi katettuun pöytään

Vapaaehtoisuutta on herätty tutkimaan vasta aivan viime vuosina. Siinä vaiheessa, kun järjestöissä huomattiin, että vapaaehtoiset alkoivat olla katoava luonnonvara. Sitoutumisen sijasta nyt shoppaillaan sopivaa tekemistä, sopivaksi ajaksi.

”Järjestöjen kannalta vapaaehtoistyö on työväline, keino edistää järjestön omia tavoitteita. Yksilön kannalta se taas on usein mukavaa tekemistä, jotain mistä saa hyvä mielen”, Ulla Grönlund kertoo. Hän on suunnittelijana Kansalaisareena-nimisessä järjestössä, joka pyrkii edistämään vapaaehtoisuutta.

Selvitys toisensa jälkeen kertoo samaa: suurin osa vapaaehtoistyöstä kiinnostuneista haluaisi istua valmiiksi katettuun pöytään toteuttamaan selkeitä, konkreettisia asioita, joiden parissa kuitenkin voisi samalla toteuttaa itseään.

Järjestöjä uusi tilanne ihmetyttää, pelottaakin. Turhaan, Grönlund sanoo.

”Kynnys kannattaa pitää matalalla. Jos saa ihmisen mukaan toimintaan vähäksikin aikaa, niin kyllä hän pysyy mukana, jos toiminta on mielekästä. Ja jos uudet vapaaehtoiset eivät viihdy, niin kyllä silloin vika voi olla myös siinä, mitä yhdistyksellä on tarjolla.”

Selvityksissä nousee esiin toinenkin trendi: toiminnan koordinoiminen ja vastuun kantaminen näyttäytyvät mörköinä, joita moni mielellään karttelee.

Rakkaat vihamiehet

Vapaaehtoistyö on vähän kuin sukulaiset. Tutussa porukassa sitä voidaan kauhistella ja kritisoida, mutta siihen liittyvistä ongelmista ei haluta puhua julkisesti.

Usko omaan asiaan on vankka. Vapaaehtoistyötä tehdään usein niin sydämen pohjasta, että pienintäkin kritiikkiä pelätään. Se on ymmärrettävää: sekä uusien jäsenten että rahoituksen saaminen riippuu yhdistyksen hyvästä maineesta.

Asioista suostutaan kertomaan haastattelussa, kunhan oma asia ei kärsi. Ensin jokainen varmistaa: ethän sitten kerro, mistä järjestöstä puhuin. Älä edes kerro mistä alasta, ei ainakaan niin, että voi tunnistaa.

Tarinoissa kertautuvat samat juonet: Työtä kasaantuu vastuunkantajille liikaa, ja joku uupuu. Vaikka uudet tulokkaat toivotetaan tervetulleiksi, asiat pitäisi tehdä niin kuin aina ennenkin. Joku on ko­kouksissa niin dominoiva, että muut saavat suunvuoron vasta kotona. Joku pitää itseään supertehokkaana, ja pyörittelee silmiään toisten vetkuttelulle.

Vähän niin kuin työpaikoillakin. Sillä erotuksella, että töissä saa kulmikkaiden työkavereiden sietämisestä rahaa.

Myös Aira Nousiainen on nähnyt, että vapaaehtoinenkin saattaa uupua.

”Itse kunkin on vedettävä raja siihen, kuinka paljon antaa aikaansa. Eikä sitä työtä tehdä yksin, vaan yhdessä muiden ryhmäläisten kanssa.”

Unelma myynnissä

Järjestötoiminta on ammattimaistunut viimeisten vuosikymmenien aikana ja samalla työelämän kieli ja kulttuuri ovat valuneet myös vapaaehtoistoimintaan. Sillekin asetetaan tavoitteita, sitä tehostetaan, sen tehokkuutta mitataan.

Vapaaehtoistyön periaatteiden mukaan sen pitää olla aidosti vapaaehtoista, ilman keppiä tai porkkanaa. Vapaaehtoisille pitäisi löytyä omia taitoja ja toiveita vastaavaa tekemistä, eikä heille saa koitua kuluja.

Isoissa järjestöissä periaatteiden toteuttamiseen on usein hyvät edellytykset. Suurimmissa on erilliset koordinaattorit, jotka saattavat päätyökseen varmistella, että vapaaehtoisilla on mielekästä tekemistä ja hyvät puitteet työlleen.

”Vapaaehtoistoimintaan riittävät tavallisen ihmisen taidot”, Ulla Grönlund vakuuttaa. ”Tietenkin on myös sellaisia toiminnan muotoja, joissa voidaan käyttää ammatillisia taitojakin.”

Valtaosa suomen 130 580 yhdistyksestä on sellaisia, joissa ei ole, eikä ehkä koskaan tule olemaankaan palkattuja työntekijöitä. Vapaaehtoisvoimin pitää siis tehdä aivan kaikki budjetoinnista ja raportoinnista aina vessan pesuun asti.

Monen yhdistyksen toiminta onkin kiinni vapaaehtoisten jaksamisesta.

Yksi suomalaisen vapaaehtoisuuden luku päättyi huhtikuussa. Uusi Tuuli ry kertoi laittavansa vapaaehtoisvoimin kunnostetun ja ylläpidetyn reilun kaupan purjelaiva Estellen myyntiin – 25 vuoden jälkeen.

”Meitä, jotka pystyvät elämään Estellen unelmaa päivästä toiseen on nykyisin kovin vähän ja kauniiden tarinoiden tapaan Estellenkin tarina ansaitsee kauniin lopun. Päätös luopua laivasta ei ole ollut helppo, mutta tänä vuonna olemme vihdoin kypsiä vastaanottamaan ostotarjouksia mahdottomasta unelmastamme”, yhdistyksen blogi kertoi.

Vaikka vapaaehtoistyön loukkuun joutuneet murisevat työn ja vastuun määrää, jokainen valitussessio päättyy samoin: puhujaa itseäänkin vähän ihmetyttävään vuolaaseen vapaaehtoisuuden kehuun. On mukavaa saada asioita aikaan, moni ystävyys on saanut alkunsa vapaaehtoistyössä tutustumisen kautta. Ei siitä henno luopuakaan.

Tämän kanssa jaksan, mutta uusille kosijoille sanon kyllä ei.

Tilaa Maailman Kuvalehti