Iranin perintö

Ohjaaja Mazdak Nassir saa vaikutteita entisen kotimaansa elokuvista.

Mitä tapahtuu Iranissa?

Uutiset maan tilanteesta ovat epämääräisiä, ja ulkovallat, Yhdysvallat etunenässä, vahtivat sitä omista intresseistään.

Se kuitenkin on tullut selväksi, että oppositiolla on maassa – taas – erityisen vaikeaa. Ihmisiä vangitaan ilman perusteita. Heidän joukossaan on ollut myös taiteilijoita, muun muassa elokuvaohjaaja Jafar Panahi, jonka elokuvia tunnetaan Suomessakin.

Iranilaisesta elokuvasta on viime vuosikymmenten aikana tullut länsimaissa käsite, ja Panahi on sen kärkinimiä, Abbas Kiarostamin ohella.

Panahin elokuvat eivät länsimaisin silmin vaikuta erityisen poliittisilta, ainoas­taan humaaneilta. Miten hänen kaltaisestaan ohjaajasta voi tulla uhka vallanpitäjille?

Ehkä Mazdak Nassir osaa selittää. Nassir on suomalainen elokuvaohjaaja, joka on lähtenyt teini-ikäisenä Iranista, sodan jaloista, siskonsa ja äitinsä kanssa.

Nassirit tulivat Suomeen kiintiöpakolaisina Turkin kautta vuonna 1990.

Käsinkosketeltava jännitys

Nassir kävi entisessä kotimaassaan aikaisemmin tänä keväänä, isänsä hautajaisissa. Sitä ennen hän oli käynyt Iranissa vain kerran.

”Edellisen matkan jälkeen ajattelin, että en mene sinne enää ikinä. Olin pettynyt, enkä tuntenut enää ketään. Lapsuuden paikat olivat Teheranin saasteiden ja pölyn peitossa.”

Nyt tilanne oli toinen. Sukulaisten tuki hautajaisissa teki vaikutuksen. Iranilainen perheyhteys on paljon voimakkaampi kuin Suomessa.

Mutta muuten maan ilmapiiri ahdisti. Nassirin mukaan sitä hallitsee pelottelu.

”Jännitystä ei voi olla aistimatta, se on käsinkosketeltavaa. Jatkuvasti kuulee, että ihmisiä on hakattu kadulla ilman syytä.”

Panahin pidätyksestä Nassir ei matkansa aikana kuullut. ”Olin muissa maailmoissa.”

Nassir sanoo, ettei osaa selittää taiteilijoiden pidätyksiä. ”En ole tarpeeksi iranilainen.”

Hän ei pysty tulkitsemaan esimerkiksi elokuviin mahdollisesti kätkeytyviä allegorioita, mutta yleisellä tasolla hän tietää, että Iranissa taiteilijat ovat aina halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan.

Sen periaatteen hän on itsekin omaksunut juuri iranilaisohjaajilta. Suomessa yhteiskunnallisuus ei ole enää – tai vielä – kovin pinnalla.

”Onhan meillä Aki Kaurismäki”, Nassir muistuttaa.

”Tapasin Iranissa paljon taiteilijoita. He kokevat yhteiskunnalliset kysymykset asiakseen ja ovat siksi etulinjassa.”

Itse asiassa Nassirkin oli matkalle lähtiessään vähän peloissaan. Hänen puolituntinen lyhytelokuvansa Jalil käsittelee aiheita, jotka ovat herättäneet ärtymystä täkäläisissä iranilaisperheissä.

Jalil on nuori mies, joka tuntee olevansa enemmän suomalainen kuin iranilainen ja joutuu kahnauksiin perheensä kanssa. Elokuva tuli Suomessa televisiosta juuri ennen kuin Nassir lähti Iraniin.

Vielä vuosi sitten hän oli tiukasti sitä mieltä, että ei leikkaa elokuvastaan mitään, mutta nyt iski epävarmuus.

Pelko tarttuu.

”Tajusin, mitkä asiat voivat olla syynä saada pampusta tai joutua tutkintavankeuteen.”

Arka naisten asema

Yksi iranilaisten elokuvien ja juuri Jafar Panahinkin ohjausten aroista aiheista on naisten asema. Nassir selittää, että se ei ole yksiselitteinen asia.

”Iran on luokkayhteiskunta ja ihmisillä on myös erilaisia etnisiä taustoja. Ääripäitä on paljon. Valtion tasolla naisten asema on erittäin huono, mutta kotioloissa he voivat olla hyvinkin tasa-arvoisia.”

Nassir haluaa olla tarkkana, ettei Irania leimata hirviövallaksi. Se kuuluu ulkovaltojen politiikkaan.

Hänen mielestään Suomessakin viime vuonna esitetty amerikkalaisohjaus Naisen kivitys kuuluu tähän ilmiöön. Nassir ei halunnut edes nähdä sitä.

Elokuva on inhorealistinen kuvaus 1980-luvulta. Naisia todennäköisesti tuomitaan kivitettäviksi edelleenkin jossakin Iranissa, eikä Nassir kiellä ongelman vakavuutta.

”Uskon kuitenkin, että tällaiset elokuvat ovat osa koneistoa, jota tarvitaan Iranin demonisoimiseksi”, hän sanoo tiukasti.

Mitä sitten muiden maiden pitäisi tehdä Iranin auttamiseksi?

”En tiedä. Se menee jo utopian puolelle”, Nassir huokaisee.

Leimat eivät enää häiritse

Nassir jatkaa elämäänsä Suomessa. Tekeillä on lopputyö Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjaajalinjalle. Siitä tulee lyhytelokuva, mutta hän valmistelee myös pitkän elokuvan käsikirjoitusta, jonka aiheena on pakolaisuus. Sen ensimmäinen versio on jo valmis.

Nassir ei ole enää ainoa elokuvia tekevä maahanmuuttaja Suomessa, mutta hän oli luultavasti ensimmäinen kiintiöpakolainen Taikin ohjaajalinjalla. Asia huvittaa häntä.

Nuorempana hän ei halunnut kuulla koko sanaa, kiintiöpakolainen oli kirosana. ”Nyt vasta pystyn käyttämään sitä. Tai oikeastaan taidan käyttää sitä nyt juuri ensimmäistä kertaa.”

Samanlainen suhde hänellä on sanaan maahanmuuttaja.

”Vierastin elokuvantekijänä mamu-leimaa, mutta sitten aloin ajatella, että mikäs siinä.”

Nassir arvelee, että kysymys on itsetunnosta. Nuorena sitä ei ollut, ja siksi leimat vaivasivat.

Nassir on saanut tunnustusta lyhytelokuvistaan. High hopes voitti sarjansa pääpalkinnon Tampereen elokuvajuhlilla 2008. Myös Jalil on vakuuttava ja persoonallinen oppilastyö. Nassirilta voi odottaa paljon.

Paljon elämää ympärillä

Nassir kertoo ihailevansa eurooppalaista elokuvaa, varsinkin ranskalaisia ja italialaisia, uusia ja vanhoja. Mutta hän on aina valmis katsomaan mitä tahansa, myös valtavirtaa.

Ja sitten on tietenkin iranilainen elokuva. Nassir mainitsee erityisenä suosikkinaan Jafar Panihin elokuvan Loputon kierre (2000), jossa teemana on juuri naisen asema.

Millaisen elokuvan Nassir itse tekisi Iranista?

Nassar jää hetkeksi miettimään.

”Isäni suvussa on kultakauppiaita, ja se tapa, dialogi, jolla he käyvät kauppaa basaarissa, on kiehtovaa. Kysellään, kuka olet, mistä perheestä, mikä on asemasi perheessä. Isäni sedällä oli tapana kirjoittaa rahasumma paperilapulle, ja se oli yhtä pätevä kuin shekki. Näistä häviävistä tavoista voisi saada hienon dokumentin”, Nassir suunnittelee.

”Iranissa on niin paljon elämää ympärillä. Kun astuu ovesta, tuhansittain aiheita tulee mieleen.”

Tilaa Maailman Kuvalehti